Laiskiaispulla: Kreeta - vuokra-autolla: päivä 1

Avis-mies rapsutteli ovella jo ennen yhdeksää, vaikka oli sovittu, että saavumme 9 maissa respan tienoille. Ukko selitti meille ehtoja ja ohjeita kuin olisi omaa henkilökohtaista vauvaansa uskonut käyttöömme. Vuokra-automme oli Suzuki Jimny, valkoinen, ilman ohjaustehostinta. Kaikki taisi kuitenkin sujua niin nopeasti, että jo yhdeksään mennessä meillä oli avaimet, esittelykierros oli tehty ja nimet olivat paperissa. Lähdimme ensin ottamaan vähän autosta mittaa Lidlin tyhjälle parkkipaikalle. Pieni ja näppärä se kyllä oli, mutta pysäköinti oli aavistuksen raskasta ilman ohjaustehostinta.

Lähdimme ajamaan kohti Stavros-rantaa, joka sijaitsee samalla niemekkeellä kuin Hanian lentokenttä. Useimmat Kreetan risteyksistä on merkitty vain risteyksen kohdalla olevalla liikennemerkeillä, joten missasimme heti alkuunsa oikean liittymän. Toinenkin liittymä tuli vielä, ja onnistuimme kuin onnistuimmekin suunnistamaan jonkinlaisen armeija-alueen ja esikaupungin läpi oikeaan paikkaan.

Stavros-rannalla oli runsaasti tilaa pysäköintiä varten, ja alue oli sellaista, että mihin vain olisi auton voinut jättää. Ranta on kuuluisa siitä, että siellä on filmattu Kerro minulle, Zorbas-elokuvaa, ainakin sen tunnettu tanssikohtaus. Päätimme pulahtaa uimaan. Paikalta löytyi pukukoppi ja suihku. Vesi oli 26-asteista ja ihanan kirkasta. Testailimme samalla hieman Aquapacin vesitiivistä kamerapussia. Aika hauskoja kuvia saatiin, vaikka meillä ei ollutkaan välineitä, joiden avulla katsoa mitä kuvasimme, ja räpsimme vain sattumanvaraisesti menemään. Joimme kylmät juomat rantakahvilassa ja ostimme vesipullot mukaan matkalle.

Opas oli kertonut meille Therisson rotkosta, joka on saaren ainoa, jonka läpi voi ajaa autolla. Vaikka Samarian rotko olikin matkamme pääkohde, halusimme nähdä myös tämän rotkon. Näkemisen arvoinen oli sekin, vaikka olikin pienempi. Kuskina en pystynyt täysin nautiskelemaan maisemista, joten pidimme pari kuvaustaukoa - hätävilkku vain päälle, kuten Avis-mies oli neuvonut. Sillä saa jotenkin yleishyväksytysti pysähtyä 2-3 minuutiksi. Erikoinen hätä se kuvaushätä. Rotkon päätteeksi pysähdyimme tavernaan syömään lampaankyljykset lounaaksi. Lampaat olivat kuulemma tarjoilijan omalta farmilta. Hyviä lampaita. Komeita nuo kreikkalaiset. Tavernassa oli myös koko saaren hienoin vessa.

Matka jatkui kohti Zourvan kylää. Kartalta näytti siltä, että tekemällä kylän kautta pienen u-lenkin, voisimme ajaa toista tietä takaisinpäin. Kartalta ei kuitenkaan näkynyt sitä, että tie muuttui kapeaksi neulansilmäiseksi vuoristotieksi. Suurin osa teistä, jotka kartalla näyttivät maanteiltä, näyttivät paikan päällä ajettuna kujilta, jotka johtavat vain jonkun takapihalle. Ensimmäinen neulansilmäkin yllätti täysin, enemmän kuin talvi yllättää autoilijat. Vaihdoin liian myöhään pienemmälle vaihteelle, ja juutuin sutimaan keskelle pystysuoraa ylämäkeä. Onneksi niin pienellä tiellä ei kukaan muu halunnutkaan ajaa, ja sain rauhassa peruutella loivemmalle ja ottaa kurvin uusiksi. Kertaharjoituksen jälkeen löytyikin sitten oikea vaihto + kiihdytystaktiikka vuoristoteille, eikä ongelmia enää tullut. Maisemat olivat kyllä niin mahtavat, että kannatti lähteä kokeilemaan autoilutaitojaan tänne.

