Työ

Työnkuvani muuttui marraskuussa yt-neuvotteluiden jälkeen. Muutos oli enimmäkseen laajenemista vaikeampiin näpertelyihin. Vanhasta roolista jäi tekemistä keskimäärin puoleksi tunniksi päivässä. Muu aika kuluu niihin uusiin juttuihin. Luonnollisestikaan kyse ei ole sellaisista asioista, joihin olisi minkäänlaista perehdytysmateriaalia tai järkeviä koulutusaineistoja. Sitä on vaan pakko jonkun opettaa, eikä aika riitä opiskeluun ensin ja tekemiseen sitten. Heti oli vaan ryhdyttävä myös tekemään.

Esimies vaihtui samassa hässäkässä. Uusi on tuttu tyyppi. Ei mitään ihmeellistä siinä. Ihmeellisempää on se, että vain kerran on porukalta kysytty miten menee. Sekin kysymys esitettiin kuukausipalaverissa. Kuka sitä viitsii mitään sanoa isomman joukon edessä muuta kuin "hyvin pyyhkii, sir". Alan olla nainen hermoromahduksen partaalla, mutta ei se tunnu ketään kiinnostavan.

Heti marraskuussa jäin yksin kokonaiseksi viikoksi tekemään työtä, josta en vielä mitään osannut. (Enkä osaa vieläkään kuin noin 1 % viipaleen.) Sen jälkeen olen joutunut olemaan yksin yksittäisiä päiviä työparin huidellessa koulutuksissa. Siellä kökötän tekemässä tauottomia päiviä aivan uupuneena, koska joku on sallinut tällaiset koulutukset. Luonnollisestikaan tässä yhteydessä kukaan ei sano meikäläiselle muuta kuin "hoida homma". Ei kysytä miten mahdan pärjätä. Ei mietitä saanko apua mistään. Minun murheenihan se vain on, jos en selviä.

Työpari valitteli koulutusta seuraavana päivänä, ettei missään tapauksessa voi olla kokonaisia päiviä pois omasta hommastaan. Kyllä oli mieltä ylentävää kuulla se, että minua ei voi jättää yhdeksikään päiväksi yksin. Siis sen jälkeen, kun olin yhteensä useampia päiviä sinnitellyt yksin. Kiltisti ja valittamatta, jäämättä vale-sairaslomalle, kuten niin monet muut. Kiittämättömyys on maailman palkka. Ihan kuin en olisi jo muutenkin tuntenut suurta syyllisyyttä siitä, että nostan palkkaa näiltä kuukausilta, jotka kuluvat opiskeluun.

Sitten tultiin lopulta tilanteeseen, jossa aletaan sekaantua myös siihen 30 minuutin osioon vanhaa työtäni. Esimies sanoo yhtä, työpari toista, eräs päällikkö kolmatta... Olo alkaa tuntua hyvin sihteerimäiseltä. Uudessa porukassa en tunne enää olevan työkaveri, enkä varsinkaan työpari. Olen vain kaikesta ulkopuolelle jätetty sihteeri ja juoksutyttö.

Sitten meni hermot. Haukuin itseni pystyyn sähköpostitse esimiehelleni ja työparilleni. Esimies vaati vastaamaan puhelimeen, vaikka olisin vain halunnut hetken rauhaa. Tuli sitten valitettua ihan aiheesta, mutta vähänpä sillä oli merkitystä. Työparille en jaksanut puhua loppupäivänä. Olipa se riemukas perjantai. Koko viikonloppukin meni sen takia pilalle. Luultavasti esimies ja työpari vain nautiskelivat elämästään senkin ajan.

Useammat yt-neuvottelut on tullut nähtyä ja niistä onkin jäänyt pysyvä pelko potkuista. Joka aamu mietin töihin mennessäni onko tänään se päivä, kun saan potkut. Esimiehen nähdessäni haluaisin piiloutua pöydän alle, ettei hän vaan voi tulla irtisanomaan meikäläistä. Taukoja en uskalla pitää sairaslomista puhumattakaan. Tällä viikolla olen siis ollut kauheassa kurkkukivussa ja flunssassa ja töissä.

