Masis-sunnuntai

Vaaka näytti aamulla suurempaa lukemaa kuin koskaan. Auringosta ei ole näkynyt vilaustakaan. Viikonloppu on kulunut muutenkin pelkän väsymyksen ja alakulon merkeissä jo perjantai-iltapäivästä saakka. Perjantaina oli illanvietto työporukan kanssa, mikä on yleensä suosikkiasioitani. Jos nyt iltaa täytyy kaupungilla viettää, niin työporukka on hauskinta siihen tarkoitukseen. Nyt olin kuitenkin aivan väsynyt jo töissä ennen lähtöä. Jaksoin vielä repiä energiaa biljardinpeluuseen, syömiseen ja pariin tanssiaskeleeseen, mutta sitten se loppui. Lisäksi tietysti tunne omasta virtahepoudesta tunki päälle. Olo oli kuin huojuvalla tynnyrillä tanssilattian reippaiden pikkugasellien keskellä.

Lauantaina sentään paistoi aurinko iltapäivästä ja jaksoin vähän ilakoida orkideani kukkimisesta. Suna puhdistaa aina vähän mieltä eikä vain ruumista. Tulihan telkkarista myös Bond-leffa. Lauantaissa oli sentään jotain hyvää. Tässä päivässä ei mitään. Ei olisi myöskään koskaan pitänyt ryhtyä lukemaan Tommy Hellstenin kirjoja. Tommy uskoo liian kovasti siihen, että ihminen tarvitsee rakkautta. Vaan eipä ole Tommykaan keksinyt mitä täysin epärakastettava ihminen voi tehdä päästäkseen eroon mokomasta turhasta tarpeesta. Tai no, Tommyn mielestä ihmisten kuuluu hurahtaa uskoon, ja saada sitä kautta sitten vähintään jumalan rakkautta. Ihmisen pitäisi siis keksiä itselleen kuvitteellinen rakkaus.

Ihmisen pitäisi myös olla oma itsensä. Jos salaa itsensä muilta, ei anna muille mahdollisuutta tutustua aidosti eikä rakastaa. Kuinka ihmeessä sitä voisi olla oma itsensä, kun saa niskaansa ryöpyn syytöksiä ja tuomioita, jos vain vilauttaakin pientä palaa oikeasta itsestä? Menneet vaalit olivat kauhistuttava esimerkki siitä kuinka vihaisia ihmiset ovat - eivät rakkaudellisia. Ystävät ja tutut ihan järjestään haukkuivat sitä ja tätä poliitikkoa tai mielipidettä, tyrmäsivät kaikki muut mahdolliset ajattelumallit. Haukkuivat vastakkaisen ajattelutavan edustajat suunnilleen saatanan kätyreiksi. Miksei kukaan enää yritä miettiä asioita useammasta eri näkökulmasta? Miksi eri tavalla ajattelevat pitää haukkua niin ankarasti ja vihaisesti?

Eipä niin, että ketään edes kiinnostaisi minun mielipiteeni, joten on helppoa välttää sanomasta omia ajatuksiaan. Alan samalla vähitellen ymmärtää vertaistuen tarpeen. Aluksi ihmettelin miksi vaikkapa jokin höpsö Kilpirauhasliitto on perustettu. Nyt alkaa tuntua, ettei vertaistuesta välttämättä olisi haittaa. Vaikka miten yrittää jollekin selittää miten raskas talvi on takana ja miten moninaiset oireet ovat riivanneet hulluuden partaalle, ei kukaan tunnu edes uskovan. Asia käy hyvin ilmi myös siitä, että jopa eräs läheinen ystävä unohti välittömästi sydänverta tihkuvan ahdistuneen tilityksen jälkeen välittömästi mistä sairaudesta olikaan kysymys (ja varmaan senkin, että koko keskustelu edes käytiin), kun asiasta tuli puhetta parin päivän kuluttua. Siitä opin, ettei kannata yrittääkään kertoa kenellekään miten ahdistuneeksi sekä sairastelu että paraneminen voi saada tuntemaan.

Tunne siinä sitten itsesi rakastetuksi... Muitakin asioita olisi mistä tekisi hyvää saada jutella jonkun kanssa. Mutta kenen? Pitäisi olla rahaa maksaa siitä, että joku kuuntelee eikä tuomitse. Varsinkaan etukäteen. Asioista mitään tietämättömät haukkuvat, kun jokin typerä facebookin suhdestatus on "It's complicated". Olenpas minä loukkava, kun sellaista statusta pidän. No niinpä sattuu pitämään suhteen toinenkin osapuoli, mutta kyllähän minut voi siitä haukkua lyttyyn kuitenkin. Ja onhan se nyt suorastaan pettämistä, jos kommentoi taxfree-hinnaston mainoksen miestä komeaksi... Matkustaahan Suomesta vuosittain läjäpäin ihmisiä ulkomaille mm. ihailemaan maisemia, eikä sitä pidetä maanpetoksena. Miten näin ajatteleville ihmisille voi avata sieluaan millään tavalla? Ai niin, mutta eihän niitä edes kiinnostanut. Harmi vaan, että minä kaipaan jonkun kanssa sellaista läheisyyttä, että asioista voisi keskustella.

Jos sattuu masentamaan, niin pitäisi olla oikeus sanoa niin. Se pitäisi voida sanoa myös kuulematta vastineeksi, että olen häpeämätön, kun omassa hyvinvoinnissani kehtaan tuntea alakuloa ja vähäpätöisyyttä. Ettei vaan taas tuomitsemassa satu olemaan ne tyypit, jotka facebookissa kopioivat statukseen tekstejä siitä miten masentuneet ovat niitä, jotka ovat "yrittäneet olla liian vahvoja liian pitkään", jonka on käsittääkseni tarkoitus osoittaa myötätuntoa masennusta kokevia ihmisiä kohtaan. Asiantuntijoiden mukaan masennus on lähinnä surua, joka on jäänyt surematta loppuun. Siihen sitä sitten jää jumiin. Ja onhan kemikaaleillakin oma merkittävä osuutensa asiassa. Jostain syystä kaikilla vain ei ole oikeutta tuntea surua tai masennusta eikä varsinkaan itsensä takia. Se on hirviömäistä, jos on niin itsekäs, että suree itseään. Kyllä kaikilla ihmisillä pitäisi olla oikeus tunteisiinsa, olivat ne sitten järkisyihin pohjautuvia tai järjettömiä.

Tänään olen antanut itselleni luvan olla masentunut ja surra omaa tyhjää elämääni. Olen ihmetellyt sitä, etten halua tehdä mitään. Pohtinut syitä siihen, että olen epärakastettava ja vain helposti hyväksikäytettävä. Päälläni voi hyppiä taistelusaappaissa ja minä vain hymyilen lempeästi takaisin ja esitän, että ei tässä mitään. Päättänyt, että olen liian vanha rakkausasioihin, ja että joidenkin kohtalo vain on olla yksinäisiä. Jospa vain yksinäisyyttä voisi kutsua itsenäisyydeksi. En halua tarvita muita, koska tiedän, etten tule saamaan mitä haluan varsinkaan ihmisten suhteen. Voiko ihminen tehdä mitään muuta kuin erakoitua sammuttaakseen kaipuunsa tuntea yhteyttä johonkin toiseen ihmiseen? Haluan mennä yksin jonnekin missä mikään ei muistuta minua tähänastisesta elämästäni.