Google on käynyt hermooni tänään tavallista enemmän. Olen alusta saakka inhonnut Googlea, joskin ensin tunnesyistä. Googlen nimi on kammottava ja logo vielä karmivampi. Tekee oikein pahaa katsella jotain niin rumaa. Inhoan myös sitä, että Googlen käyttämisestä on tehty oikein verbi. Miksei vain voi sanoa katsovansa netistä tai etsimällä hakukoneella? Ei tuollaiselle ylivallalle pitäisi antaa periksi. Lopulta lemmikkini Altavista vain kävi kertarysäyksestä kelvottoman huonoksi, joten minäkin jouduin siirtymään Googlen käyttäjäksi.
Harmillisesti tuli joskus hyväksyttyä gmail-kutsu, koska en ole koskaan halunnut kyseistä postia kuitenkaan käyttää. Näin myöhemmin siitä tietysti oli hyötyä, koska blogin perustaminen oli nopeaa. Blogien kommentoinnin kanssa minulla ei tilistä huolimatta ole ollut kuin ongelmia. Ajauduin kommentointia yrittäessäni loggausluuppiin, enkä koskaan saanut kommenttiani perille. Ongelman selvittely antoi aihetta penkoa Google-tilin ominaisuuksia, palveluita ja tarkistaa gmail-postinkin asetukset. Aivan järkyttävä määrä erilaisia palveluita oli automaattisesti kytketty tiliini.
Miksi ihmeessä haluaisin käyttää jotain Googlen pikaviestintää, jos voin valita jotain muuta, esimerkiksi söpön (tosin armottomasti huonontuneen) Windows Live Messengerin. Miksi haluaisin Googlen keräävän hakuhistoriaa tekemistäni hauista? Näyttää siltä, että hakuhistoriaa on kertynyt ihan tietämättäni vaikka kuinka paljon. Ilmeisesti on riittänyt, että en ole ollut erikseen uloskirjautuneena Bloggerista, kun olen jotain hakuja tehnyt tai sitten Google on penkonut selaushistoriani aina uudelleenkirjautumiseni yhteydessä..? Googlellehan siitä tietysti on aina etua, että saavat vakoilla käyttäjiään, mutta hyödynkö minä tosiaan siitä, että saan "kohdennettuja hakutuloksia" tai että voin halutessani jakaa hakutulokseni jotenkin erityisen helposti G-kavereilleni (joita minulla ei ole)?
En todellakaan halua jotain faktatietoa etsiessäni saada hakutuloksen listalle otsikkoa, joka sattuu käsittelemään jollakin tasolla etsimääni asiaa sekä samalla viime viikolla etsimääni lumikkoa - "Lumikot pelastuivat Japanin tsunamilta surffaamalla autoista irronneilla pölykapseleilla - katso video". Haluan saada puolueettomia, kohdentamattomia ja mahdollisimman täsmällisiä hakutuloksia, joskin pelkään, että sellaisia ei saa millään kaupallisella hakukoneella kuitenkaan. Enkä myöskään halua kavereideni saavan jotenkin erityisen helposti selville, jos olisin hiljattain etsinyt tietoa hakusanoilla "brad", "pitt" ja "naked". Jos haluan jakaa jonkin tietyn linkin, niin urlin kopioiminen selaimen osoiteriviltä, ja lähettäminen vaikkapa sähköpostilla (Facebook-lakossa kun olen) valitsemilleni henkilöille, on minusta aivan erityisen helppoa jo sekin. Ensimmäiset kohdalle osuneet linkit, joissa luki jotain tyyliin "poista verkkohistoria" ja "poista jotain muuta" johtivat sivuille, joissa neuvottiin miten kyseinen palvelu otetaan käyttöön (vaikka siis olivat jo käytössä) eikä liittynyt mitenkään poistamiseen. Googlelle tuntuu olevan tärkeää, että en poistaisi mitään...
