Islanti 5 Luontoa ja laavaa

12.4.2023

Herätyskello pirautteli päivän käyntiin klo 7.00. Sänky oli ollut erinomainen, sopivan tukeva, ja tarjonnut parantavat unet. Edellispäivänä vaivannut koko-selustapuolen-kipu oli tiessään. Aamiaiselle lähdettiin 7.36. Se tarjoiltiin hotellin ravintolasalissa aiemmin testaamamme baarin vieressä. Tarjolla olevien ruokien valikoima oli parempi kuin edellisessä hotellissa. Leipä oli tuoretta ja pekonit kerrankin kunnolla rapeaksi paistettuja - parhaat hotellipekonit ikinä! Yskijöitä oli kuitenkin paljon, mikä harmitti, joten täytyi tyytyä yhteen noutokierrokseen, ettei tarvinnut yhtään pakollista kauempaa jonottaa flunssapotilaiden väliin litistyneenä. Sali oli onneksi sen verran tilava, että löysimme vielä tyhjän pöydän sopivan kaukaa muista ruokailijoista.

Aamiaissalissa oli hieno maisemaikkunasto.

Aamiaista.

Tuore leipä maistuu parhaalta.

Aamiaisvalikoimaa.

Aamiaiasen jälkkäritarjontaa.

Yhdeksältä olimme valmiit lähtemään päivän nähtävyyksille. Tänään oli ennusteesta poiketen aurinkoinen päivä, joten pysähdyimme heti Víkin laitamilla kuvaamaan lähintä jäätikköä, joka erottui kivasti taivasta vasten. Päätimme ajaa ensimmäiseksi kauimmaiseen kohteeseen, mistä sitten ajelisimme sopivasti pysähdellen takaisin kohti Víkiä. Päivän ensimmäinen pysähdyspaikka oli siis noin 60 km päässä Víkistä sijaitseva Seljalandsfoss-vesiputous. Parkkipaikka oli maksullinen. Maksuautomaatti pysäköintialueen laidalla annosteli meille suoraan kahden tunnin pysäköinnin. Puolen kilometrin kävelyn päässä oli toinenkin vesiputous, Gljúfrabúi, mihin olisi voinut pyrkiä kallioiden sisään kastumaan, mutta askelmulahduksen riski oli liian suuri, joten sisäosat jäivät kokematta.

Mýrdalsjökull taivaanrannassa.

Vuorta päin.

Seljalandsfossin korkeudeksi väitettiin 60 metriä.

Aurinko paistoi harmillisesti putouksen takaa.

Keltatakkinen virkahenkilö yritti ahkerasti pilata kaikki valokuvat.

Parempana vuodenaikana putouksen taakse olisi päässyt kulkemaan.

Kyltti opasti kohti Gljúfrabúita.

Matkalla Gljúfrabúille.

Gljúfrabúi ryöpytti vettä kallion sisällä.

Ammattioppaan vaatettamat turistit pyrkimässä putoukselle.

Yksinäisen näköinen talo.

Takaisin kohti parkkipaikkaa.

Ennen lähtöä ostimme mukaan kupposet kahvia parkkipaikan laidalla olevasta kojusta. Pienen ajelemisen jälkeen pysähdyimme taukopaikalle, missä päästin seuramiehen rattiin, jotta hänkin pääsisi kehuskelemaan Islannissa ajamisella. Hän ajeli meidät sitten seuraavat 23 kilometriä seuraavaan kohteeseen, Skógafoss-vesiputoukselle. Navigaattorin mielestä paikan nimi oli SkogaRfoss.

Kahvia mukaan.

Taukopaikkaa koristi maitolaituri.

Kuskina en saanut koko matkalla toista tilaisuutta kuvata islanninhevosia.

Skógafoss.

Seljalandsfossilla aurinko paistoi aamusta melkeinpä putouksen takaa, mutta Skógafossilla paisteen kulma oli sopiva tuottamaan sateenkaaria Skógafossin pärskeisiin. Skógafossia pääsi katselemaan myös ylhäältä sinne rakennetulta tasanteelta. Ylös johtivat 527-askelmaiset portaat jyrkähköä rinnettä pitkin. Turisteja oli sen verran paljon, että kiipeäminen eteni puolivälistä eteenpäin melko hitaasti. Kunto riitti eikä tarvinnut pyörtymisen uhalla näytellä, että ei hengästytä yhtään. Maisemat näköalatasanteelta olivat komeat, mutta putous ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta. Alhaalta katsottuna sinne valuvat vesimassat olivat hienommat.

