Jumalan vai ihmisen tahto

En tiedä mikä taika mökkiympäristössä on, mutta ajaudumme yllättävän usein äitini kanssa keskustelemaan teologisista aihepiireistä. Mummo olisi meistä ihan ylpeä, kun ryhdyimme selvittämään minkä lajityypin uskovainen harrastaa selibaattia ja miksi, ja tiesimme vieläpä mistä etsiä tietoa. Hämmästyttävää kyllä mökin minimaalisesta kirjastosta löytyi raamattu sekä raamatun sanastoa selittävä teos. (Olemme mekin merkillisiä uskonnottomia ja jumalattomia tyyppejä.) Mielenkiintoamme kutkutti kovasti tieto siitä, että kyseisen selibaattityypin harrastajaksi ryhdytään vain määräajaksi, minkä jälkeen voi jatkaa normaalia elämää. Pohdiskelu lähti alun perin liikkeelle siitä, miksi katoliset vaativat papistoltaan selibaattia, jos siitä aiheutuu vain salailtavia ja rikollisiakin seksuaalisuuden ilmaisuja.

Ajauduimme pohtimaan myös sitä vaaditaanko uskovaiselta kohtuuttomia ja toisaalta nykyaikaisia tapauskovaisia, jotka vaativat uskonnolta kuun, tähdet, maan ja taivaan antamatta itse mitään vastineeksi. Mitä ihmiset nykyään oikein ajattelevat uskonnon olevan? Olen ollut aina siinä käsityksessä, että uskontoon kuulutaan, jos uskotaan jumalaan. Lähellä pyörivien kristittyjen mukaan on tapana uskoa, että jumala on kaikkivoipa ja kaikkitietävä. Jumala määrittelee miten hänen luomiensa olentojen on hyvä ja tarpeellista elää. Seurakuntalaisen on tarkoitus hyväksyä oma pienuutensa ja alamaisuutensa ja uskoa, että jumala tietää parhaiten mikä ihmiselle sopii ja on hyväksi. Siis uskoa. Kiltisti.

Nyt ihmiset kuitenkin ryntäilevät eroilemaan kirkosta heti, kun joku kirkon ihminen tai muuten hartaasti uskonnolliseksi esiintyvä ihminen esittää mielipiteen, joka noudattelee raamatun alkuperäistä ankarahkoa tulkintaa. Yleisönosastoilla huudellaan, että "Minun jumalani ei ole tuollainen tai tällainen." Kuulostaa vähän siltä, että jokainen on keksinyt päässään jonkinlaisen mielikuvitusolennon (koska oikeaa ei ole olemassa?), jonka tahdosta voi itse päättää sen mukaan onko ojassa oma lehmä vai lammas. Kirkkoa vaaditaan päivittämään itsensä jollekin vuosituhannelle, koska ihmiset tahtovat niin. Eikö uskonnossa pitänyt olla kyse jumalan tahdosta? Perustakoot ihmiset uusia kirkkoja ja seurakuntia, jos vanha perinteinen ei kelpaa.

Itsekkäistä syistä en pidä siitä, että markkinoilla mellastaa seurakuntiin kuulumattomia ihmisiä, jotka kuitenkin väittävät uskovansa, mutta ovat eronneet säästääkseen kirkollisveroissa tai koska kyseinen uskonto on kieltänyt aina yhtä mukavan synteilyn tai muuten vain silittänyt yksilöä hetkellisesti vastakarvaan. Pelkään, että näiden ihmisten takia minusta aletaan tehdä vääriä (tai oikeitakin) johtopäätöksiä, jos joskus kerron uskonnottomuudestani.

On ihan eri asia olla uskomatta jumalaan kuin eroilla kirkoista protestiksi. Ja sitten kuitenkin osa on jo erotessaan päättänyt myöhemmin liittyä takaisin... Haluaisin omalta osaltani mieluiten kertoa mielipiteeni erilaisista kiisanalaisista aiheista keskustellen enkä vain saada erilaisia leimoja nopeiden johtopäätösten takia. Lisäksi koin itseni paljon ainutlaatuisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi, kun meitä uskonnottomia oli vielä suhteellisen vähän.

Kotimatkallakin intouduimme vielä päivittelemään ihmisten hävyttömyyttä ja moraalittomuutta kirkkoon liittyen. Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat aikanaan eronneet kirkosta, ja nyt juoksevat vauhdilla takaisin kirkon helmoihin, kun halutaan saada kirkkohäät tai lapselle virallinen kummi. Pidän tällaista sekä itsepetoksena että epäkunnioittavana käytöksenä niitä kohtaan, joille uskonto ja seurakunta ovat ihan aitoja elämänkatsomuksellisia asioita.

Onko kirkko muka joku juhlapalvelu tai ohjelmatoimikunta, jonka palvelut voi ostaa pilkkahintaan osamaksulla kirkollisveron muodossa? Miksi lapselle pitää ehdottomasti saada kirkollinen kummi, kun kerran on päivänselvää, ettei kyseinen henkilö tule toteuttamaan kummin rooliaan tippaakaan siinä mielessä kuin seurakunnassa on kaavailtu? Jääkööt häät pitämättä, lapset vaille kummilahjoja ja suuttukoot sukulaiset, mutta minä en voisi omaa uskonnotonta vakaumustani pettää juhlimalla elämäni tapahtumia kirkossa tai muussa uskonnollisessa rakennelmassa.