Olin pöljyyttäni tullut joskus lisänneeksi kuvani gmailiin, ja käyttäneeksi lähettäjänimenä omaa nimeäni. Oman nimen poistaminen onnistui vielä suhteellisen helposti, mutta Googlen mainostus siitä, että kaikki palvelut ovat saman profiilin takana, ei ihan pidä paikkaansa. Tosiasiassa hyvä näin. Windows Liven puolella eniten harmistusta on aiheuttanut se, että käytössäni on yksi profiili enkä pysty millään olemaan nimimerkin takana Messengerissä olematta nimimerkin takana myös sähköpostittajana. Pidän hyvin turvattomana sitä, että esiintyy oikealla nimellä verkossa. Takaisin kuva-asiaan. Kuvan poistaminen oli jo vaikeaksi kokemani operaatio. Löysin useamman paikan, josta kuvan olisi päässyt vaihtamaan, mutta ei poistamaan. Jonkin aikaa meni, että löysin oikean paikan kuvan poistamiseksi.
Tarpeeksi pohdittuani löysin ratkaisun myös kommentointi-ongelmaan. Tunnus- ja salasana-kenttien alapuolella on täpykkä, jonka nimi on suunnilleen "pidä minut kirjautuneena". Facebookissa kyseinen täpykkä toimi aikansa, mutta alkoi lopulta oireilla niin, että Facebook heitti minut jatkuvasti ulos ja sain parin minuutin välein olla kirjautumassa uudelleen. Täpykkä pois päältä, ja kaikki toimii kuin unelma (jos jollain näin tylsiä unelmia on). Päätin testata onko Googlen täpykkä yhtä nokkela. Kun jätin täpän pois ja kirjauduin normaalisti, pääsin myös välittömästi lähettämään kommentin. Hauskaa, että meillä on täppä, joka tekee jotain aivan muuta, kuin mitä nimi sanoo. Tietysti se on myös ollut oletuksena päällä alusta saakka eikä ole oireillut pelkän oman blogin käytön yhteydessä.
torstai 9. kesäkuuta 2011
keskiviikko 8. kesäkuuta 2011
Shopiti-shop
Facebook-lakossa on ihanaa ainakin vielä toistaiseksi. Eilen oli kuntosalipäivä, ja ponnistelin huippusuorituksiin uuden vesipullon ja paidan voimin. Crosstrainerilla pääsin ihan uusiin leveleihin ja porskutin menemään kuin pieni sika. Painoja pääsin parissa laitteessa lisäämään aiemmasta ja olo oli loistava koko treenin ajan. Mitä nyt parin sähläävän akrobaattipojan säntäilyt kävivät hermoon, mutta kaikkein eniten risoi typerä Radio Rock, jonka olivat laittaneet soimaan. Tietysti vielä täysille... Kovaääninen möykkäsi siinä aerobisten laitteiden vieressä, joten crossilla polkiessa tuumin lähinnä sitä mistä voisin saada ampuma-aseen radion tappamista varten. Eipä silti ole pitkään aikaan ollut niin hyvä olo kuin salin jälkeen, joten painelin itsevarmana vielä ostoksille sen jälkeen. Kuvittelin olevani rikas, kaunis ja kuuluisa, mutta pukeutuneeni ryysyihin saadakseni kulkea rauhassa paparazzeilta.
Sain vihdoinkin useampana päivänä metsästämäni pienen vedenvihreän aalto-maljan, ja siitä se sitten lähti. Löysin useampia kivoja t-paitoja. Mustaa huppariakin olin metsästänyt jo pitkään, kun en raskinut Stockan 120 €:n Peak Performancea ostaa (saattaa kyllä olla, että jossain vaiheessa sorrun vielä siihenkin). Hupparikin löytyi, ja vielä niin halvalla, että se varmaan hajoaa ensimmäisessä pesussa. Hajoaa, kutistuu ja haalistuu... En ymmärrä mikä siinä on, että halpisvaatteeseen on väkisin tehtävä jotain sellaista mistä näkee, että sen arvo on nolla. Muuten ihan siisti vaate tämäkin huppari, mutta vetoketjuun oli sitten pitänyt ommella sellainen vetämistä helpottava suikale, mutta niin huonosti, että langat vain sojottelivat ympäriinsä siitä. Onneksi sen voi leikata pois, ja näyttää heti muutaman euron arvokkaammalta kuin nolla.
