Seurantakäynti n+1

Kerrankin tapaaminen työterveyslääkärin kanssa käytiin positiivisessa hengessä. Yhtään kysymystä ei ollut kysyttävänä, mutta se ei haitannut omia tunnelmiani. Verikokeen arvot ovat lähteneet selvästi parempaan suuntaan.
Aikaisemmat arvot olivat:
S-TSH = 8 mU/l (0,3-4,5)
S-T4-V = 14 pmol/l (10-21)

Kuuden viikon lääkityksen jälkeen arvot olivat:
S-TSH = 5,3 mU/l
S-T4-V = 15 pmol/l

Parasta tapaamisessa oli ehkä se, että lääkäri oli sitä mieltä, että koholla olevaa kolesterolia ei parane alkaa lääkitä. Ei se toki ollut tunnustus aikaisemmasta hätäisestä arviosta eikä varsinkaan anteeksipyyntö ennenaikaisella kuolemalla uhkaamisesta, mutta tämän enempää en tarvitse. Mikäli kolesterolini kohoaminen johtuu tästä kilpirauhasen vajaatoiminnasta, niin olisin syönyt kolesterolilääkettä turhaan jo pari vuotta. Onneksi en ole niin kiltti potilas, että olisin suostunut siihen silloin. Mieleni olisi tehnyt tanssia ja osoitella lääkäriä sormella ja huutaa "In your face!", mutta hillitsin itseni, jotta jatkossakin pystymme jonkinlaisessa yhteistyössä ratkomaan mahdollisia lääkintätarpeitani. Kokonaiskolesteroli ja LDL-kolesteroli olivat laskeneet aiemmasta kokeesta ja HDL-kolesteroli kohonnut, mutta onhan vielä pieni riski, että kolesteroli on täysin irrallinen ongelma.

Kilpirauhaslääkkeen annostus tuplattiin, ja seuraava seurantakäynti on vasta joskus syyskuussa. Vähän olisi tehnyt mieli läksyttää tohtoria siitä, että unohti laittaa viimeksi labralähetteen, mutta senkin osalta tyydyin kysymään laittaako hän lähetteet jo valmiiksi syyskuuta vasten vai tulenko vielä sitä ennen vastaanotolle. Sen verran lempeä näpäytys, että ei varmaan ollut näpäytys ollenkaan.

Lääkäri arveli, että energisyyteni ja aktiivisuuteni paranee vielä saman verran kuin se jo nyt on kuuden viikon aikana parantunut. Vähän pelottaa jo miten hyperaktiivinen minusta vielä tuleekaan :D No ei, en muista koskaan sentään olleeni maaninen tyyppi, joten ehkä siihen en sentään päädy.

Sain myös uusittua pari reseptiä samalla käynnillä, joten käynti oli hyvin antoisa. Olisin saattanut hypähdellä iloisesti paluumatkalla, mutta vappuna riekaleiksi hiertyneen kantapääni vuoksi nilkutin rauhallisesti takaisin töihin.

Kohteliaisuuksista

Sain pääsiäisenä sähköpostia amerikkalaiselta tutulta. Hän halusi yllättäen toivottaa hyvää pääsiäistä, mutta osaa kirjoittaa vaatimattomankin viestin sellaiseksi, että se varmasti tuo hymyn huulille. Rapakon tuolla puolen olevat lajitoverimme tuntuvat hallitsevan kohteliaisuudet paremmin kuin kanssakansalaiseni. Pari pientä ystävällistä sanaa tekee ihmeitä.

Tämän ovat myös pelimiehet huomanneet. Vähän kun kehuu, saa helpommin mitä haluaa tai peräti mitä tahansa. Kun aikansa kuuntelee näitä lipeviä häntäveikkoja, ehtii valitettavan hyvin tottua kohteliaisuuksissa kieriskelyyn ja auringossa paistatteluun. Sitten kuitenkin tulee kohdalle joku vähän vakavammin otettava mies, joka ei kohteliaisuuksia jaa. Kauhea, riuduttava kohteliaisuuspuutos iskee. "Ruoka oli hyvää" tai "Johan mä kerran sanoin, että sä olet ihan kiva. Kerron sitten, jos asia muuttuu." eivät oikein tahdo riittää. Luonnollisestikin aika on tehnyt tehtävänsä ja nykyään olen vain pullistunut ja rupsahtanut harakka. Mitä kohteliaisuuksiin tulee, sallin kuitenkin sen, että minulle valehdellaan törkeästi päin naamaa.

Kohteliaisuuksien kerjääminenkään ei ole toiminut sitten kouluiän. Lapsena vielä saattoi heittäytyä tahallaan surkeaksi ja siten saada osakseen kaipaamansa kehut ja kannustuksen. Nykyään surkuttelusta saa vastineeksi vain lausahduksen "Sä oot niin ärsyttävä, kun oot tommonen." Kiitos, juuri tätä yritinkin... Eikä tunnu auttavan sekään, että itse jakelee kohteliaisuuksia. Toisaalta, jos vastaanottaja ei niitä kaipaa, niin todennäköisesti ei niitä edes huomaa.

Voiko addikti enää tottua elämään ilman kohteliaisuuksia? Vai tuleeko niiden puutteen aiheuttama ahdistus ja alakulo aina toistumaan kausittain? Kyllä vanheneminen on kamalaa.

Ahdistus

Huomenna on seuraava lääkärikäynti. Kun viimeksi tulin lääkäristä kotiin, rohjahdin eteisen lattialle itkemään minuuteiksi. Sen jälkeen alkoikin päässä pyöriä läjäpäin kysymyksiä. Arvioisin kysymysten määräksi noin 1001. Kysymykset olisi pitänyt ensijärkytyksessä muistaa kirjoittaa heti ylös, mutta eihän siitä mitään tullut. Nyt kun olisi vihdoin mahdollisuus yrittää saada suunvuoro lääkäriltä, niin kaikki kysymykset ovat kaikonneet taivaan tuuliin.

Ahdistaa muutenkin mennä koko vastaanotolle, koska verikoe meni todennäköisesti pieleen, eikä ole edes tuloksia kuultavana. Onhan toki se kolesteroliarvo, mutta sitä en edes halua tietää. Vappujuhlinnassakin oli pakko kuljettaa lääkepurkkia mukana, kun tiesin, etten pääse kotiin yöksi. Se on niin masentava näky yöpöydällä. Näky, jota on pakko tottua tuijottamaan, koska se purkki tulee olemaan jatkuvasti näkyvissä loppuiän ajan.

 

Vanhemmatkin aiheuttavat kohtuutonta huolta juoksentelemalla kaupungilla pitkin yötä, pikaromansseillaan ja ties millä. Minä, joka olen aina pyrkinyt välttämään huolen aiheuttamista heille, en ansaitse ahdistuksentäyteisiä iltoja ja unettomia öitä. Yöjuoksut olen hoitanut kunniallisesti ja hölmöt miesseikkailut pitänyt salassa. Tekee mieli irtisanoutua elämästä ja painua jonnekin korpeen viettämään erakkoelämää. Käsittämätöntä, että tänään suorastaan kaipaan töihin, koska siellä saa sentään painia järkevien ongelmien kanssa. Milloinkohan elämä taas muuttuisi mukavan tasaiseksi rutiininomaiseksi puurtamiseksi?