Kuutamolla

Lomasta hieman virkistyneenä - sillä eihän 4 viikon loma riitä mihinkään kunnolliseen virkistymiseen - uhkun tarmoa jatkaa erilaisten liikuntaharrastusten suorittamista vielä työaikanakin. Siis ei siihen aikaan, kun työtä suoritetaan, vaan niinä kuukausina, joina on käytävä töissä ja yritettävä työpäivän jälkeen jaksaa tehdä jotain. Niitä kuukausia on muuten aivan liikaa. Ei tunnu lainkaan reilulta, että ihminen saa elää neljänä viikkona 52sta. Talvilomaa en laske miksikään, koska se on aina huonoon aikaan, aivan liian lyhyt auttaakseen mihinkään, enkä edes ole talvilajiharrastaja. 47 viikkoa vuodesta joutuu siis kitumaan. Mitä elämää se sellainen on?

Lapsena tuli käytyä koulussa hoitamassa se pois tieltä, ja kaikki odotukset ja ajatukset liittyivät siihen mitä koulun jälkeen tehdään. Nykyään kaikki ajatukset liittyvät töihin ja töiden jälkeen siihen mitä töissä seuraavana päivänä pitää tehdä. Työpäivän jälkeen haluaa vain päästä kotiin tuijottamaan seinään ja sitten lopulta nukkumaan. Siihen tunteeseen yritän nyt saada aikaan jotain muutosta. Luulisi työpäivänkin jaksavan paljon paremmin, jos on illalla jotain kivaa odotettavissa. (Vaikka olenkin aina kiihkeästi ihaillut erilaisia seiniä.)

Viime viikolla aloitin työt loman ja sairasloman jälkeen torstaina. Heti torstai-illaksi oli suunniteltu keilailua. Olin kovassa vedossa ja heittelin uuden henkilökohtaisen ennätyksen (154) ja sain kaikkien kierrosten lopputuloksiksi yli 100. Kun tepastin kotiin, iski kauhea syyllisyys, koska olin ollut sillä tavalla riekkumassa, vaikka seuraavana päivänä on töitä! Että kehtasinkin tulla kotiin vasta 21 maissa. Miten syvälle takaraivoon se työ on oikein iskostunut, kun tulee kauheat syyllisyyden tuskat siitä, että tekee jotain muuta kuin seinän tuijottamista työpäivän jälkeen?!?

Sellaisesta syyllisyydestä pitäisi jotenkin pyrkiä eroon. Suunnitelmissani on kuitenkin harrastaa talven aikana kuntosalia, uintia, sauvakävelyä, lisää keilailua ja vaikka mitä, mutta kuinka sitä voi, jos tuntuu siltä, että arki-illatkin omistaa firma. Tein siis (jälleen kerran) pyhän päätöksen yrittää olla armollinen ja lempeämpi itselleni, pitää kahvi- ja ruokatauot töissä (koska tähän saakka en ole pitänyt kuin vessataukoja), tehdä kotitöitä jos voimat siihen sopivasti riittävät ja harrastella valitsemiani urheilulajeja säännöllisesti. Viime viikon sairastelu sopi hyväksi aloitukseksi lempeyden kokeilemiseksi kotihommissa. Olin niin hemmetin lempeä, että korvat kipunoivat, mutta lopputuloksena oli vain kauhea kaaos asunnossa. Laitoin itseni viikonloppuna kuriin, ja nyt täällä pystyy taas olemaan.

Töissä olen pitänyt huolellisesti taukoni, mutta syyllisyys ei vain anna rauhaa. Miksi työn pitää olla niin pirullista, että se pilaa koko elämän? Tänään tein kuitenkin vihdoin jotain, mistä en tuntenut syyllisyyttä - kävin uimassa Töölönlahden kuutamouinti-tapahtumassa. Tuli jopa eräälle työkaverille luvattua mennä, kun hän kuuluu tapahtuman järjestäjiin, ja oli sitä innokkaasti markkinoimassa. Osallistuin kuutamouintiin viime vuonna ensimmäistä kertaa, ja nyt oli oikein hauska mennä uudestaan.

Ehdimme kaverin kanssa pukuhuonetelttaan ensimmäisten joukossa ja saimme kohtuullisen tilavassa tilanteessa riisuutua. Jono laiturillekaan ei ollut vielä liian pitkä. Vesi oli 19-asteista, ja uimmekin ihan reippaan matkan lahdessa. Merikasvit yrittivät vähän halia nilkkoja ja ranteita, mutta kun etukäteen tietää, että niitä siellä on runsaan puoleisesti, selviää ilman säikähdyksiä. Uinnin jälkeen kipitimme söpönpuoleisen palomiehen suihkuteltaviksi. Siihen olisi kyllä mieluusti jäänyt vaikka vaahtokylpemään kumiankan kanssa, mutta kun ne muutkin tahtoivat päästä palomiehen käsittelyyn... Pukuhuone oli uinnin aikana täyttynyt ja sieltä alkoi olla lähes mahdotonta päästä takaisin ulos, kun olimme pukeutuneet. Eräskin täti löi minua suoraan nenään. Onneksi siinä ei ollut ihan tyrmäysyritystä mukana, joten tuskinpa siitä jälkiä jää. Kipitimme vielä hakemaan kunniakirjat osallistumisestamme. Hienot olivat!