Olen nyt löytänyt myös uuden salaisuuden onnistuneeseen shoppailuun: yhtäkään vaatetta ei pidä kokeilla kaupassa. Aina, jos sovittaa jotain, näkee heti miten kammottavalta vatsa näyttää kyseisessä vaatekapistuksessa. Tosiasiassahan vika ei suinkaan ole vaatteessa vaan siinä pönöttävässä vatsassa. Kun kuitenkin jotain on joka päivä puettava päälle, on jotain myös joskus onnistuttava ostamaan. Uudet kriteerini vaatteen ostamiselle ovatkin: a) näyttää kohtuullisen kivalta, b) on varmasti niin suuri, että sen on yksinkertaisesti pakko mahtua päälle, c) väri on musta tai muuten tumma ja d) ei ole Stadiumin oman merkin urheilusukka (on muuten huonoimmat sukat mitä olen koskaan jalkaani kiskonut).
Huomasin samalla ostosreissulla, että mustia vaatteita tuntuu olevan aivan mahdoton saada. En tiedä onko kyse vuodenaika-asiasta vai onko musta vain niin out, mutta pelkkiä värillisiä retkuja on tarjolla. Olen vakaasti sitä mieltä, että lihavan ihmisen on pukeuduttava mustaan, oli kesä miten kuumimmillaan tahansa. Jos musta ei satu sopimaan lainkaan ihonväriin, niin sitten muuhun tummaan, mutta värilliset vaatteet pitäisi unohtaa eikä sellaisia saisi edes tarjota suurissa kokonumeroissa.
Toinen havainto on, että kaupoista ei löydy minkään sortin pitkähihaisia puseroita. Eikä yksikään vaate ole normaalipaksuisesta kankaasta. Töissä on niin kylmä ilmastointi, ettei siellä kesähepeneissä istuta, vaikka miten olisi muuten kiva sellaisia ostella. Ilmastointien yleistyttyä kovasti, luulisi, että kylmän ilman vaatteitakin olisi tarjolla. Eikä sekään ole mikään takuujuttu, että Suomessa olisi lämmin kesällä... Liian ohuesta materiaalista tehdyt vaatteet ovat yhtä lailla kylmiä, vaikka niissä olisi pitkät hihat. Lisäksi niistä tuppaa näkymään läpi ihan liikaa. Jostain syystä en halua esitellä paljaita läskejä enkä mummorintsikoita sen enempää töissä kuin vapaa-ajallakaan. Toppavaatteosasto tarjolle myös kesäksi!
Sain vihdoinkin useampana päivänä metsästämäni pienen vedenvihreän aalto-maljan, ja siitä se sitten lähti. Löysin useampia kivoja t-paitoja. Mustaa huppariakin olin metsästänyt jo pitkään, kun en raskinut Stockan 120 €:n Peak Performancea ostaa (saattaa kyllä olla, että jossain vaiheessa sorrun vielä siihenkin). Hupparikin löytyi, ja vielä niin halvalla, että se varmaan hajoaa ensimmäisessä pesussa. Hajoaa, kutistuu ja haalistuu... En ymmärrä mikä siinä on, että halpisvaatteeseen on väkisin tehtävä jotain sellaista mistä näkee, että sen arvo on nolla. Muuten ihan siisti vaate tämäkin huppari, mutta vetoketjuun oli sitten pitänyt ommella sellainen vetämistä helpottava suikale, mutta niin huonosti, että langat vain sojottelivat ympäriinsä siitä. Onneksi sen voi leikata pois, ja näyttää heti muutaman euron arvokkaammalta kuin nolla.
