Itävalta 8 Wien 5 Ankeruhr & Freud-museo

19.4.2025

Herääminen osui seitsemän maihin. Aamupalalle menimme kuitenkin tavallista myöhemmin, koska meillä olisi lähtö edessä vasta klo 11. Poimin lautaselleni taikinakimpaleen, joka näytti suklaa-croissantilta, mutta sen sisällä oli köntti jotain muuta kamalaa, mitä en kykene edes tunnistamaan. Onneksi sen sai kaivettua melko helposti pois, ettei mennyt koko leipomus hukkaan.

Aamiaisen jälkeen ehdimme vielä pakkailla rauhassa matkalaukkuja ja vähän maleksia laiskottelemassakin. Onneksi aikaa oli, koska seuramies ei ollut edes aloittanut pakkaamista vielä. Päivän retkeilyn ja tulevan lennon asettamat rajoitteet piti huomioida suunnittelussa, jotta vaiheesta toiseen voisi siirtyä sujuvasti minimaalisin tavarain- ja laukunvaihdoin. Otimme vielä viimeiset kuvat parvekkeella, kun sade oli lakannut ja puoliaurinkoinen päivä viritteli itseään käyntiin.

Vähän ennen klo 11 menimme tavaroinemme 5. kerrokseen tekemään check-outin. Saimme jätettyä laukut hotellin huomaan sekä itsellemme tägit laukkujen identifioimiseksi myöhemmin noutaessa. Ostimme asemalta vielä yhdet 24 h liput kulkuneuvoihin. Ajelimme metrolla St. Stephanille, missä tutkimme muutamien matkamuistomyymälöiden tarjontaa klo 12 odotellessa. Klo 11.50 kurvasimme parin mutkan taakse Ankeruhrin eteen, missä oli jo melkoinen määrä väkeä.

Matkalaukut sai jättää peräkammariin.

Ankeruhrin hahmot tirkistelivät ikkunoista ja kiersivät näytillä.

Ankeruhrhan on reilut sata vuotta (vuodelta 1914) vanha komea kello, jossa kellonajan lisäksi näkee runsaasti koristelua ja kiertävän kavalkadin erilaisia hahmoja. Koko joukko hiljeni, kun kello löi 12, ja aikarauta alkoi soittaa musiikkia ja hahmokavalkadi rullasi liikkeelle. En ole koskaan kuullut niin ison turistijoukon olevan niin vaiti. Useimmat taisivat kuvata ihan videoita.

Alku ja loppu koristivat kellon yläosaa.

Kellotaulu oli kauniisti koristeltu.

Kultainen matto oli tuulettumassa.

Kaikki 12 hahmoa näyttäytyivät klo 12, minkä vuoksi se on paras aika tulla kelloa ihailemaan. Show kesti reilut 10 min. Kävimme sen jälkeen vielä yhdessä matkamuistokaupassa, mistä sain ostettua itselleni hienon retrohenkisen Vienna-mainoskuvan sekä uuden viuhkan. Edelliset matkamuistoviuhkat ovat alkaneet hajota ahkeran käytön seurauksena käsiin, joten uuden hankinta oli paikallaan.

Joka tunnille oli oma hahmonsa.

Päätimme lähteä katsastamaan vielä yhden bonus-kohteen eli Sigmund Freud-museon. Freudhan on ollut suuri suosikkini aina siitä lähtien, kun olen kikatellut ensimmäiselle kuulemalleni freudilaiselle lipsahdukselle. Myös unien merkityksen pohdiskelu on kiinnostavaa, vaikka siinä Sigmund vetääkin vähän överiksi omat analyysinsä. Matkaa oli sen verran kohtuullisesti, että taitoimme sen kävellen. Aikaa kului noin 20 minuuttia.

Hauskasti viritelty talon nurkka.

Freud-museon julkisivu.