Skógafoss houkutteli luokseen värikkään joukon turisteja.

Sateenkaaria oli enemmän tai vähemmän katselukohdasta riippuen.

En tunnistanut aarteiksi mitään sateenkaaren päistä löytyvää.

Huipulle pääseminen vaati jalkatöitä.

Näköalatasanne.

Skógafoss ylhäältä nähtynä.

Ihmiset näyttivät pieniltä 60 metriä alempana.

Nähtävyys näyttää kuvassa ruuhkattomammalta kuin mitä se oli.

Komeaa oli.

Leveämpi sateenkaari virittyi putoukselle viimeisen vilkaisun kunniaksi.

Ennen matkan jatkumista kävimme myös pysäköintialueen laidalta löytyvissä vessoissa. Seinässä oli laatikko, johon olisi pitänyt pulittaa käynnistä 200 ISK, mutta jäi maksamatta, kun meillä ei ollut minkään sortin käteistä rahaa. Toisaalta tarjolla ei ollut saippuaa, mikä olisi ollut aika tärkeää, joten eivät olisi koko rahaa ansainneetkaan. Kädet sai kyllä huuhdeltua vedellä, mutta aika reilusti tuli lotrattua sen jälkeen vielä omalla käsidesillä. Siitä huolimatta tuntui melko kurjalta istahtaa sen jälkeen autoon popsimaan eväitä, sipsejä ja suklaata, paljain käsin.

Seuraavaksi suuntasimme kohti Dyrhólaeyta, missä pääsimme korkeahkon kielekkeen päälle katsomaan viereisiä rantoja ja merta. Pysäköintialueita oli kaksi, joista toiseen johti serpentiinitie, ja vaati opastekartan mukaan nelivedon. Ajelimme siis ensin helpomman tien päässä olevalle parkkipaikalle katsomaan maisemat. Tuntui pöljältä, ettei kauniilla kesäkelillä muka pääsisi yhtä asvalttitietä ajamaan, joten päätimme käydä katsastamassa vielä sen toisenkin pysäköintialueen maisemat. Pysäköintialueiden välillä kulki myös 1,5 km mittainen kävelyreitti, mutta meillä ei ollut aikaa taivaltaa matkaa jalkaisin. Helposti sinnekin mentiin ihan ilman nelivetoa, joka ehkä on enemmän tarpeen talven liukkailla. Jälkimmäisen pysäköintipaikan luota löytyi majakka.

Reynisfjaraa Dyrhólaeyn suunnalta katsottuna.

Karua rantaviivaa.

Basalttimuodostuma.

Rannan hiekka oli mustaa.

Rantaviivaa majakan viereltä nähtynä.

Dyrhólaeyn majakka.

Ikkuna kivessä.

Suolainen meri-ilma oli syönyt pylvästä.

Heti Dyrhólaeyn vieressä sijaitsi Reynisfjara - musta ranta, jonka laidalla on "luola" ja iso seinämällinen kuusikulmaiseksi kiteytyneitä basalttipylväitä. Ranta oli leimattu erityisen vaaralliseksi yllättävien sneaker wavesien takia, jotka voivat yllättää hiipimällä salakavalasti korkealle rannalle ja kiskaista turistin nilkoistaan mukanaan jääkylmälle merelle. Rannalla tiettävästi kuolee jokunen turisti vuosikymmenen aikana, kun eivät ole pysyneet tarpeeksi kaukana vesirajasta ja tarkkailleet valppaasti aaltoilua. Parkkipaikan laidalla oli liikennevalo-tyyppinen varoitusjärjestelmä. Punaisella ei rannalle olisi mitään asiaa, mutta tänään valo näytti keltaista/oranssia, joten omalla vastuulla rannalle sai mennä.

Rannan vaarallisuusasteesta indikoi liikennevalosysteemi.

Reynisfjarn ranta.

Rannan nähtävyyksiä olivat luola ja basalttipylväikkö.

Luola ei tehnyt erityistä vaikutusta minuun.

Basalttipylväsvuori huimasi.

Ranta itsessäänkin oli komea, mutta hienointa oli silti päästä näkemään basalttipylväät. Ne olivat minulle se koko Islannin matkan tärkein juttu. On vaan niin älytöntä, että sellaisia pystyy ihan itsekseen muotoutumaan. Rannalla kului melko kauan, kun ihmisiä oli niin paljon, että hyvien (tai edes hätäisesti tyydyttävien) valokuvien ottaminen vaati kärsivällisyyttä.

Rannalla kasvoi basalttipylväitä.

Basalttipylväiden alaosia.

