Piikki lihassa

Jouluna 2010 annettiin lahjaksi piikkimatto lähes joka kodissa. Ei ehkä kaikissa kodeissa, koska joissakin kodeissa oli sellainen jo valmiiksi. Sitten on tietysti niitäkin koteja, joissa ei anneta joululahjoja lainkaan. Ehkä on paras sanoa, että useammassa kodissa joululahjapaketista paljastui piikkimatto. Jonkinlainen hitti se joka tapauksessa tuolloin oli. Isäni oli rynninyt ostamaan piikkimaton reilusti etukäteen. Minäkin ostin piikkimaton jo ennen joulua kokeiltuani ensin isäni mattoa. Humpuukiltahan sellainen hitti-hyvinvointituote kuulostaa, mutta kyllä lievässä päänsäryssä tehdyt koeajot ihan hyvää kertoivat sen toimivuudesta.

Päänsärkyni tuppaavat olemaan lihasjännitysperäisiä. Kun aamusta iltaan istuu koneella ja välillä joutuu ihan käsin väkisin painamaan hiirikäden olkapäätä alaspäin, ettei se kuluttaisi korvalehteä puhki, täytyy sen tuntua jo vähän lihaksissakin. Päänsäryn ollessa aluillaan ja lievää, auttaa piikkimatto ainakin siirtämään varsinaisen kovemman päänsäryn alkamista.

Herkkiä ihmisiä neuvotaan käyttämään selkänahan ja piikkien välissä ohutta kangasta. Se on ihan huijausta. Vaikka miten ohuen kankaan laittaisi väliin, vie se piikeistä välittömästi kaiken masokistisen riemun, jotka ne voisivat tuottaa. Olen siis alusta saakka makoillut piikeillä paljasselkäisenä. Jalat on myös pidettävä koukussa. Jos jalkoja pitää suorana, selkä kaareutuu, eivätkä piikit taaskaan tunnu tarpeeksi tujuilta.

Ensimmäiset kolme minuuttia ovat tuskallisia, mutta sen jälkeen selän valtaa mukava lämmin tunne ja kymmenen minuutin kohdalla olen jo nukahtamassa. Herään aina siihen, että jalat alkavat kallistua kohti kylkiasentoa, ja uudet piikit painuvat kinkkuun. Olen siis todennut piikkimaton olevan loistava apu nukahtamiseen. Mikäli vaikkapa 20 minuutin piikkimakoilun jälkeen pääsen siirtymään suunnilleen suoraan sänkyyn, nukahdan välittömästi.

Pitkähiuksisena nautiskelen myös yleensä makoilun jälkeen siitä, kuinka hiusten latvat kutittavat taivaallisesti piikkien runtelemaa selkää, kun päätä hiljakseen kääntelee puolelta toiselle. Omat hiuslatvat tuntuvat paljon paremmalta kuin kenenkään ihmisen sormet voivat tuntua missään tilanteessa.

Reilu viikko sitten jouduin urakoimaan vaatekaappieni sisällön ja asunnon sisustuksen kanssa sen verran rajusti, että alaselkäni kipeytyi jo työpäivän kestäessä. Vaikka kuinka venyttelin ja vanuttelin itseäni, olin aamulla vinkeän noidannuolen (tms.) uhri. Söin pois aiempaan vastaavaan selkätilaan määrätyt särkylääkkeet ja lihasrelaksantit. Suoritin ahkerasti lääkärin antaman selkäjumppalapun liikkeitä. Mikään ei tuntunut auttavan. Sitten keksin kokeilla piikkimaton asettamista alaselän alle, kun lueskelin illalla sängyssä kirjaa (978-952-247-156-7). Avot! Seuraavana aamuna ponkaisin sängystä kuin vuorikauris, joka ponkaisee ylös jostain muualta kuin sängystä.

Ylistäkäämme kaikki loisteliasta piikkimattoa!

Talvella lämpömatto piikkimaton alla torjuu jäisen lattian ikäviä vaikutuksia.

Vanha, ruma ja lihava

Sain ommeltua takista irronneen napin tänään. Nappi irtosi viime viikon puolivälissä, joten olen tehnyt jonkinlaisen ennätyksen, kun se on jo nyt kiinni uudestaan. Yleensä nappien uudelleenompelu tapahtuu puolen vuoden sisällä irtoamisesta - ei viikon sisällä. Vähän hävettää syy siihen irtoamiseen. Sen vuoksi kai sen ompelinkin pikaisesti takaisin. Alan olla liian lihava normaaliin arkielämääni. En mahtunut ahtautumaan oman ja naapurin auton peilien välistä, kun olin menossa irrottamaan lohkolämmittimen johtoa tolpasta. Väli oli ihan normaali, mutta nappi oli pingottunut liian törölleen vatsakummun päällä, ja tarttui peiliin.

Ongelma on kuulemma ongelma silloin, kun se rajoittaa elämää merkittävästi. En ollut aiemmin oikein kiinnittänyt huomiota siihen rajoittavuuteen omassa elämässäni. En ole enää aikoihin halunnut mennä minnekään tai tavata ketään. En ole halunnut edes lenkkeillä, koska lenkkipolut ovat mielestäni nuorien, kauniiden ja hoikkien leikkikenttä. Kaupat, ravintolat, uimahallit ja kaikki muutkin paikat miellän nykyään vain nuorien, kauniiden ja hoikkien paikoiksi. Enkä siis pidä itseäni minään noista. Olen vanha, ruma ja lihava. Hävettää ihan ostaa itselleen edes kukkia, koska kukat ansaitsisivat nuoren, kauniin ja hoikan katslelijan. Minun paikkani on kotona. Yksin.

