Kohteliaisuuksista

Sain pääsiäisenä sähköpostia amerikkalaiselta tutulta. Hän halusi yllättäen toivottaa hyvää pääsiäistä, mutta osaa kirjoittaa vaatimattomankin viestin sellaiseksi, että se varmasti tuo hymyn huulille. Rapakon tuolla puolen olevat lajitoverimme tuntuvat hallitsevan kohteliaisuudet paremmin kuin kanssakansalaiseni. Pari pientä ystävällistä sanaa tekee ihmeitä.

Tämän ovat myös pelimiehet huomanneet. Vähän kun kehuu, saa helpommin mitä haluaa tai peräti mitä tahansa. Kun aikansa kuuntelee näitä lipeviä häntäveikkoja, ehtii valitettavan hyvin tottua kohteliaisuuksissa kieriskelyyn ja auringossa paistatteluun. Sitten kuitenkin tulee kohdalle joku vähän vakavammin otettava mies, joka ei kohteliaisuuksia jaa. Kauhea, riuduttava kohteliaisuuspuutos iskee. "Ruoka oli hyvää" tai "Johan mä kerran sanoin, että sä olet ihan kiva. Kerron sitten, jos asia muuttuu." eivät oikein tahdo riittää. Luonnollisestikin aika on tehnyt tehtävänsä ja nykyään olen vain pullistunut ja rupsahtanut harakka. Mitä kohteliaisuuksiin tulee, sallin kuitenkin sen, että minulle valehdellaan törkeästi päin naamaa.

Kohteliaisuuksien kerjääminenkään ei ole toiminut sitten kouluiän. Lapsena vielä saattoi heittäytyä tahallaan surkeaksi ja siten saada osakseen kaipaamansa kehut ja kannustuksen. Nykyään surkuttelusta saa vastineeksi vain lausahduksen "Sä oot niin ärsyttävä, kun oot tommonen." Kiitos, juuri tätä yritinkin... Eikä tunnu auttavan sekään, että itse jakelee kohteliaisuuksia. Toisaalta, jos vastaanottaja ei niitä kaipaa, niin todennäköisesti ei niitä edes huomaa.

Voiko addikti enää tottua elämään ilman kohteliaisuuksia? Vai tuleeko niiden puutteen aiheuttama ahdistus ja alakulo aina toistumaan kausittain? Kyllä vanheneminen on kamalaa.