Kylät olivat niin pieniä, että jo ensimmäisen mutkan takaa tuli kyltti, että kylä päättyy. Talot oli kaikki rakennettu aivan kiinni tiehen - ei puhettakaan mistään 5 metrin minimivälimatkoista. Pahimpiin nurkkiin oli sijoitettu peilit, jotka olivatkin hyvä apu vastaantulijoiden aavistamisessa. Suurin osa pihoissa lojuvista autoista oli aivan romuja. Ihmetyttää ihan miten joku on koskaan pystynyt niillä ajamaan minkäänlaista ylämäkeä, saati sitten vuoristotietä. Vastaavasti uudemmat autot olivatkin sitten todella uusia ja aika lailla hienojakin.

Kukaan ei hätistellyt lapsiaan tai eläimiään syrjemmäksi autojen tullessa, kaikki vain nököttivät sijoillaan ja autolijan tehtäväksi jäi toivoa, että tyypit pysyvätkin paikoillaan. Kuskin paikalta katsottuna ei muuten päässeet jyrkänteetkään pelottamaan. Kuljettaja vain on luonnostaan niin kaukana tien reunasta, että jää kanssamatkustajan tehtäväksi huimaantua vieressä olevasta pudotuksesta. Jotain merkillistä niissä teissä oli, koska lähes joka kurvissa renkaat vinkuivat. Vaikka ajettiin tasaisella ja hitaasti (10 km/h), niin kitinältä ei vaan voinut välttyä. Hassu ilmiö.

Päästyämme suunnilleen ihmisten ilmoille, päätimme mennä vielä tutustumaan Polyrriniaan. Opaskirjan mukaan siellä piti olla jonkinlainen venetsialaisen linnoituksen raunio. Kyllä siellä jotain oli. Muinaisia jäänteitä jonkinlaisista asumuksista, muureista ja akvedukteista. Emme kyllä kuollaksemmekaan löytäneet akvedukti-nuolen suunnasta mitään sitä muistuttavaa - ainoastaan naisen ja 2 beaglea, jotka näyttivät kaikki siltä, kuin eivät olisi ennen turistia nähneet. Komeat maisemat oli taas, ihanalla paikalla mäen päällä oli pieni kirkko ja sievin hautausmaa, jonka olen koskaan nähnyt. Mitä pitää tehdä päästäkseen sinne lopulliseen lepoon?

Kiipeilyä sai taas tehdä, että pääsimme näkemään yhtään mitään. Kuljimme polkuja, jotka veivät melkein maahan asti roikkuvien puiden alta, ja vaikka yritimme juosta kumarassa niiden ali, törmäilivat kaskaat oikein kiusallaan naamaalle räpistelemään. Hyh! Mutta kyllä ne jo vähemmän kauheita olivat kuin aiempana iltana ravintolassa, kun ensimmäinen sellainen intoutui pöristämään hiuksiini istumaan. Tottumiskysymyksiä kaikki näköjään. Sympaattiselta ja hassulta paikallisukolta ostimme taas vettä matkaan. Ukkeli esitteli meille söpöä kissanpentua, jolla oli toinen silmä sininen ja toinen ruskea. Kyllä oli ihana olento! Se kissi siis. Sen verran uupuneita aloimme kukkulakiipeilyn jälkeen olla, että suuntasimme kotiinpäin. Meillä oli listalla vielä yksi uimaranta, mutta emme jaksaneet lähteä sitä etsimään, vaan tyydyimme omaamme.

Poikkesimme myös etsimään erästä pientä kirkkoa, jonka piti sijaita kotikylämme (Platanias) läheisyydessä. Pääkadulta saakka on sinne kylttejä, mutta matkaa ei ole kerrottu. Olemme jo kahdesti yrittäneet käydä sitä etsimässä, mutta koska sitä ei ole pitkien matkojen taivalluksen jälkeenkään löytynyt, olemme aina luovuttaneet. Nyt menimme autolla, ja totesimme sen olevan 3 kilometrin päässä päätiestä! Sitä matkaa ei välttämättä kannata enää minkä tahansa sandaalien kera lähteä taittamaan, joten saisivat kyltissä mainita, että se on niin kaukana. Etenkin kun siinä ei ole edes mitään näkemistä. Kyseessä siis Church of Ayios Georgios.