Sisäänpääsymaksu oli á 15 €, joka maksettiin alakertaan. Saimme rintapieleen kiinnitettävät tarrat todisteeksi maksusta. Kiipesimme portaat toiseen kerrokseen, jossa varsinainen museo sijaitsi. Sieltä löytyi huoneisto, joka oli toiminut Freudin kotina ja vastaanottona 47 vuoden ajan ennen kuin hän joutui pakenemaan Natsien vainolta ulkomaille.

Tervetuloa Freudeille.

Huoneusto oli monipuolinen.

Alkuperäinen irtaimisto oli enimmäkseen poissa, mutta näytteillä oli infotekstejä, valokuvia, kirjoja ym. Sigmundin ja tyttärensä Annan elämän varrelta. Odotushuoneessa oli vielä huonekalujakin. Työhuoneen ikkunalla roikkui peili, joka oli palautettu Lontoosta alkuperäiselle paikalleen. Palasimme kierroksen jälkeen vielä katsomaan museokaupan valikoimia. Olisin voinut ostaa sieltä vaikka mitä, mutta valinnanvaikeuden äärellä päädyin olemaan ostamatta mitään. Magneetti taisi sentään tulla ostettua muistoksi. Joimme cappuccinot ostosten harkinnan lomassa. Tutkailimme hieman vieraskirjaa samalla, ja laitoimme toki omatkin puumerkit listan jatkeeksi. Museo oli mukava nähdä, ja olisin yksin ja toisenlaisena päivänä voinut kuluttaa enemmänkin aikaa sen tutkimiseen.

"My name is Freud, Sigmund Freud."

Odotushuone.

Odotushuoneen seiniä koristivat taulut.

Alkuperäisestä työhuoneesta oli jäljellä ikkunalla roikkuva peili.

Freud oli ilmeisesti pelimiehiä.

Freudin laukku oli komea.

Freudillakin oli Afrodite-patsas.

Moikku ... terkuin Freud.

Hauva tarkkaili maailmaa sisäpihalla.

Anna Freudin tiloja.

Museon kaupassa myytiin kirjoja, krääsää ja kahvia.

Söpö psykoterapiasetti.

Cappuccino virkisti jälleen turistin.

Olimme päätyneet sen verran kauas hotellista ja Westbahnhofista, että päätimme palata sinne takaisin raitiovaunulla. Sellaista jouduimme odottamaan melko kauan, mutta lopulta se kurvasi kolisten paikalle. Kävimme piipahtamassa vielä parissa aseman kaupassa, mutta pian hakeuduimme aseman nurkalla sijainneeseen Vapianoon syömään. Tilasimme pitsat itsepalvelupömpelistä. Saimme mukaamme hälyttimen, joka piippaili, kun lätyt olivat valmiit noudettavaksi. Juomaksi valikoitui 2 x 0,5 litran Pellegrino-vedet.

Vapiano löytyi Westbahnhofin kyljestä.

Vapianon alakertaa.

Hintaa aterialle kertyi 39,60 €, jonka pyöristimme automaatin ehdotuksesta ensin 40 €. Se kuulosti niin huonolta tipiltä, että laitoimme hiukan lisää ja maksoimme lopulta 42 €. Sinänsä aika jännä, että tippiä kehdataan edes ehdottaa ennen kuin on saanut edes haistaa ruokaa ja palvelunkin on saanut siihen saakka hoitaa täysin itse. Pitsat tulivat onneksi melko nopeasti, ja maistuivat perushyviltä. Kyllä tällä setillä selviää kotiin saakka ilman lisäaterioita.

Pitsa.

Toinen pitsa.

Seuraavaksi palasimme Sparin kautta hotellille hakemaan matkalaukkumme. Kävimme hotellin vessassa edellisen seurueen operoidessa laukkujensa ja check-inin kanssa, koska siinä vaikutti tuhlautuvan aikaa. Vastaanoton tyttö joutui muutamaan kertaan etsiskelemään sopivaa avainta ennen kuin löysi sellaisen, jolla sai haettua varastohuoneesta meille laukkumme. Kurvasimme laukkujen kanssa hissiaulan sivuun tekemään pakkauskorjaukset lentoa varten. Tämä tarkoitti lähinnä päällystakin pakkaamista matkalaukkuun ja olkalaukun vaihtamista reppuun.

