Naisen treenikirja

Sain kirjastosta lainaan Naisen treenikirjan keskiviikkona. Luin siitä puolet heti samana päivänä ja toisen puolen tänään. Teksti oli helppolukuista, minkä vuoksi se tuli luettua nopeasti. Sisältö ei ollut niin mielenkiintoista, että sen vuoksi olisin kirjan ahminut vauhdilla. Olen jopa hyvin pettynyt kirjaan. Se on selvästi liian kauan hyvässä kunnossa olleiden liikkujien kirjoittama. Harjoituksia kehotettiin hyödyntämään tunnetiloja. Minä ajattelin tietysti heti mitä jaksaa tehdä masentuneena, iloisena jne. Kirjan tunneskaala on kuitenkin: todella kevyt, kevyt, rento, reipas, kova jne. Liikuntasuorituksen rankkuus on minusta tuntemus eikä tunne.

Kuntotason seuraamiseksi kehotetaan tekemään sellaisia asioita, joita varten minun pitäisi treenata ankarasti monta kuukautta, jotta pystyisin suorittamaan edes tasotestin. "Juokse 2-3 kilometrin matka todella kovaa." Jaksan juuri ja juuri hölkätä 400 metriä vauhdin hidastuessa lähes nollaan loppumetreillä. "Polje spinningpyörällä 10 kilometriä niin kovaa kuin jaksat samalla vastuksella kuin ennenkin." Entä jos en ole koskaan nähnytkään spinningpyörää? Ja tavallisella pyörällä ajaessa 10 kilometrin lenkki imaisee kaikki mehut, vaikka ei koko matkaa ajaisikaan kovin kovaa. "Lämmittele ennen testin alkua 10-15 minuuttia niin, että saat kevyesti hien pintaan ja olo tuntuu vetreältä." Minähän olen aivan loppu 15 minuutin lämmittelyn jälkeen! Ja sitten pitäisi tehdä naisten punnerruksia puolessa minuutissa niin paljon kuin ehtii. Vaikka saisin aikaa tunnin, en pystyisi nostamaan itseäni ylös maasta edes sitä ensimmäistä kertaa.

Kirja kertoo kyllä aika antaumuksellisesti miten kuntoillaan sellaisissa poikkeustilanteissa kuin raskaus tai vaihdevuodet, mutta sairastelun jälkeinen kuntoilu sivuutetaan täysin. Kirja antaa ymmärtää, että vain kilpaurheilija pystyy saavuttamaan unelmavartalonsa. Muut voivat vain vähän kiinteytyä. Silti oletuksena on, että useimmat lukijat haluavat (ja jaksavat) liikkua viitenä päivänä viikossa ja oikein erityisesti vaihdella harjoittelutehojaan sekä harjoituksen aikana että viikon mittaan. Liikkumisesta tehdään aivan liian vaikeaa näin. Jokaisessa kuvassa hymyillään niin leveästi, että voisi kuvitella askelkyykyn olevan maailman ihanin harrastus. Missä ovat ne tuskaisat irvistykset, joita näkee vaikkapa Suurin pudottaja-ohjelman kilpailijoiden kasvoilla? Tai ne vääntyneet uupuneet ksvot sanomalehtien valokuvissa, joissa ammattiurheilijat antavat parastaan?

Motivaatio on liikunnan suhteen suurin ongelmani. Tämä unelmavartalo-haaveen lyttääminen ei ainakaan motivaatiota parantanut, vaikka kirjan oli tarkoitus myös motivoida. Motivaatiolle on kyllä omistettu ihan oma lukunsa, mutta minä en sieltä ainakaan löytänyt sitä mitä etsin. Myönnän, että en edes tiedä mitä etsin, mutta hukassa se kuitenkin on. Pitää etsiä itselle sopivia tapoja liikkua. Pitää tunnistaa oma liikkujatyyppi. Ihmisestä voi tulla liikkujatyyppi. Suorittaa ei saa. Menoa pitää hillitä, jos liikkuu velvollisuuden tai pakon tunteesta. En pääsisi edes aloittamaan kuntoilua siinä tapauksessa!