Olen nyt löytänyt myös uuden salaisuuden onnistuneeseen shoppailuun: yhtäkään vaatetta ei pidä kokeilla kaupassa. Aina, jos sovittaa jotain, näkee heti miten kammottavalta vatsa näyttää kyseisessä vaatekapistuksessa. Tosiasiassahan vika ei suinkaan ole vaatteessa vaan siinä pönöttävässä vatsassa. Kun kuitenkin jotain on joka päivä puettava päälle, on jotain myös joskus onnistuttava ostamaan. Uudet kriteerini vaatteen ostamiselle ovatkin: a) näyttää kohtuullisen kivalta, b) on varmasti niin suuri, että sen on yksinkertaisesti pakko mahtua päälle, c) väri on musta tai muuten tumma ja d) ei ole Stadiumin oman merkin urheilusukka (on muuten huonoimmat sukat mitä olen koskaan jalkaani kiskonut).
Huomasin samalla ostosreissulla, että mustia vaatteita tuntuu olevan aivan mahdoton saada. En tiedä onko kyse vuodenaika-asiasta vai onko musta vain niin out, mutta pelkkiä värillisiä retkuja on tarjolla. Olen vakaasti sitä mieltä, että lihavan ihmisen on pukeuduttava mustaan, oli kesä miten kuumimmillaan tahansa. Jos musta ei satu sopimaan lainkaan ihonväriin, niin sitten muuhun tummaan, mutta värilliset vaatteet pitäisi unohtaa eikä sellaisia saisi edes tarjota suurissa kokonumeroissa.
Toinen havainto on, että kaupoista ei löydy minkään sortin pitkähihaisia puseroita. Eikä yksikään vaate ole normaalipaksuisesta kankaasta. Töissä on niin kylmä ilmastointi, ettei siellä kesähepeneissä istuta, vaikka miten olisi muuten kiva sellaisia ostella. Ilmastointien yleistyttyä kovasti, luulisi, että kylmän ilman vaatteitakin olisi tarjolla. Eikä sekään ole mikään takuujuttu, että Suomessa olisi lämmin kesällä... Liian ohuesta materiaalista tehdyt vaatteet ovat yhtä lailla kylmiä, vaikka niissä olisi pitkät hihat. Lisäksi niistä tuppaa näkymään läpi ihan liikaa. Jostain syystä en halua esitellä paljaita läskejä enkä mummorintsikoita sen enempää töissä kuin vapaa-ajallakaan. Toppavaatteosasto tarjolle myös kesäksi!
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Facebook-lakko
Konserni järjesti henkilöstölle sunnuntaina Lintsi-päivän. Tapahtuma on aina mukava tilaisuus päästä vakoilemaan tuttuja ja sitä millaisia he ovat perhepiirissä. Joistakin päälliköistä tai johtajista on järkytys huomata, että heillä on lapsia. Miten sellaisilla ankarilla paholaisilla voi olla lapsia, joita pidellään sylissä ihan tuosta noin vain luontevasti piiskaamatta? Toinen syy järkyttyä on joidenkin enemmän tai vähemmän tuttujen konsernilaisten vaimot. Ihan siistillä, hoikalla ja mukavalla miehellä onkin vaimona joku kauhistuttavan kokonen mammutti. Mutta eihän sitä voi vaimolle sanoa, että "Jospa et tulisi tänä vuonna Lintsille, kun en kehtaa näyttäytyä seurassasi. Me menemme ihan lasten kanssa vain."
Minä ja Otukseni olemme molemmat konsernilaisia, joten en oikein osaa päättää olenko minä siellä näytillä vaiko hän vai molemmat vai ei kumpikaan... Joka tapauksessa kävi Otusta sääliksi, että joutui minun kanssani siellä julkisella paikalla liikkumaan - Otus kun on ihan söpön ja sympaattisen näköinen hoikka poika. En halua enää ensi vuonna olla häpeää tuottava "norsuvaimo". Näille läskeille on vaan pakko tehdä jotain. Varsinkin vaaleanpunaisissa näytän aivan joulukinkulta hetkeä ennen teurastusta.
