Herkkukoukussa

Mökkimetsä tarjosi pari viikkoa sitten mahtavat mustikkamaat. Ajateltiin kerätä ihan vaan pari marjaa jälkkäriksi, ja yhtäkkiä meillä olikin kaksi täyttä mukillista. Marjoja riitti niin, ettei olisi malttanut lopettaa, mutta sunnuntaisin aika vain joskus loppuu kesken. Laitettiin marjat puoliksi ja sain omistani pyöräytettyä kaksi vähän tavallista pienempää piirakkaa. Nam!

Seuraavaa mökkiviikonloppua varten leivoin etukäteen vadelmapiirakan. Myös nam! Teki mieli päästä eroon pakastimessa lojuneesta vadelmapussista, ja kun oli niitä piirakkavuokiakin vielä sopivasti esillä, ja vaniljakastiketta jäänyt yli mustikkapiirakoista... Ennen kaikkea teki mieli sellaista! Onhan lempiruokani sentään hiilihydraatti ja rasva - mieluiten yhdessä.

Seuraavana viikonloppuna puolukat olivat tehneet vallankaappauksen. Nättejä ovat, mutta hemmetin pahoja. Saivat siis jäädä kasvamaan ja eläimille ruuaksi.

Sieniäkin on putkahdellut kuin sieniä sateella, mutta syötäviä niistä ei kovin moni ole. Asian voisi tietysti muuttaa se, että tunnistaisin jonkin muunkin syötävän sienen kuin karvalaukun... Mutta kukapa niitä rumia sieniä söisi, kun näin söpöjäkin on tarjolla.

Kotimatkalla poikkesimme kahville & kaakaolle) Lappeenrannan linnoituksen Majurskan taloon. Kaakao on vähän laimeaa minun makuuni, koska olen tottunut juomaan myrkkyvahvaa kaakaota (ei mitään hupsis- tai nestuuki -maitojauheseoksia) ilman sokeria. Näinkin vaativaan makuun kaakao on kuitenkin kohtalaista ja kaunis virittely korvaa muut puutteet.

Niin pysyttelin kiltisti koko kesän ilman herkkuja, ja nyt olen taas herkkukoukussa. Lisääntyvä työstressi (johan tässä kolmatta viikkoa ollaan töissä) ja jokasyksyiset yt-neuvottelut ajavat kaipaamaan jotain ihanaa töiden jälkeen lohdutukseksi. Mitäpä sitä muutakaan ottaisi kuin kinuskikastiketta (tai suklaakastiketta, mutta sitä ei ole nyt tehnyt pitkään aikaan mieli)? Ja vain nolot nössökät syövät kinuskikastikkeen kanssa jotain jäätelöitä tai kakkuja. Raakana se pitää nauttia! Ja vähintään desin kerma-annoksesta kertaerä. Nyt tosin on tullut nappailtua kinuskia jo 6 päivänä putkeen, joten pitäisi laittaa jokin (kermatökissä ei ole korkkia, paha puute) kiinni ja kiristää vähän vyötä ja päätä.

Herkistelyä

Kaksi peräkkäistä viikonloppua olen paennut arkea mökille. Viikonloput ovat olleet niin onnistuneita, että on tuntunut siltä, kuin kesäloma ja kesä olisivat salaa venyneet juuri minua varten tavallista pidemmiksi. Jos ei koivuista olisi jatkuvan hissukseen tipahdellut keltaisia lehtiä, ei olisi näitäkään hellepäiviä uskonut syksyksi. No, onhan tietysti vielä elokuu, mutta parina aamuna on tarvinnut jo kaulaliinaakin töihin lähtiessä.

Koko kesän olen odotellut kuun nousua laiturilla kuin kuuta nousevaa. Miksi ihmiset haluavat pysähtyä katsomaan jotain, mikä tapahtuu joka vuorokausi - auringonnousu, auringonlasku, kuun nousu? Päivittäisten tapahtumien luulisi lapsuuden jälkeen muuttuvan merkityksettömiksi. Katseleeko kukaan kuun laskua? Onko sellaista edes vai hukuttaako auringonnousu alleen kuun viimeiset hetket?