Motivointiosio tuntuu kiteytyvän lauseeseen "Riittää, että tunnet itsesi, tiedät miksi liikkuminen on tärkeää sekä osaat motivoida ja tsempata itseäsi juuri sinulle sopivalla tavalla.". Se pitää varmasti paikkansa, mutta mistä nämä asiat oikein oppii? Mitä hyötyä on siitä, että kehotetaan oppimaan miten voi motivoida itseään? Miksei anneta edes vihjeitä siitä minkälaiset asiat voisivat olla niitä motivoivia asioita? Pelkät terveysfaktat ja tieto siitä, että liikkua pitäisi, eivät ainakaan minua motivoi. Ne suorastaan lannistavat joskus. Motivaatiovinkkejä otetaan mielellään vastaan, koska kymmenet motivaatiota käsittelevät lehtiartikkelit ja muut kirjoitukset eivät ole antaneet vielä yhtäkään hyvää vastausta.

Labrapäivä

Tyroksiini-lääkityksen aloituksesta on nyt kulunut 6 viikkoa. Työterveyslääkärin piti laittaa lähete labraan veriarvojen seurantaa varten ja kehotti käymään 6 viikon kuluttua taas testattavana. Viimeksi labrassa käydessäni sain kuulla, että minulla oli odottamassa lähete verikokeeseen liittyen kolesterolin seurantaan. Niinpä sitten olin syömättä 10-12 tuntia ja menin aamulla labraan. Lähete löytyi kyllä kolesterolia varten, mutta ei kilpirauhasarvoja varten. Lääkäri oli ilmeisesti unohtanut koko lähetteen, kun oli muutenkin niin pihalla silloin edellisellä vastaanotolla. Ei tässä paljon kunniaa sada lääkärille, johon on muutenkin ollut alusta saakka luottamus heikoilla.

Sitä toista verikoetta otettaessa ehdin selittää hoitajalle tilanteen. Hoitaja onneksi oli palvelualtis ja otti toisenkin putken verta kilpirauhaskoetta varten, ja sanoi kysyvänsä lähetteen lääkäriltä jälkikäteen. Vähän huolettaa mahtaako hoitsukaan muistaa viedä asiaa eteenpäin, vai onko sitten taas parin viikon kuluttua uudestaan kipitettävä labraan. Onneksi en ole tippaakaan piikkikammoinen. Verikoe on suorastaan suosikkikokeeni niiden joukosta mitä lääkäri on minulle koskaan määrännyt. Pidän myös hammaslääkäreistä kovasti, eikä minulla ole mitään erityistä gynekologejakaan vastaan.

Lääkäriajan sain vasta toukokuun alkuun. Harmillisen hitaasti etenee kaikki. Tämä on ollut muutenkin harmillinen viikko, koska olen (todennäköisesti) ollut flunssassa. Tätä flunssaa on odotettu ja toivottu jo puolen vuoden ajan, koska pieni sairausloma ei olisi ollut yhtään pahitteeksi rankan talven aikana. Nyt kilpirauhasuutisen jälkeen en vain enää ole varma mitkä tuntemukset johtuvat kilpirauhasesta ja mikä on tavallista flunssaa. Olo on ollut aamuisin kuin jyrän alle jääneellä. Kurkku on ollut kipeä, mutta kipu kadonnut aamun ensimmäisen tunnin sisään. Kuumeilua on nyt ollut päivälläkin eikä vain illalla, mutta sehän on jo ihan normaalia.

Kuume ei muutenkaan tunnu olevan peruste sairauslomalle. Kurkussa ei ole mitään esiteltävää, koska se on kunnossa päivällä. Yleinen huonovointisuus ja väsymys on ollut päällä jo ties miten pitkään eikä sekään ole peruste sairauslomalle. Turha siis pyrkiä lääkärille, kun ei ole ole näyttää videota jyrän alle jäämisestä - ei ole todisteita siitä, että olisin sairas. On vain ollut pakko sinnitellä töissä tulehduskipulääkkeillä.

Iltaisin olo on ollut joko kamala tai vähemmän kamala, mutta ei kuitenkaan hyvä. Olen täysin kyllästynyt olemaan potilas, joten olen kuumeessa ja kivuissa yrittänyt vielä käydä pyöräilemässä, kuntosalilla ja sauvakävelemässä. Olkoon vaan jopa potentiaalisesti vaarallista, mutta kun on tunne, että jotain pitää voida tehdä oman kuntoutumisen edistämiseksi.