Asemalla jouduimme vielä kerran poikkeamaan lippuautomaatille. Aiemmat lippumme kelpasivat sisäkaupungissa matkailuun, mutta lentokenttää varten oli oltava toinen lippu. Mitään suoraa yhteyttä ei ollut tarjolla, vaan jouduimme vaihtamaan junaa Meidlingin asemalla. Automaatti ehdotteli jostain syystä sellaisiakin vuoroja, jotka olivat lähteneet jo 15 minuuttia ennen kuin olimme ostamassa lippuja. Saimme 16.45 lähtevän ehdotuksen ostettua yht. 9 €. Taisimme ostaa turhaan siihen myös metro-osuuden, kun meillä kerran oli jo päiväliput, mutta jotenkin automaatin kuvaukset olivat vähän hankalasti ymmärrettäviä, niin nyt kävi näin. Emme kuitenkaan menettäneet montaa euroa.

Metrossa seisoskelimme vartijoiden kohdalla. Se tuntui turvalliselta. Vaihto toiseen junaan sujui helposti. Se lähti laiturilta 7. Meidän lipuillemme sallittu 2-luokan vaunu pysähtyi osiolle A. Junassa ei ollut kovin montaa matkustajaa enää lentokentälle saakka. Junassa joimme pois viimeiset pullollisemme vesiä. Jotkin aiemmin junassa olleet laiskiaiset olivat jättäneet puolityhjiä pulloja lojumaan pöydille.

Kohti lentokenttää.

Junassa oli hiljaista.

Lentokentällä oli melkein yhtä hiljaista kuin junassa. Pääsiäisviikonlopun lauantai ei ymmärrettävästi ole monenkaan suosikkipäivä matkailulle. Näimme infotaulusta, että meille oli määrätty terminaali 1:n portti C, mutta tarkkaa portin numeroa ei vielä ollut tarjolla. Check-in-tiskit 193-196 oli varattu Finnairin matkustajille. Niihin ei ollut jonoa. Hieman ynseä virkailija hoiti hommansa, ja saimme laukut matkaan sekä paperiset boarding passit, mikä ilahduttaa aina. Turvatarkastukseen suuntasimme portti C:n mukaisesti. Sielläkään ei ollut jonoja. Pääsimme nopeasti ja yllätyksittä läpi.

Teimme hiukan ostoksia myymälöissä. Hankimme viimeiset tuliaiset. Itselleni ostin pullollisen Mozart-valosuklaalikööriä, Olympea-tuoksun 15 ml pullossa. Saisipa hajuvesiä useammin pienissä pulloissa, niin raskisin pitää suurempaa valikoimaa kotona. Kello 18.05 ilmestyi näytölle luvatusti porttitieto - C33. Parin vessakäynnin jälkeen oli lopulta aika astua koneeseen. Henkilökunta operoi englanniksi, kaikki vaikuttivat ihan ystävällisiltä. Yksi miehistä oli melkein komeakin. Kelvatkoot tämän kerran, vaikka eivät olleetkaan finnairilaisia.

Pullo oli nerokkaasti muotoiltu, mutta foliokuoresta jää välittömästi
käsiin häiritsevän metallinen haju. Juoma täytyy kaataa hanskat kädessä.

Lentokone jäi puolityhjäksi. Sen takia Finnair ei varmaan halunnutkaan omalla väellään matkaa hoitaa. Vaikka meille oli määrätty paikat 22 B ja C, ei ikkunapaikalle tullut ketään. Maskitin itseni, kun pääsimme istumaan. Siirryin lisäksi nousun jälkeen A-paikalle ikkunan ääreen. Päätimme jättää keskipaikan tyhjäksi väliimme juomia varten ja koska seuralaiseni oli yhtäkkiä tasan klo 12 saanut kurkkunsa pahasti kipeäksi. Onkohan Ankeruhrilla jotain samaa taikaa kuin Stephansdomin Kristus-veistoksella?