Koko vuori näytti koostuvan eri kokoisista basalttikiteymistä.

Basalttipylväät muistuttivat hieman Sibelius-monumenttia.

Reynisfjaran jälkeen oli aika lähteä hotellille lataamaan akkuja - myös ihan kirjaimellisesti, koska puhelimet ja kamerat kaipailivat jo lisää virtaa. Poikkesimme vielä ennen siestaa hakemaan hotellin viereisestä kaupasta vähän eväitä Kronan-marketista. Huone oli ehtinyt lämmetä 30-asteiseksi päivän mittaan, joten siellä odottaneet sangriat olivat tarpeettoman kuumia. Yritimme jäähdyttää niitä laittamalla ne suihkumyssyllä ja hammaslasilla (tutumpi termi olisi hammasmuki, mutta kun hotellissa yleensä on kylpyhuoneissa lasit eikä mukit...) tiivistettyyn lavuaariin. Tölkkien päälle asettelin painoksi uimakengät, jotta ne pysyivät mahdollisimman suurelta osin pinnan alla.

Pian olikin jo aika lähteä kohti Lava Showta, johon olimme ostaneet liput etukäteen á 40,50 €. Matkaa hotellilta oli noin 1 km. Ohjeessa kehotettiin saapumaan paikalle 20 minuuttia ennen esitystä. Olimme hyvissä ajoin perillä. Ilmoittauduimme nimellä ja pääsimme ensimmäisenä valitsemaan istumapaikat. Asetuimme taempaan riviin, jotta kukaan ei ainakaan pääsisi yskimään suoraan meidän päälle. Minun eteeni asettui onnekkaasti matala lapsi ja seuralaisen edessä oli kulkuaukko, joten näkymät olivat hyvät. Muutamia yskijöitä esitykseen luonnollisesti tuli, mutta pahin heistä asettui onneksi aivan vastakkaiselle puolelle salia. Ovella jaettiin suojalaseja, mutta tavallisetkin silmälasit olivat järjestäjän mukaan riittävä suoja, joten minun ei tarvinnut erillisiä suojalaseja ottaa.

Lava shown toimitilat.

Ensimmäisenä saliin.

Lava shown esitystila.

Sympaattisen oloinen juontaja/opas nimeltä Tom tarinoi esityksen alkuun kiinnostavia noin 20 minuutin ajan. Valmiin esityksen luominen ideasta toteutukseen oli kestänyt kaikkine kokeiluvaiheineen yhteensä 8 vuotta. Saimme myös perehdytyksen paikalliseen evakuointisuunnitelmaan, joka kaikille opetetaan jo lapsena koulussa. Kylän lähimmän tulivuoren Katlan purkautuessa kaikki kokoontuvat mäen päälle rakennetun kirkon luokse. Kodin ikkunoihin ripustetaan oranssit kyltit, jotka kertovat asukkaan evakuoituneen, jotta tyhjiä taloja ei jäädä tarkistamaan turhaan. Kirkolla sitten odotetaan kärsivällisesti, kunnes saadaan tieto siitä mihin suuntaan purkauksen laavamassat (flash flood) lähtevät valumaan. Evakuoituminen voidaan tämän jälkeen suorittaa turvallisesti vastakkaiseen suuntaan poistuen.

Tarinoiden päätteeksi meille esitettiin tulivuoria esittelevä video, joka sisälsi tarinan sadan vuoden takaa Lava Shown perustajan esi-isän täpärästä pelastumisesta Katlan purkaukselta. Lopuksi huoneen keskellä olevaan kouruun kaadettiin Kasperin takahuoneessa sulattama laava. Huone oli pimennetty, mutta siitäkin pienestä laavanorosta, joka ränniin kaadettiin, tuli melkoisesti valoa ja lämpöä. Opas demonstroi laavan venymistä ja lasittumista, jään vaikutusta laavaan, värin muuttumista sen jäähtyessä ym. Matkamuistoksi saimme pienet palat laavasta syntynyttä obsidiaanilasia parin päivän takaisesta esityksestä. Laavan jäähtyminen kestäisi kolme päivää, mikäli sitä ei sulatettaisi pian uudelleen jo seuraavaa esitystä varten.

Laava alkaa virrata.

Sula laava oli melko venyvää.

Laavasta operooitiin esiin reaktioita isolla jääkiekolla.

Lasipalloja.

Laava alkoi jäykistyä nopeasti jäähtyessään.