Ja sitten ihmetyttää mikä pysäköimisessä on niin kamalan vaikeaa, kun parkkiruutunaapurini ei millään onnistu tähtäämään omaan ruutuunsa. Tai siis herra kyllä onnistuu, mutta joka ainoa kerta, kun rouva on ollut ajamassa... Hänen autonsa toisella puolella on jopa tyhjä ruutu, mutta sille puolelle jää silti kaikki tila! Pieni auto vielä sekin. Luulisi, että sitä oppisi kurvaamaan oikein, kun kuukausitolkulla pysäköi samaan ruutuun, mutta ei. Olisi kiva voida itse peruuttaa ruutuun, niin olisi helppo lähteä, mutta jos autoni on toisinpäin, ajaa naapurin täti autonsa vielä lähemmäs ja tekee autoon pääsemisestä lähes mahdotonta. Jonkun olisi pitänyt jo lapsena puuttua tämän naisen ongelmiin, koska hän ei varmastikaan ole osannut edes värittää viivojen sisäpuolelle.

Tiistaitreffit

Sovin äitini kanssa, että käymme joka tiistai hänen toimistotalonsa kuntosalilla. Kun on jotain sopinut, ei ole niin helppoa todeta vain olevansa väsynyt (tai oikeammin laiska), ja jäädä kotiin. Ikävämpi juttu vain, että epäterve kilpailuviettini estää harrastamasta urheilua muiden kuin vanhempien tai mummon kanssa. Jos käy ilmi, kuten yleensä käy, etten olekaan jossain lajissa paras, luovutan kokonaan enkä edes halua yrittää. Pelkkää suorittamisen iloa ei ole olemassakaan. Tänään oli se ensimmäinen tiistai.

Lopetin kuntosalilla käymisen virallisesti (irtisanoin sopimuksen) noin vuosi sitten, koska en ollut kipeän polven takia käynyt useampaan kuukauteen salilla. Yhteensä taukoa on siis tullut noin 1,5 vuotta. Kuntosali on ennenkin ollut on-off-harrastus, mutta koskaan aikaisemmin ei ole aloittaminen tauon jälkeen ollut näin vaikeaa ja raskasta. Reidet olivat jo valmiiksi aivan loppu kahdesta peräkkäisestä pyöräilypäivästä. Olin kumpanakin päivänä ajanut vain 10 km lenkin, mutta parhaat mehut olivat silti kuluneet niihin.

Olin 15 minuutin (5 kävelyä - 5 hölkkää - 5 kävelyä) juoksumattoilusta aivan pyörryksissä monta minuuttia. Jostain syystä käsivarsien liikuttaminen suoraan oli kevyilläkin vastuksilla aivan mahdotonta. Puhumattakaan jonkun tietyn vartalon asennon pitämisestä vatsalihasten avulla. Mitkä vatsalihakset? Vasta maaliskuussa tuli treenattua vatsoja oikein urakalla, mutta silti tuntui ettei aivoista ole minkäänlaista yhteyttä niihin. Kyllä siellä sai tunnin kulumaan ihan mukavasti ja jälkeenpäin oli ihmeen kevyt olo. Ensi tiistain on silti pakko mennä reilusti paremmin tai en kehtaa enää mennä sinne nättien pikkupoikien keskelle.

Sitten muutama havainto: Rainbown turkkilainen jugurtti on paljon parempaa jugurtti-hunaja-jälkiruuan tekemiseen kuin partanaamaisen purkin jugurtti (olkoon miten tahansa luomua). Reilun kaupan kukkaishunaja on parhaiten sopiva hunaja samaiseen jälkiruokaan. Aurajuustolevite on pahaa. Sen koostumus on inhottavan jauhoinen ja maku vain etäisesti sinihomeinen. Prosciutto maistui juuri siltä kuin olin etukäteen kuvitellut - nam. Taffelin tavalliset juustosuikerot ovat sittenkin parempia kuin cheese ballssit. Niillä on myös mukavaa opiskella puikoilla syömistä.