Mikään palkinto-ohjelma ei ole kannustanut minua tarpeeksi. Päätös, etten osta vaatteita ennen kuin olen tavoitepainossani... Kaapista loppuvat jo vaatteet, jotka mahtuvat päälle, ja ne jotka mahtuvat ovat kulahtaneet puhki vähintään kyynärpäistä. Eipä siis ollut häävi motivaattori se. Uusin yritys on Facebook-lakko. Facebook pilaa elämäni niin monella tavalla, että siitä luopuminen (vähintään toistaiseksi) ei voi tehdä muuta kuin hyvää.
En kestä lukea onnellisten ihmisten statuksia. Läjä ihmisiä on mennyt naimisiin, toinen läjä hankkinut lapsia, kolmannen setin lapset ovat valmistuneet huippuarvosanoin (ainakin ylpeiden ja sokeiden vanhempien mielestä), neljännet matkustelevat kuin viimeistä päivää ja viidennet hankkivat lemmikkieläimiä. Olisi mukavaa olla niin kypsä tapaus, että pystyisin iloitsemaan toisten puolesta, ja tietysti iloitsenkin ainakin lähipiirin puolesta, mutta samalla kaikki muiden onnistumiset ovat minulle katkera muistutus omista epäonnistumisista. 30-vuotissynttärit painavat päälle hyvänä muistutuksena siitä, etten ole saanut elämässäni aikaiseksi mitään mistä olisin ylpeä.
Normaalia parisuhdetta tulen tuskin koskaan saamaan, lapsia vielä vähemmän (tosin enpä erityisemmin lasten kanssa tule toimeenkaan), matkusteluun ei ole rahaa ja se on turhan pelottavaakin. Kunnollinen koulutus on jäänyt hankkimatta, joten työelämässä ei ole mitään edistystä odotettavissa. Koiraa olen lapsesta saakka kaivannut lemmikiksi, mutta allergia estää sellaisen hankkimisen. Pitäisi vaan totutella yksinäiseen elämään kukkia hoidellen ja unohtaa se, että on huonompi kuin kaikki muut.
Facebookissa ei myöskään heru tippaakaan sympatiaa surulliselle; ei ainuttakaan kommenttia pessimistiselle, negatiiviselle tai sarkastiselle statukselle. Se lisää tunnetta siitä, ettei ketään kiinnosta tippaakaan koko olemassaoloni. Mitäpä sitä sitten senkään puolesta Facebookissa roikkumaan? Masennun vain lisää eikä masennukseen tai stressiin auta mikään muu kuin syöminen... Jos siis tekee mieli jostain kertoa jollekin, niin paras vain kirjoitella tapahtumista tänne blogiin eikä turhaan vaivata sellaisia ihmisiä, jotka eivät vapaaehtoisesti ole kiinnostuneita asioista tietämään. Blogia kirjoitellessa ei tarvitse nähdä muiden elämiä eikä tätä kautta oletakaan saavansa kommentteja asioihin.
Luonnollisestikin lakko vapauttaa aikaa myös muuhun tekemiseen. Ei niin, että haluaisin tehdä yhtään mitään, mutta voisi olla terveellistä silti tehdä jotain muuta kuin odottaa turhaan koneen äärellä toivoen, että joku muistaisi minutkin. Eikä se painonhallintakaan koneen äärellä istuen onnistu. Nyt siis satsaan siihen, että pysyttelen kaukana Facebookista ja mahdollisimman kaukana tietokoneestakin vapaa-ajalla ja yritän satsata fyysiseen hyvinvointiin. Saa nähdä kauanko kestän ennen vierotusoireiden iskemistä. Toistaiseksi olo on vain helpottunut.