Vaikka esitys tuntui kalliilta, niin kyllä se vastineeksi oli myös erittäin mielenkiintoinenkin ja mainiosti juonnettu. Tom puhui erinomaista englantia, jaksoi vaikuttaa innostuneelta aiheesta ja vitsailukin sujui luontevasti. Basalttipylväiden synnystä opimme, että moista massiivista kiteytymistä tapahtuu laavan jäädessä pitkäksi aikaa syvällä maan uumenissa valtavan paineen vaikutuksen alle. Miksipä kiteytyminen olisikaan vain sokerinmurujen tai lumihiutaleen kokoisten tavaroiden yksinoikeus. Universumin mittakaavassa yksi basalttipylväskin on melko pikkuruinen.

Lava Shown kanssa samassa talossa toimi The Soup-ravintola, johon olimme päättäneet mennä tänään illalliselle. Paikka oli kuitenkin heti esityksen jälkeen niin täynnä, että poikkesimme ensin läheiseen Strondin-pubiin juomille. Matkalla kohtasimme harmaanvalkoisen kissan, joka ryhtyi välittömästi puskemaan nilkkojamme ja antautui hetkeksi paijattavaksemme. Strondinissa kavaljeerini hörppi Gull-oluen, minä siemailin Somersby-siiderin, joka maistuikin pitkästä aikaa erinomaiselta.

Somersby-siideri virkisti.

Kun palasimme takaisin, oli The Soup lähes tyhjä. Tilasimme tiskiltä keitot: minulle Icelandic lamb soupin ja seuralaiselle Red hot lava soupin, joka tarjoiltiin tuhkanharmaan leipäpallon sisällä. Keitot olivat erittäin maukkaat. Santsikipollinen kuului hintaan ja kannustin seuramiestä pyytämään toisenkin annoksen, kun hän oli muuten jäämässä nälkäiseksi. Leipäpallon sisään ei mahtunut kovin suurta satsia soppaa. Keiton mukana tarjotun leivän pariksi annetun voin päälle oli ripoteltu ns. laavasuolaa (tuhkalla värjättyä merisuolaa), mikä teki mukavan säväyksen.

Islantilainen lammaskeitto lisukkeineen.

Red hot lava soup tarjoiltiin leivässä.

Voin päälle oli ripoteltu mustaa suolaa.

Illallisen jälkeen kävimme vielä Kronan-marketin yhteydessä olevan ostarin kaupoissa tekemässä pieniä tuliaishankintoja, mm. lunni-pehmolelun, magneetteja, laavasuolaa ja islantilaista suklaata. Olisin halunnut ostaa myös islantilaisen villapaidan, mutta se jäi saamatta, koska kivoin malli olisi ollut Kiinassa valmistettu, vaikka designia islantilaiseksi väitettiinkin. Jotenkin ikävää, että markkinatalous tuottaa tällaisia ratkaisuja. Täysin paikallisesti valmistetut villapaidat olisivat olleet moninkertaisesti kalliimpia, eikä hinta sinänsä olisi ollut este, mutta kun design ei miellytä, niin sitä vähemmän intoa minulla on maksaa tavarasta paljon.

Iltarusko väritti vuoria.

Hotellilla tuli illalla juotua parhaimmillaan taskulämpimäksi jäähtyneet sangriat, selailtua päivän kuvasaalis läpi, otettua suihkut, sheivailtua taas tulevan lagoon-keikan varalta sekä kirjoiteltua päivän kokemukset muistiin.

Islanti 4 Reykjadalur

11.4.2023

Herätyskello soitteli lähtöpäivän kunniaksi aamulla seitsemältä. Aamiaiselle lähdettiin 7.32. Vasta edellisenä päivänä saapunut suomalainen pariskunta ryhtyi jututtamaan meitä aamiaisella. He manailivat huoneensa kylmyyttä, josta emme olleet ihan samalla tavalla kärsineet. Ei huone kuumakaan ollut, koska tuuletusikkuna ei ollut lähelläkään tiivistä, mutta meitä häiritsi enemmän melu kuin lämpötila. Klo 8.50 kannoimme tavarat autoon ja yhdeksältä kirjauduimme ulos hotellista "ex-pomon" avustuksella.

Pysäköinti olisi pääsiäispyhien jälkeen muuttunut maksulliseksi juuri nyt klo 9, mutta vältimme maksut, koska jatkoimme matkaa muualle. Ilma oli jälleen sateinen ja harmaa, mutta tuuli oli maltillisempi kuin toissapäivänä. Lähdimme ajelemaan 1-tietä etelärannikon suuntaan. Päivän päänähtävyys oli Reykjadalur, luonnonjoessa oleva lämmin "uintipaikka", jota navigaattorista ei löytynyt. Naputtelimme kohteeksi lähimmän kylän, Hveragerðin, mistä toivoimme löytävämme vaistonvaraisesti eteenpäin. Sinne oli noin 45 kilometriä ajettavaa.