Lentokoneessa taas.

Kone oli kaikin tavoin kulahtaneempi kuin menolennolla.

Ihan turha on liimailla Finnairin logoja niskan taakse,
kun ei kerran ole Finnairin konekaan.

Kun tarjoilu alkoi, ostimme perinteiset kuohuviinit, jotka olivat vähän turhan lämpimät. Jätin osan juomastani seuramiehelle, koska auto odotti kuljettajaansa lentokentällä. Seuralaiseni tilasi kurkkunsa desinfioimiseksi vielä erikseen yhden pikkuisen pullon kuohujuomaa kutsumalla lentoemon painikkeesta paikalle. Aika rohkeaa.

Skumppaa löytyi, joten päästiin jäähyväisskoolille.

Yöksi kotiin.

Laskeuduimme jokseenkin aikataulussa (22.40) Helsinkiin. Matkalaukut tulivat melko nopeasti, mutta vaikutti silti siltä, että meidän olisivat tulleet viimeisenä, koska ketään muita odottajia hihnalla ei enää ollut. Tiemme erkanivat lähtöaulassa, kun seuramies suuntasi takseille ja minä etsimään autoani P5:sta. Olisin halunnut kulkea parkkihallin ensimmäisen kerroksen läpi 'oikealle' hissille, josta olisin osannut suunnata 4. kerroksessa oikeaan paikkaan. Jostain syystä 1. kerroksen ovi ei auennut lainkaan. Onneksi auton löytäminen ei ollut lopulta kovinkaan vaikeaa, vaikka tulinkin ns. väärästä suunnasta.

Vartin päästä olinkin jo kotona ja hylkäsin kontaminoituneet vaatteet eteisen lattialle ja kiiruhdin suihkuun. Nukkumaan ehdin vasta lähempänä yhtä yöllä.

Itävalta oli hieno paikka. Vaikka odotukset olivat lähtiessä korkeita, niin kriittisiä pettymyksiä ei tarvinnut kokea. Sopivien ravintoloiden vähyys hieman yllätti. Ainakin kaikki mitä internetistä etsimällä löytyi, tuppasivat olemaan schnitzel-makkaralautanen-hapankaali-paikkoja. Ja niin kuin olen kuvitellut, että Itävalta olisi se fiinimpi versio vähän brutaalista Saksasta... Pitserioita toki löytyy kaikkialta. Missä ovat kaikki perus pihvi- ja ranskalaiset tai kana- ja riisi-paikat? Fiinejä ravintoloita löytyi myös, mutta ei matkalle jaksa raahata sellaisia vaatteita, että kehtaisi valkoisten liinojen kippoloihin mennä.

Vanhat kauniit talot upeine sisätiloineen olivat ihania, samoin erilaiset kahvilat. Seuramies taas ei niiden päälle oikein ymmärtänyt. Hänen matkaansa varjostivat jatkuvasti toimimattomien puhelimen ja pankkikortin kanssa kamppailu ja se, että yritin väen väkisin kiskoa häntä joka päivä katsomaan maailmaa youtuben sijaan, mikä taas kaikkinensa varjosti minun matkaani.

Suurin pettymys oli, etten saanut hankittua uutta Espanjalaisen ratsastuskoulun turisti-t-paitaa. Onneksi sain paikattua tätä pettymystä vielä tässä syksymmällä, kun kokeilin, saisinko askarreltua itse oikeanlaisen kuvan, josta saisin teetettyä valokuvafirmalla kuvatuotteena t-paidan. Lopputulos oli aika hyvä, joskin vaatteen kestävyys huolettaa. En usko sen pysyvän käyttökunnossa lähellekään yhtä montaa vuotta kuin lapsena käytin alkuperäistä paitaani. Nähtäväksi jää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.