Minä ja Otukseni olemme molemmat konsernilaisia, joten en oikein osaa päättää olenko minä siellä näytillä vaiko hän vai molemmat vai ei kumpikaan... Joka tapauksessa kävi Otusta sääliksi, että joutui minun kanssani siellä julkisella paikalla liikkumaan - Otus kun on ihan söpön ja sympaattisen näköinen hoikka poika. En halua enää ensi vuonna olla häpeää tuottava "norsuvaimo". Näille läskeille on vaan pakko tehdä jotain. Varsinkin vaaleanpunaisissa näytän aivan joulukinkulta hetkeä ennen teurastusta.
Mikään palkinto-ohjelma ei ole kannustanut minua tarpeeksi. Päätös, etten osta vaatteita ennen kuin olen tavoitepainossani... Kaapista loppuvat jo vaatteet, jotka mahtuvat päälle, ja ne jotka mahtuvat ovat kulahtaneet puhki vähintään kyynärpäistä. Eipä siis ollut häävi motivaattori se. Uusin yritys on Facebook-lakko. Facebook pilaa elämäni niin monella tavalla, että siitä luopuminen (vähintään toistaiseksi) ei voi tehdä muuta kuin hyvää.
En kestä lukea onnellisten ihmisten statuksia. Läjä ihmisiä on mennyt naimisiin, toinen läjä hankkinut lapsia, kolmannen setin lapset ovat valmistuneet huippuarvosanoin (ainakin ylpeiden ja sokeiden vanhempien mielestä), neljännet matkustelevat kuin viimeistä päivää ja viidennet hankkivat lemmikkieläimiä. Olisi mukavaa olla niin kypsä tapaus, että pystyisin iloitsemaan toisten puolesta, ja tietysti iloitsenkin ainakin lähipiirin puolesta, mutta samalla kaikki muiden onnistumiset ovat minulle katkera muistutus omista epäonnistumisista. 30-vuotissynttärit painavat päälle hyvänä muistutuksena siitä, etten ole saanut elämässäni aikaiseksi mitään mistä olisin ylpeä.
Normaalia parisuhdetta tulen tuskin koskaan saamaan, lapsia vielä vähemmän (tosin enpä erityisemmin lasten kanssa tule toimeenkaan), matkusteluun ei ole rahaa ja se on turhan pelottavaakin. Kunnollinen koulutus on jäänyt hankkimatta, joten työelämässä ei ole mitään edistystä odotettavissa. Koiraa olen lapsesta saakka kaivannut lemmikiksi, mutta allergia estää sellaisen hankkimisen. Pitäisi vaan totutella yksinäiseen elämään kukkia hoidellen ja unohtaa se, että on huonompi kuin kaikki muut.
Facebookissa ei myöskään heru tippaakaan sympatiaa surulliselle; ei ainuttakaan kommenttia pessimistiselle, negatiiviselle tai sarkastiselle statukselle. Se lisää tunnetta siitä, ettei ketään kiinnosta tippaakaan koko olemassaoloni. Mitäpä sitä sitten senkään puolesta Facebookissa roikkumaan? Masennun vain lisää eikä masennukseen tai stressiin auta mikään muu kuin syöminen... Jos siis tekee mieli jostain kertoa jollekin, niin paras vain kirjoitella tapahtumista tänne blogiin eikä turhaan vaivata sellaisia ihmisiä, jotka eivät vapaaehtoisesti ole kiinnostuneita asioista tietämään. Blogia kirjoitellessa ei tarvitse nähdä muiden elämiä eikä tätä kautta oletakaan saavansa kommentteja asioihin.
Luonnollisestikin lakko vapauttaa aikaa myös muuhun tekemiseen. Ei niin, että haluaisin tehdä yhtään mitään, mutta voisi olla terveellistä silti tehdä jotain muuta kuin odottaa turhaan koneen äärellä toivoen, että joku muistaisi minutkin. Eikä se painonhallintakaan koneen äärellä istuen onnistu. Nyt siis satsaan siihen, että pysyttelen kaukana Facebookista ja mahdollisimman kaukana tietokoneestakin vapaa-ajalla ja yritän satsata fyysiseen hyvinvointiin. Saa nähdä kauanko kestän ennen vierotusoireiden iskemistä. Toistaiseksi olo on vain helpottunut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)