Hveragerðistä löytyikin heti päätien vierestä Info-kartta, josta saimme tarkemmat suuntimat parin kilometrin päässä sijaitsevalle pysäköintialueelle. Sinne johti melko tuoreen näköinen tie. Parkkipaikan vieressä oli uudehkon näköinen rakennus, jonka toisesta päädystä löytyi ilmainen WC, joka oli auki, vaikka kahvila oli vielä kiinni. Pysäköinti oli maksullinen. Kamera valvoikin jo portilla alueelle ajavia autoja ja poimi talteen rekisterinumerot. Rakennuksen seinästä löytyi maksuautomaatti pysäköintiä varten, mutta parkkimaksu kuului hoitaa vasta lähtiessä, mikä onkin järkevää, koska maastossa vietettyä aikaa voi olla vaikea arvioida etukäteen.

Reykjadalurin polun lähtöpaikka.

Kolme kilometriä kohteeseen.

Käytimme hyödyksemme vessaa. Saimme myös samoissa tiloissa puettua päälle sadevarusteet. Sen jälkeen lähdimme talsimaan talon toiselta sivulta alkavaa polkua pitkin. Matkaa Reykjadaluriin oli reilut 3 kilometriä, joskin Sports Trackerin mielestä 4. Matka oli raskas ja kesti meitä noin 75 minuuttia. Maasto oli kivikkoista ja mutaista sisältäen sekä pitkähköjä nousuja että pieniä laskuja. Onneksi osa matkasta oli myös melko tasaista. Jalka olisi voinut nousta vähän reippaammin, mikäli sää olisi ollut kauniimpi. Nyt piti välillä keskittyä hiljaa etsimään sisäistä sisua ja tarpomaan eteenpäin.

Maa päästeli vähän höyryjä.

Tie vie ylöspäin.

Maasto ja maisemat olivat kuitenkin huikeita ja jännittäviä säästä huolimatta. Siellä täällä rinteillä näkyi höyryäviä kuumia lähteitä. Polun vieressä ajoittain virtaavista puroista osa oli lämpimiä. Vuoret olivat komeita ja matkan maisemiin kuului myös isohko vesiputouksen tapainen vähän kauempana ja alempana rotkossa. Lopulta mutkan takaa paljastui uintipaikka, jossa matalan "joen" molemmin puolin oli rakennettu laudasta kulkuväylät ja portaita, joita pitkin pääsi laskeutumaan veteen. Laiturialue rajautui suunnilleen sellaiseen kohtaan, josta pidemmälle jatkaen vesi olisi ollut tarpeettoman kuumaa, ehkä lopulta jopa vaarallisen kuumaa.

Polku mutkitteli komeissa maisemissa.

Putous.

Polkua oli tuettu ritilöin.

Uimapaikka alkaa lähestyä.

Mittasimme veden laiturialueen yläjuoksun päädyssä 41-asteiseksi. Koska emme suinkaan olleet ainoat "uimarit", emme voineet ihan vapaasti valita mihin kohtaan jokea pulahtaisimme - ainakaan joutumatta jonkun toisen seurueen syliin istumaan. Palasimme takaisin alajuoksun suuntaan ja löysimme ihan mukavan mutkan, jossa oli riittävän syvää painautua kokonaan pinnan alle, mutta vesi ei olisi vielä liian vilpoisaa, vaan noin 30-asteista. Laiturialueen häntäpäässä, mistä paikalle saavuttiin, vesi oli vain noin 23-asteista, mikä näin kylmänä päivänä olisi ollut turhan vähän. Vaikka kuumat lähteet tuppasivat haisemaan rikiltä, niin tässä uimapaikalla hajua ei liiemmin aistinut.

Uimalämpöisen jokiosuuden alku.

Yläjuoksulla vesi oli kuumempaa.

