Ilo ei koskaan jää rangaistuksetta

Iloni ihon tervehtymisestä oli ennenaikaista. Yhdessä yössä käsien ihottumat hyppäsivät ajassa taaksepäin ja ovat taas suorastaan kivuliaat ihottumakohdista. Naama on kuin jonkin ruman eläimen erityisen ruma takapuoli. Leukalinja on aivan epämuodostunut sarjasta ihonalaisia marmorikuulan kokoisia finnejä. Eikä niille edes voi tehdä mitään muuta kuin odottaa, että ne suostuvat katoamaan. On aivan mielettömän tuskallista joutua lähtemään töihin joka päivä tämän näköisenä (ja vielä kivuliaanakin). Kukaan ei sitä ymmärrä, mutta yhtä helvettiä se on. Ei tee mieli lähteä mihinkään muuallekaan julkisille paikoille, mutta valitettavasti töissä ja ruokakaupassa on aika säännöllisesti pakko käydä. Hemmetin pärstä!

Siinä on muuten oikein ykkösluokan motivaatiosyöppö, kun pitäisi yrittää laihduttaa. Ei kannusta yhtään hillitsemään nälkäänsä, kun tietää, että naama näyttää aivan yhtä kamalalta, vaikka vartalosta katoaisi toivotut 15 kiloa. Ehkä se naama aavistuksen kaventuisi, mutta kun se iho! Kirottu iho! Miksi ihmisille on täytynyt kasvaa iho? Tai miksi ihmisellä täytyy ylipäänsä olla jonkinlainen ruumis, jonka huoltaminen on niin vaivalloista?

Päätin taas sunnuntaina pyhästi ties miten monetta kertaa, että sen päivän sipsipussi tulisi olemaan elämäni viimeinen. Samalla päätin, etten enää koske mihinkään juomaan, jossa on kahvia. Pussin mukaan tarttui yllättäen Frezza. Sipsejä riitti vielä maanantaillekin, ja kun oli väsynyt ja masentunut, niin pitihän ne syödä pois. Sitten pääsin taas lupaamaan itselleni, että ei enää ikinä lastun lastua tästä suusta alas. "Mens sana in corpore sano." palloili mielessä, kun kerran olin pyörälenkillekin itseni raahannut.

Tein jo (jälleen kerran) listoja asioista, joita sallisin itseni syödä tai jotka olisiva pakollisia, ja listoja asioista, jotka olisivat ehdottomasti kiellettyjä: mehut kielletty, vesi pakollinen, omena pakollinen, sipsit kielletty, brie kielletty, voileivät vain kerran päivässä sallittu, kaakao kielletty, kahvi kielletty, salaatti sallittu, viinirypäleet sallittuja, lisää lihaa pakollinen... Tänään sorruin yllättäen ostamaan pussillisen sipsejä ja siihen oheen vielä smetanaa ja brie-juustoa (ihan kuin yksi lisuke ei olisi ollut jo sekin liikaa). Suklaakahvia on tullut myös vedettyä töissä innokkaasti joka päivä. Aina oikein pahoinvointiin saakka. Kai tällainenkin käyttäytyminen jokin syömishäiriö on?

Kun olen asiaa ankarasti pohtinut, olen tullut siihen tulokseen, että kotitaustani vaikuttaa asiaan. Isäni mielestä yksikään nainen ei saa painaa yli 50 kg. Välipalojen hakemista keittiöstä pidettiin vähän silmällä, joten sen oppi tekemään salaa tai ollessaan yksin kotona. Nyt kun kukaan ei vahdi, tuntuu siltä, että on kauhea kiire syödä äkkiä jotain hyvää ennen kuin jää kiinni. Eikä kiinni jäämisen vaaraa tietenkään yksin asuessa ole, joten voin ahmia napaani kaikenlaista epäterveellistä tunnista toiseen. Se ehkä selittää miksi pitää ahmia niin paljon.

Syy, että ylipäänsä pitää syödä jotain, on tunnepuolella. Olen pitkään jo pohdiskellut laihduttajien vinkkiä siitä, että pitää olla harrastus, joka ohjaa pois ruuan äärestä. En vain keksi ainuttakaan harrastusta tai tekemistä, joka voisi tuottaa mielihyvää. En vain kerta kaikkiaan pidä enää nykyään mistään muusta kuin syömisestä, autolla ajamisesta ja mökkeilystä. Autolla ajaminen ja mökkeily eivät taloudellisista syistä ole mahdollista kaikkina vapaa-ajan tunteina. Lisäksi vihreähenkiset ystäväni jo muutenkin vihaavat sitä, että minulla on auto. Haluvat viedä sen viimeisenkin nautinnon elämästäni.

Olen miettinyt pääni puhki, mutta vanhatkaan harrastukseni eivät enää kiinnosta. Tämän näköisenä en halua tehdä mitään enkä mennä minnekään. Käsityöt tai piirustelu sujuvat niin huonosti, että niistä vain masentuisi. Olen jotakuinkin tyytyväinen vain käpertyessäni yksin tietokoneen ääreen herkkuineni katsomaan TV:tä. Tokihan sitä voisi ajatella, että laihduttaa ankarasti puoli vuotta, mutta kuka pystyy elämään puoli vuotta nautinnotta? Elämä on jo nyt herkutellessa vain sitä, että käy töissä ja tulee kotiin odottamaan seuraavaa töihinmenoa.

Ystävien seuraa kaipaan jonkin verran, mutta en livenä, koska en kestä tulla nähdyksi enkä myöskään jaksa esittää sitä versiota itsestäni, joka olin esimerkiksi 10 vuotta sitten, ja jonka kaikki tuntuvat odottavan näkevänsä, jos kutsuvat mukaan jonnekin. Lisäksi kaikki haluavat aina vain mennä kahville tai syömään, eikä sekään kovin laihduttava harrastus ole. Urheilemaankaan en kyllä haluaisi kavereiden kanssa mennä, koska olen pakkomielteinen vertailija. Ja huono häviäjä, lisäksi joka kerta varmasti häviäjä. Jotain olisi kuitenkin tehtävä, koska ei elämä odottamallakaan parane.

Ainakin minun on lakattava roikkumasta iltaisin koneella; tehtävä jotain, vaikka en siitä nauttisikaan. Elämä ei tule enää koskaan olemaan sellaista kuin se oli silloin, kun se oli minusta parhaimmillaan. Kaikki tutut roikkuivat koulun/töiden jälkeen koneella ja asioista keskusteltiin kiihkeästi pikkutunneille asti. Nyt voin odottaa koneella vaikka vuosia (ja melkeinpä niin olen jo tehnytkin), että ystävät tulisivat linjalle. Tuhlaisin aikaani, sillä kukaan ei enää tule kuin ohimennen - kadoten yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Muut ovat jatkaneet matkaa, ja tunnen itseni hylätyksi. Olisi helpointa, jos vain voisin hyväksyä, että tällaista elämä on ja tulee olemaan.