Herkistelyä

Kaksi peräkkäistä viikonloppua olen paennut arkea mökille. Viikonloput ovat olleet niin onnistuneita, että on tuntunut siltä, kuin kesäloma ja kesä olisivat salaa venyneet juuri minua varten tavallista pidemmiksi. Jos ei koivuista olisi jatkuvan hissukseen tipahdellut keltaisia lehtiä, ei olisi näitäkään hellepäiviä uskonut syksyksi. No, onhan tietysti vielä elokuu, mutta parina aamuna on tarvinnut jo kaulaliinaakin töihin lähtiessä.

Koko kesän olen odotellut kuun nousua laiturilla kuin kuuta nousevaa. Miksi ihmiset haluavat pysähtyä katsomaan jotain, mikä tapahtuu joka vuorokausi - auringonnousu, auringonlasku, kuun nousu? Päivittäisten tapahtumien luulisi lapsuuden jälkeen muuttuvan merkityksettömiksi. Katseleeko kukaan kuun laskua? Onko sellaista edes vai hukuttaako auringonnousu alleen kuun viimeiset hetket?

Jotain taikaa niissä toistuvissa luonnon tapahtumissa on. Ehkä hohto on siinä, että ihmisillä on aina liian kiire pysähtyä katselemaan niitä, vaikka ne toistuvat jatkuvasti. Kun kerran pari vuodessa on aikaa pysähtyä, näkee luonnon olevan kaunis. Oikeanlainen pysähtyminen saa ihmisen ajattelemaan suuria ja syvällisiä. Tai pieniä ja pinnallisia; kuu on kaunis kraatereineen - arpineen. Miksen minäkin voisi olla? Tai ainakin uskotella itselleni niin?

Kuutamouintipaikka.

Elokuun pimeiden iltojen parhaimmistoa ovat uinnit. Muutaman viikon aikana on tullut kokeiltua kuutamouintia, kynttiläuintia, aamu-uintia, aurinkouintia - naku-uinteja useimmat... Kai minussa niuhosta luonteestani huolimatta on hieman nudistin vikaakin, kun mökillä yhtäkkiä muistan aina, että ihminen on eläin ja hiippaan ympäri tonttia yhtä raskaasti pukeutuneena kuin naapurin Sulo.

Sulo.

Mökillä paistaa eri aurinko kuin muualla. Kotona auringonvalo on tehnyt matkaa noin 8 minuuttia. Mökille saapuva valo tulee jostain melkein 30 vuoden takaa. Valo on samanlaista kuin lapsuudessa - kauniimpaa, lämpimämpää, rauhoittavaa. Kun se paistaa sisään keittiönurkan pienestä kapeasta ikkunasta tuntuu kuin olisi jonkinlaisen ikuisen ihmeen äärellä. Leikittelen ajatuksella, että muutun vuosia nuoremmaksi mikäli vain astun ikkunan ääreen valoon. Maailma on sillä hetkellä parempi paikka eikä elämäkään ole yhtään niin kauheaa kuin se oikeasti on.

Mökillä on ihan eri tähtitaivaskin. Ei sellaista kaupungissa näe, kun sähkövalo pilaa kaiken. Tähdenlentoja hurahtelee ympäriinsä ja linnunradankin voi toisinaan erottaa kaareutumassa yläpuolellaan. Taivaankannen pikku tuikkiaisia voisi maata katselemassa tuntikausia, mutta yleensä tulee silti jossain vaiheessa siirryttyä sisätiloihin ja sänkyyn makaamaan.