Ilma oli 3-asteinen ja taivaalta tihutti vuoroin vettä ja räntää. Tuntui pahalta alkaa riisua hieman hiestyneenä moisessa kylmyydessä, mutta olo helpotti heti, kun pääsi pulahtamaan veden lämpöön. Uima-asut olimme pukeneet päälle jo aamulla hotellilla nopeuttaaksemme juuri tätä vaihetta. Tavarat paketoimme osittain muovipusseihin ja osin sadevaatteidemme alle. Köllimme aikamme nauttimassa lämpimästä vedestä, napsimme valokuvia muistoksi (Aquapac torjui näppärästi sekä sade- että jokiveden) ja ihmettelimme eksoottista, merkillistä maisemaa ja kokemusta. Räntäsateen leijuessa päälle tuli jotenkin Suomen joulu mieleen, ja oli omituista istua ulkona ojassa puolialastomana ihmettelemässä ympäristöään. Kyllä olisi harmittanut, jos tämä retki olisi jäänyt tekemättä, ja jos olisimme käyneet kylpemässä vain virallisessa spa-mallisessa kuumien lähteiden uimalassa.

Reykjadalrin infra oli hyväkuntoista.

Kylpemässä jalkoja viekoittelevasti ojennellen.

"För mycket vatten ska rinna under många broar innan jag glömmer dig."

Ojassa on mukava istuskella.

Pukeminen olikin sitten vaikeampi homma. Kylmään ilmaan olin jo hiukan tottunut, kun olin vaellellut uimapukuisena räpsimässä vähän kuvia sieltä ja täältä. Uimapuvusta oli kuitenkin päästävä eroon, joten oli pakko ottaa pieni vilautteluriski, vaikka sinänsä suurehkon hamam-pyyhkeen sisällä yritinkin operoida. Onneksi ihan lähellä ei ollut ketään. Ihoa ei saanut kuivaksi millään, koska ilma oli kostea ja taivaalta tuli nestettä koko ajan lisää. En pystynyt pukemaan rintaliivejä päälleni, enkä edes t-paitaa, mutta sain sentään ujuttauduttua sisään hupputakkiin. Hupparin lisäksi käärin ympärilleni kaulaliinan ja päällystakin. Housupuoli oli vähän helpompi, koska pöksyjen lahkeita sai rullattua ja avattua rullalta hissukseen jalan peitoksi. Kaiken päälle piti taas kiskoa myös sadevaatteet.

Panoraamaa pulahtelualueelta.

Silta yli kuuman virran.

Paluumatka meni huomattavasti helpommin, jopa kevyesti, kuin menomatka. Vastaan tuli koko ajan lisää ihmisiä. Huomasimme käyneemme Reykjadalurissa melko sopivaan aikaan, koska vältimme pahimman ruuhkan. Aikaa siihen meni silti ihan yhtä kauan. Perille päästyämme sadevaatteet olivat ihan kurassa, erityisesti sadehousut. Poikkesimme taas vessassa, missä kuoriuduin samalla sadevarusteista. Rullasin kuraiset vaatteet nippuun niin, että kura jäi paketin sisään, eikä sotkisi autoa. Vielä ennen lähtöä maksoimme pysäköinnin, jonka kestoksi tuli 3 tuntia ja 55 minuuttia. Hintaa pysäköinnille tuli 850 ISK (noin 5,30 €).

Höyry paljasti lämmön läsnäolon.

Ihmeellistä maastoa.

Parkkipaikka alkaa pian häämöttää.

Kiehuvan kuuma lähde.

Ajelimme Hveragerðin Orkan-yhtiön bensa-aseman pihaan syömään eväitä. Päätimme tankata samalla varmuuden vuoksi. Kyseessä oli ns. kylmäasema, joten saimme ihan rauhassa ihmetellä osaammeko käyttää automaattia ja täyttää tankkia. Käyttöliittymä osoittautui helpoksi. Polttoainelajikkeita oli vain kaksi, lyijytön ja se toinen. Tankkiin mahtui 20 litraa lyijytöntä hintaan 6937 ISK (noin 43,30 €).

Olimme eväitä mutustellessa huomanneet bensa-aseman takana jonkinlaisen pienen kauppalan/ostarin, jonka pihalla liehui lipputankorivistössä paikallisen "alkon" (Vínbúðin) liput. Päätimme poiketa tutustumaan myös ostospuoleen. Vinbudinin myymälä oli pieni ja sen myötä myös valikoima melko mitätön. Seuramies osti kuitenkin pari erimerkkistä olutta ja yhteisesti joskus myöhemmin nautittavaksi parit 330 ml:n Don Simon-sangriat á 399 ISK (noin 2,50 €), joihin olimme tutustuneet aiemmin Andorrassa (saa sitä Suomestakin).