Jotain taikaa niissä toistuvissa luonnon tapahtumissa on. Ehkä hohto on siinä, että ihmisillä on aina liian kiire pysähtyä katselemaan niitä, vaikka ne toistuvat jatkuvasti. Kun kerran pari vuodessa on aikaa pysähtyä, näkee luonnon olevan kaunis. Oikeanlainen pysähtyminen saa ihmisen ajattelemaan suuria ja syvällisiä. Tai pieniä ja pinnallisia; kuu on kaunis kraatereineen - arpineen. Miksen minäkin voisi olla? Tai ainakin uskotella itselleni niin?

Kuutamouintipaikka.

Elokuun pimeiden iltojen parhaimmistoa ovat uinnit. Muutaman viikon aikana on tullut kokeiltua kuutamouintia, kynttiläuintia, aamu-uintia, aurinkouintia - naku-uinteja useimmat... Kai minussa niuhosta luonteestani huolimatta on hieman nudistin vikaakin, kun mökillä yhtäkkiä muistan aina, että ihminen on eläin ja hiippaan ympäri tonttia yhtä raskaasti pukeutuneena kuin naapurin Sulo.

Sulo.

Mökillä paistaa eri aurinko kuin muualla. Kotona auringonvalo on tehnyt matkaa noin 8 minuuttia. Mökille saapuva valo tulee jostain melkein 30 vuoden takaa. Valo on samanlaista kuin lapsuudessa - kauniimpaa, lämpimämpää, rauhoittavaa. Kun se paistaa sisään keittiönurkan pienestä kapeasta ikkunasta tuntuu kuin olisi jonkinlaisen ikuisen ihmeen äärellä. Leikittelen ajatuksella, että muutun vuosia nuoremmaksi mikäli vain astun ikkunan ääreen valoon. Maailma on sillä hetkellä parempi paikka eikä elämäkään ole yhtään niin kauheaa kuin se oikeasti on.

Mökillä on ihan eri tähtitaivaskin. Ei sellaista kaupungissa näe, kun sähkövalo pilaa kaiken. Tähdenlentoja hurahtelee ympäriinsä ja linnunradankin voi toisinaan erottaa kaareutumassa yläpuolellaan. Taivaankannen pikku tuikkiaisia voisi maata katselemassa tuntikausia, mutta yleensä tulee silti jossain vaiheessa siirryttyä sisätiloihin ja sänkyyn makaamaan.

Yksi kaikkien ja kaikki itsensä puolesta

Menin eilen nukkumaan jo vähän yli kymmenen, jotta ehtisin zetailla vähintään suositellut 8 tuntia. Kävi kuitenkin niin, että näin pitkin yötä erinäisiä isompia ja pienempiä painajaisia. Alkuyöstä aiheet pyörivät työasioissa. Aamun viimeisessä unessa jonkinlainen ex-säätömiekkonen oli ostanut omakotitalon, johon kuului suuri puutarha. Tyyppi viestitteli minulle, että tarvitsisi vähän apua puutarhan perkaamisessa, kun se oli talven jäljiltä aika surkeassa kunnossa - hiekoitushiekkaa kilotolkulla ym. Lähdin kilttinä tyttönä auttamaan, mutta päädyinkin tekemään puutarhahommia yksin, otsa hiessä ja kynnet riekaleina.

Puutarhan omistaja vain osoitteli mitä kaikkea haluaa korjatuksi ja millä tavalla. Sen jälkeen lähti järjestelemään virvokkeita ja kutsui kylään pari nuorta naista. Heillä hän selitti, että ei tarvitse tuosta puutarhaorjasta välittää, että pidetään me vaan hauskaa, vaikka se tuossa könyääkin rikkaruohojen ja mutakuoppien keskellä. Naikkoset tulivat vielä sylkemään päälle ja ehdottamaan, että seuraavaan hommaan tarvittaisiin varmaan haravaa. Lähdin polkupyörällä ostamaan omin rahoin haravaa, koska ei tietenkään kartanonherralla mitään työkaluja ollut.

Kyllä oli mukava sitten herätä ja tuumata, että pitää lähteä töihin ihmisten sekaan. Oli uni silti hyvä muistutus siitä, että ruma ja ahkera on ihan omillaan ja laiskat kaunottaret perivät maan. Ei pidä mennä kuvittelemaan, että joku välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään. Varsinkaan mies. Toivon voivani palata ensi yönä uneen. Jos niin onnekkaasti käy, varastan sen juipin polkupyörän enkä hae mitään haravaa vaan suuntaan jonnekin meren rantaan piknikille omassa ylhäisessä seurassani.