Olen pitänyt firman pikkujouluja ja tilikauden avajaisia vuoden kohokohtina ja hauskimpina juhlina. Jostain syystä firma järjestää aina hauskemmat juhlat kuin kukaan ystäväni. Ilmoittauduin mukaan juhlahumuun, mutta nyt ei kuitenkaan huvittaisi mennä. Ei ole juhlavaatteita, koska en mahdu enää mihinkään niistä. Uusia ei ole varaa ostaa, koska lähipäivinä pitäisi käydä ostamassa hautajaisvaatteet. En mahdu edellisiin hautajaisvaatteisiinikaan...

Facebook-lakkokin taitaa olla pian ajankohtainen. Olen masentunut vain entisestään, kun sitä kautta ei ainakaan saa tukea tai sympatiaa raskaaseen aikaan elämässä. Kaikkea turhanpäiväistä kyllä kommentoidaan, mutta puheet suru-uutisista ja kuolinpesän siivoamisesta sivuutetaan täysin. Täytyy taas vain skarpata yksin, ja olla ahkera ja vahva tuki omille lähisukulaisille. Suksikoon muu maailma kuusikkoon.

Hetken ehdin iloita laajentuneesta työnkuvastani. Nyt olen huomannut, että olenkin yhtäkkiä suojatyöpaikassa. Minulle ei ole enää mitään tarvetta töissäkään. Kova kolaus ihmiselle, jonka ainoa arvo on tullut siitä, että on hyödyksi edes töissä. Nyt olen hyödyllinen enää kantojuhtana, kun edesmenneen tätini asuntoa tyhjennetään. Sekin urakka on parin viikon kuluttua jo valmis. Sen jälkeen olen täysin arvoton. No, elämä jatkuu, potkuja odotellessa...

Alakuloisena kohti pimeintä talvea

Lapsena pystyy kokemaan tunteen perheestä. Perhe pitää sisällään ne ihmiset, jotka ovat vauvasta saakka olleet lähellä ja sukulaisia. Aikuisena ei pysty enää tuntemaan perheyttä kenenkään kanssa. Jokainen ihminen, jonka kanssa viettää aikaa, on vain yksi vieras ihminen lisää. Ihmisten kanssa voi olla luontevasti tekemisissä vuosia, mutta silti he ovat pohjimmiltaan vain vieraita ihmisiä.

Milloin ihmissuhteet alkavat tuntua antoisilta? Minun kokemukseni mukaan ne ovat vain kuormittavia. Apua ja tukea on oltava tarjoamassa aina ja milloin tahansa. Kun itse tarvitsisi kuuntelijaa, saa osakseen vain kuurot korvat, puheenaiheenvaihdon tai tuomioita. Ihmisten kanssa on jopa kiusallista olla tekemisissä. Erityisesti juhlissa. Mikään ei ole turhempaa kuin juhliminen. Kaikki tapahtumat ovat vain elämää, ei niissä ole mitään juhlimisen arvoista.

Laihdutusohjelmissa (Dr. Phil spesiaalit, Hurja painonpudotus, Suurin pudottaja) kaivetaan aina jokin synkkä syy sille miksi ihminen on syönyt itsensä sairaalloisen lihavaksi. Taustalta löytyy hyväksikäyttöä, homoseksuaalisuutta, väkivaltaisia vanhempia ja muita yhtä kauheita asioita. Olen alkanut ajatella, että ihminen on sitä lihavampi mitä kauheampi tarina taustalta löytyy. Mikä saa sitten minut syömään itseni sille lihavuusasteelle kuin olen nyt? Ei minun elämässäni ole mitään kauheaa. Voisiko se sitten olla vain se, ettei voi koskaan olla oma itsensä? En edes tunne itseäni.

Ehkä juuri tästä syystä terapeutit ovat niin suosittuja nykyään? Pää on täynnä asioita, jotka pohdituttavat, vaivaavat, ahdistavat ja masentavat, mutta kenellekään ei voi asioista puhua. Ketään ei kiinnosta, ja toisaalta asioihin liittyy muita ihmisiä, joiden yksityisyyttä on suojeltava. Asiat on vain padottava sisäänsä. Lopulta on niin uupunut kaikesta, ettei mikään elämässä tuota nautintoa. Sitäkään ei voi sanoa kenellekään. Täytyy vain toivoa, ettei kukaan erehdy kysymään "Oletko onnellinen?", koska sitten joutuisi kiertelemään tai valehtelemaan.

Ei epäonnellisuus tarkoita sitä, että olisi erityisen onnetonkaan. Mikään ei vain tunnu miltään. Vähänkään kielteisestä vastauksesta saa vain vastineeksi luettelon asioista, joiden vuoksi pitäisi olla onnellinen: "sullahan on rakastavat vanhemmat, ystäviä, työpaikka, katto pään päällä, ja osaat niin hyvin puhua ruotsiakin". Eikö kukaan tosiaan ole lukenut yhtäkään kirjaa siitä miten alakuloisen pitkäaikaissairaan kanssa keskustellaan? Kuuntele. Anna lupa tuntea mitä tahansa tunteita. Älä jakele pikakorjausohjeita.

Perheessä oli mukavaa olla lapsena. Elämässä oli aikaa ja energiaa kivoihinkin asioihin. Silloin oli vielä nuori ja typerä, ja sen vuoksi erehtyi luulemaan joitakin asioita kivoiksi. Siihen ei vain enää ole paluuta. Tulevaisuudessa ei ole mitään. Työn vuoksi on noustava aamuisin sängystä, paiskittava päivä töitä. Miksi? Työstä saa rahaa, mutta koska mikään ei ilahduta, ei rahalla saa hankittua mitään kivaa. Sillä saa vain pidettyä itsensä hengissä ja työkykyisenä. Terveeksi ei pääse enää rahallakaan.