Kaupan (sallittua Bonus-ketjua), kahvilan, Vínbúðinin ja vessan lisäksi ostoskeskuksessa oli näytillä etelärannikon 3D-maastokartta-pienoismalli-juttu, jossa oli punaisin valoin merkitty paikkakuntia. Maastokartan vieressä pyöri video vuoden 2008 maanjäristyksestä, missä näytettiin valvontakamerakuvia viinakaupasta sekä bensa-asemalta järistyksen iskiessä. Näky oli hurja, kun pullot hyppivät ihan sekunneissa hyllyistä niitä täyttämässä olleen myyjän jaloille. Tämä oli saanut paeta ihan tosissaan päälle vyöryvää pullohyökkäystä. Maanjäristystä olisi voinut käydä "kokeilemassa" demo-talossa, mutta olisi vaatinut muutaman kolikon olemassaoloa ja uhraamista.

Valokartta oli hieno.

Reykjadalur (kirkkaampi) ja Hveragerði valaistuna.

Matka jatkui Víkiin (Vík í Mýrdal), jonne matkaa oli jäljellä noin 140 kilometriä. Huomasimme olevamme sen verran väsyneitä, ettemme viitsineet pysähtyä enää katselemaan matkan varrella olevia vesiputouksia, kuten olimme suunnitelleet, vaan päätimme katsastaa ne vasta seuraavana päivänä tai paluumatkalla Reykjavikiin. Víkin lähestyessä sadepilvet jäivät taakse ja ilma kirkastui melkein kuin taikaiskusta. Taikuutta lienee sekin, että radiossa soi samalla hetkellä kappale, jossa ilakoitiin auringonpaisteesta sateen jälkeen.

Vík oli varsin pieni paikkakunta, ja hotelli Kría löytyi sieltä helposti, vaikka tulimmekin ajaneeksi oikean liikenneympyrän ohi. Jouduin tekemään U-käännöksen vastapäisen bensa-aseman pihalla, mutta se ei ollut mikään ongelma näin hiljaisen liikenteen paikassa. Hotellin parkkipaikka oli ilmaiseksi asukkaiden käytettävissä, ja tilaakin oli hyvin. Hotellihuone oli varattu kahdeksi yöksi ja maksoi 55800 ISK (noin 350 €).

Hotelli Kría.

Hótel Kría.

Hotellin logona oli nimen mukainen lintu - tiira (kría).

Respan nainen oli erinomaisen ystävällinen. Hän kertoi vähän epäröivänsä kannattaako suomalaisilta edes kysyä haluammeko revontulihälytyksen, mikäli taivaalla jotain tulevina öinä näkyisi. Suomalaiset kuulemma ovat nähneet revontulia kyllästymiseen saakka. Mekin totesimme repojen olevan tuttu juttu, mutta että ihan mielellään voisimme silti herätä, mikäli sellaisia olisi tarjolla. Me kun emme ole koskaan nähneet mitään erityisen näyttävää, vaikka revontulia onkin tullut useampia kertojan bongattua. Kummallista kyllä piti elää 40-vuotiaaksi ennen ensimmäistä kertaa, ja sen jälkeen niitä onkin tullut nähtyä 6 kertaa lisää reilun vuoden aikana.

Hotellin aula.

Hotellin aulassa oli tunnelmallinen sisustus.

Saimme huoneen 115, joka oli heti ensimmäinen aulasta vasemmanpuoleiseen nukkumissiipeen siirryttäessä. Parvekkeen oven rakenne ja tekniikka oli niin omituinen, ettemme pystyneet avaamaan ovea kuin hiukan alareunasta. Ovessa oli kyllä oikein kieltolaput, ettei ovia saisi edes yrittää avata, mutta varoitus oli voimakkaan tuulen takia. Nyt kun ei tuullut, olisimme halunneet sujauttaa juomat parvekkeelle viilenemään, mutta hävisimme auttamatta älykkyydessä ovelle.

Hotellihuone 115.

Hotellihuone oli tilava ja valoisa.

Kylpyhuone edusti karua luksusta.

Huoneessa hoitelimme hiukan varusteita: huuhtelimme uima-asut ja kuraantuneet sadevaatteet jne. Suihkussakin tuli käytyä ja naukkailtua virkistykseksi kupilliset kahvia, joiden virittämiseen löytyi välineet hotellin kirjoituspöydältä. Raikastuttuamme riittävästi menimme hotellin baariin ottamaan drinkit. Minä tilasin GT:n ja seuralainen oluen. Hintaa kertyi paikalliseen hintatasoon halvalta tuntuvat 2500 ISK (noin 15,60 €), joten arvelimme saaneemme happy hour-hinnan, vaikka omasta mielestämme olimme myöhästyneet respan kertomasta happy hour-ajasta.

Kahvin oheen löytyi pienet suklaat.

Skál!

