Mieli - kroppa : 6 - 0

Huomaan jatkuvasti ihmetteleväni miksi mieli ja kroppa eivät pysty elämään yhteisymmärryksessä ja tekemään yhteistyötä. Asiantuntija-ihmiset väittävät ihmiseläimen olevan psykosomaattinen tai psyykkis-fyysinen elollinen, mutta millä tavoin sen pitäisi toteutua? Minun tapauksessani mieli on julma diktaattori, joka tekee mitä tahtoo ja kroppa kärsii, koska ei tahdo samoja asioita.

Mökillä huomaan kropan nautiskelevan eniten painavien esineiden (tukit, pöllit, puutarhakalut) retuuttamisesta ympäri pihaa. Olen ihan eri eläin metsässä kuin kaupungissa. Mielikin on kohtuullisen tyytyväinen tähän. Kun palataan takaisin kaupunkiin, saa mieli päättää täysin mitä tehdään. Syystä tai toisesta olen päätynyt pitämään mieltä itsenäni ja kroppa on sitten vain se riesa, joka hengaa aina mukana aiheuttamassa ongelmia. Kun MINÄ siis saan tehdä mitä haluan, istun aamusta iltaan tietokoneen ääressä. Haluan vain katsella DVD:ltä tv-sarjoja, nettiTV:tä, Facebookia, täytellä exceleitä ja tietysti syödä.

Kroppa tekee kaikkensa saadakseen oman tahtonsa läpi: päätä särkee, koko kroppaa särkee, hartiat jumiutuvat, pahoinvointi iskee... Kroppa melkein vaatii saada päästä happea sisältävään tilaan tai oksentamaan tai edes pyörittelemään hartioita, mutta minä vähät välitän sen tuskista. Koneen äärestäni en takapuoltani nosta ellei tulipalo tai muu hengenvaara uhkaa.

Muuksi hengenvaaraksi lasketaan naposteltavien loppuminen, töissä suklaakahvin loppuminen. Vaikka kieli tuntuisi palaneelta ja olo pökerryttävältä, lisää on saatava minulle tuntemattomasta syystä. Ruokaa kropalle ei päivän aikana anneta, kun ei se työpaikkaympäristössä maistu tarpeeksi hyvältä, oli eväänä mitä hyvänsä. Illaksi pitää jättää varastoon vähän kaloreita, että mieli saa herkutella rakastamillaan rasvalla ja hiilihydraateilla.

Yhdessä asiassa olen kroppani kanssa samaa mieltä. Kun nukuttaa, niin mennään nukkumaan - paitsi, jos on lähdettävä töihin. Silloin ei kyllä diktaattorikaan päätä, vaan se epämääräinen velvollisuudentunto, jota en ole vielä paikantanut mistään osasta itseäni. Nukutuksen iskiessä pyrin petiin mahdollisimman pian. Siinä saa jäädä risteilyt juhlimatta ja tanssit tanssaamatta (uni - mikä ihana tekosyy), jos alkaa tuntua siltä, että kroppaa täytyy käydä nukuttamassa. Minkälaista asenne- ja yhteistyökoulutusta mieleni mahtaisi tarvita suostuakseen ottamaan sen mukana raahattavan kropan edes vähän paremmin huomioon valveillaoloasioissa?