Ahdistus

Huomenna on seuraava lääkärikäynti. Kun viimeksi tulin lääkäristä kotiin, rohjahdin eteisen lattialle itkemään minuuteiksi. Sen jälkeen alkoikin päässä pyöriä läjäpäin kysymyksiä. Arvioisin kysymysten määräksi noin 1001. Kysymykset olisi pitänyt ensijärkytyksessä muistaa kirjoittaa heti ylös, mutta eihän siitä mitään tullut. Nyt kun olisi vihdoin mahdollisuus yrittää saada suunvuoro lääkäriltä, niin kaikki kysymykset ovat kaikonneet taivaan tuuliin.

Ahdistaa muutenkin mennä koko vastaanotolle, koska verikoe meni todennäköisesti pieleen, eikä ole edes tuloksia kuultavana. Onhan toki se kolesteroliarvo, mutta sitä en edes halua tietää. Vappujuhlinnassakin oli pakko kuljettaa lääkepurkkia mukana, kun tiesin, etten pääse kotiin yöksi. Se on niin masentava näky yöpöydällä. Näky, jota on pakko tottua tuijottamaan, koska se purkki tulee olemaan jatkuvasti näkyvissä loppuiän ajan.

 

Vanhemmatkin aiheuttavat kohtuutonta huolta juoksentelemalla kaupungilla pitkin yötä, pikaromansseillaan ja ties millä. Minä, joka olen aina pyrkinyt välttämään huolen aiheuttamista heille, en ansaitse ahdistuksentäyteisiä iltoja ja unettomia öitä. Yöjuoksut olen hoitanut kunniallisesti ja hölmöt miesseikkailut pitänyt salassa. Tekee mieli irtisanoutua elämästä ja painua jonnekin korpeen viettämään erakkoelämää. Käsittämätöntä, että tänään suorastaan kaipaan töihin, koska siellä saa sentään painia järkevien ongelmien kanssa. Milloinkohan elämä taas muuttuisi mukavan tasaiseksi rutiininomaiseksi puurtamiseksi?