Juomien jälkeen lähdimme kävellen etsimään illallisravintolaa. Olimme netistä löytäneet Halldórskaffi-nimisen paikan, joka vaikutti tunnelmaltaan ja menun sisällöltään meille sopivalta. Hotellin ravintola olisi usein kiva ja helppo vaihtoehto, mutta jostain syystä hotellien menuissa on lähes aina jotain "vikaa" (allergeenejä tai nirsouteen sopimattomia makuja), minkä takia joudun etsimään jotain muuta. Hotellin baarissa/ravintolassa äänekkäästi seuruettaan emännöinyt (ja mauttomasti asustautunut) naisturisti oli toinen hyvä syy vaihtaa illanviettopaikkaa. Ravintolaan oli noin 1,2 kilometrin kävely. Matkalla näimme myös seuraavan päivän "nähtävyyden": Icelandic Lava Show:n rakennuksen ja The Soup-ravintolan, jonka testaamisen halusimme jättää myös seuraavalle päivälle.

Víkurbraut-katu oli hiljainen.

Dream Guest House? Ehkä painajaisissani..

Halldórskaffi näytti ulospäin vaatimattomalta.

Tunnelma oli melko mukava ja kotoisa, ei liian fiini, kun ei matkaan mahtunut kaikenlaisten retkeily/vaellus ja eri säihin sopivien päällysvaatteiden lisäksi juurikaan hienosteluvaatteita. Ruuaksi tilasin Icelandic lamb fillet:n, á 5490 ISK (noin 34,30 €) ja seuralainen juustohampurilaisen, á 2990 ISK (noin 19 €). Juomaksi otin kuplaveden ja seuramies tapansa mukaan oluen.

Halldórskaffissa oli leppoisaa.

Islantilaista lammasta ja liian vähän perunoita ja kasviksia.

Annoksen asettelu oli sievä.

Lampaan kanssa piti olla lämpimiä kasviksia ja perunaa, joita oli minimaalisen vähän. Yllätyslisukkeena oli selvästi kananmunalla hyydytetty pieni sienikohokas, josta napsin varovasti sienet suuhuni, mutta suurin osa oli pakko jättää turvallisuussyistä syömättä. Liha oli hyvää, vähän turhan kypsää, erittäin mureaa, mutta paksut läskiviipaleet lihakimpaleiden kyljissä harmittivat. Jostain aterian osasta sain allergista kutinaa kurkkuuni, epäilemättä siitä kohokkaasta, mutta onneksi vain lievästi. Sen verran kuitenkin, että otin antihistamiinin nopeuttamaan hieman oireiden häipymistä. Hampurilainen oli kuulemma vain mallia perus, ei mitään erityistä mainittavaa, ei kehuja, mutta ei haukkujakaan.

Seuralaisen juustohampurilainen.

Aterian jälkeen teimme vielä pienen kävelyn Víkin Black Sand Beach:lle. Nimensä mukaisesti ranta koostui täysin mustasta hiekasta ja kivistä. Rantaan löi tasaisesti voimakas aallokko, joka myös mylvi mahtavasti. Pari islanninhevosta tölttäsi menemään rantaa sivuavaa polkua pitkin. Väsymys oli melkoinen, mutta koska ilma oli kaunis ja ilta valoisa, tuntui rannalla kuljeskelu jotenkin seesteiseltä. Pitkästä aikaa oli taas sellainen tunne, että on kaukana kotoa, mutta samaan aikaan henkisesti kotona. Illan hämärtyessä ja viileän merituulen puhaltaessa alkoi tulla kylmä, kun hiukset olivat vielä suihkun jäljiltä kosteat.

Víkin musta ranta.

Reynisdrangar-kivet olivat peikkoja, jotka olivat raahaamassa maihin kolmimastoista laivaa, kun aamuaurinko nousi ja kivetti heidät.

Meren tasaisessa kuohunnassa on jotain rauhoittavaa.

Miekkonen (Voyage, Steinunn Thorarinsdottir, 2006)
katseli kohti vastinpariaan Englannin Hullissa.

Palasimme hissukseen hotellille, missä sain hiukset kuivattua. Napsin myös eväänä olleiden keksien jämät nälkääni, kun ravintolan annos oli jäänyt vähän mitättömäksi. Muistiinpanot oli tietysti myös kirjoitettava, vaikka väsymys jo painoi. Lihaksissa alkoi myös tuntua pientä "kasvukipua" päivän rasitusten jäljiltä.

Vík ilta-auringossa.

Þór (Thor) pukkien vetämine vaunuineen oli ikuistettu metalliin.