Alakuloisena kohti pimeintä talvea

Lapsena pystyy kokemaan tunteen perheestä. Perhe pitää sisällään ne ihmiset, jotka ovat vauvasta saakka olleet lähellä ja sukulaisia. Aikuisena ei pysty enää tuntemaan perheyttä kenenkään kanssa. Jokainen ihminen, jonka kanssa viettää aikaa, on vain yksi vieras ihminen lisää. Ihmisten kanssa voi olla luontevasti tekemisissä vuosia, mutta silti he ovat pohjimmiltaan vain vieraita ihmisiä.

Milloin ihmissuhteet alkavat tuntua antoisilta? Minun kokemukseni mukaan ne ovat vain kuormittavia. Apua ja tukea on oltava tarjoamassa aina ja milloin tahansa. Kun itse tarvitsisi kuuntelijaa, saa osakseen vain kuurot korvat, puheenaiheenvaihdon tai tuomioita. Ihmisten kanssa on jopa kiusallista olla tekemisissä. Erityisesti juhlissa. Mikään ei ole turhempaa kuin juhliminen. Kaikki tapahtumat ovat vain elämää, ei niissä ole mitään juhlimisen arvoista.

Laihdutusohjelmissa (Dr. Phil spesiaalit, Hurja painonpudotus, Suurin pudottaja) kaivetaan aina jokin synkkä syy sille miksi ihminen on syönyt itsensä sairaalloisen lihavaksi. Taustalta löytyy hyväksikäyttöä, homoseksuaalisuutta, väkivaltaisia vanhempia ja muita yhtä kauheita asioita. Olen alkanut ajatella, että ihminen on sitä lihavampi mitä kauheampi tarina taustalta löytyy. Mikä saa sitten minut syömään itseni sille lihavuusasteelle kuin olen nyt? Ei minun elämässäni ole mitään kauheaa. Voisiko se sitten olla vain se, ettei voi koskaan olla oma itsensä? En edes tunne itseäni.

Ehkä juuri tästä syystä terapeutit ovat niin suosittuja nykyään? Pää on täynnä asioita, jotka pohdituttavat, vaivaavat, ahdistavat ja masentavat, mutta kenellekään ei voi asioista puhua. Ketään ei kiinnosta, ja toisaalta asioihin liittyy muita ihmisiä, joiden yksityisyyttä on suojeltava. Asiat on vain padottava sisäänsä. Lopulta on niin uupunut kaikesta, ettei mikään elämässä tuota nautintoa. Sitäkään ei voi sanoa kenellekään. Täytyy vain toivoa, ettei kukaan erehdy kysymään "Oletko onnellinen?", koska sitten joutuisi kiertelemään tai valehtelemaan.

Ei epäonnellisuus tarkoita sitä, että olisi erityisen onnetonkaan. Mikään ei vain tunnu miltään. Vähänkään kielteisestä vastauksesta saa vain vastineeksi luettelon asioista, joiden vuoksi pitäisi olla onnellinen: "sullahan on rakastavat vanhemmat, ystäviä, työpaikka, katto pään päällä, ja osaat niin hyvin puhua ruotsiakin". Eikö kukaan tosiaan ole lukenut yhtäkään kirjaa siitä miten alakuloisen pitkäaikaissairaan kanssa keskustellaan? Kuuntele. Anna lupa tuntea mitä tahansa tunteita. Älä jakele pikakorjausohjeita.

Perheessä oli mukavaa olla lapsena. Elämässä oli aikaa ja energiaa kivoihinkin asioihin. Silloin oli vielä nuori ja typerä, ja sen vuoksi erehtyi luulemaan joitakin asioita kivoiksi. Siihen ei vain enää ole paluuta. Tulevaisuudessa ei ole mitään. Työn vuoksi on noustava aamuisin sängystä, paiskittava päivä töitä. Miksi? Työstä saa rahaa, mutta koska mikään ei ilahduta, ei rahalla saa hankittua mitään kivaa. Sillä saa vain pidettyä itsensä hengissä ja työkykyisenä. Terveeksi ei pääse enää rahallakaan.