Työpari soitti aamulla, ettei auto lähde käyntiin, eikä hän aio tulla töihin lainkaan. Se siitä taas, ettei minua voi jättää yksin kokonaiseksi päiväksi. Eikä muuten viitsinyt esimieskään tulla a) kertomaan, että tilanne on nyt tällainen tai b) kysymään miten mahdan jaksaa, kun kaikki taas kaatuu minun niskaani. Ei näköjään kauaa muisteta sitä, että jo pari viikkoa aiemmin olin romahduspisteessä. Ja miten väärin onkaan, että minä en uskalla sairastaa, mutta toiset voivat jäädä kotiin palkattomalle rokulipäivälle kymmenen minuutin varoitusajalla, koska auto ei käynnisty? Tiedä iskikö tyyppiin pitkästyminen, syyllisyys vai mikä, mutta jaksoi kuitenkin raahautua iltapäivällä töihin, kun oli saanut jotain auton kanssa leikittyä.

Kamala päivä tämä oli joka tapauksessa. Itku kurkussa vääntäydyin kotiovesta - ihan pelkästä uupumuksesta itketti. Elämässäni ei ole mitään muuta kuin työ, ja sitten kun sekin on tällaista, niin mitä järkeä missään on? Noh, pitäkää tunkkinne, hyppikää pääni päällä, lyökää lyötyä. En jaksa enää välittää, kun ei kukaan muukaan välitä, eivätkä pienet yritykset puolustaa itseään johda mihinkään.

Piikki lihassa

Jouluna 2010 annettiin lahjaksi piikkimatto lähes joka kodissa. Ei ehkä kaikissa kodeissa, koska joissakin kodeissa oli sellainen jo valmiiksi. Sitten on tietysti niitäkin koteja, joissa ei anneta joululahjoja lainkaan. Ehkä on paras sanoa, että useammassa kodissa joululahjapaketista paljastui piikkimatto. Jonkinlainen hitti se joka tapauksessa tuolloin oli. Isäni oli rynninyt ostamaan piikkimaton reilusti etukäteen. Minäkin ostin piikkimaton jo ennen joulua kokeiltuani ensin isäni mattoa. Humpuukiltahan sellainen hitti-hyvinvointituote kuulostaa, mutta kyllä lievässä päänsäryssä tehdyt koeajot ihan hyvää kertoivat sen toimivuudesta.

Päänsärkyni tuppaavat olemaan lihasjännitysperäisiä. Kun aamusta iltaan istuu koneella ja välillä joutuu ihan käsin väkisin painamaan hiirikäden olkapäätä alaspäin, ettei se kuluttaisi korvalehteä puhki, täytyy sen tuntua jo vähän lihaksissakin. Päänsäryn ollessa aluillaan ja lievää, auttaa piikkimatto ainakin siirtämään varsinaisen kovemman päänsäryn alkamista.

Herkkiä ihmisiä neuvotaan käyttämään selkänahan ja piikkien välissä ohutta kangasta. Se on ihan huijausta. Vaikka miten ohuen kankaan laittaisi väliin, vie se piikeistä välittömästi kaiken masokistisen riemun, jotka ne voisivat tuottaa. Olen siis alusta saakka makoillut piikeillä paljasselkäisenä. Jalat on myös pidettävä koukussa. Jos jalkoja pitää suorana, selkä kaareutuu, eivätkä piikit taaskaan tunnu tarpeeksi tujuilta.

Ensimmäiset kolme minuuttia ovat tuskallisia, mutta sen jälkeen selän valtaa mukava lämmin tunne ja kymmenen minuutin kohdalla olen jo nukahtamassa. Herään aina siihen, että jalat alkavat kallistua kohti kylkiasentoa, ja uudet piikit painuvat kinkkuun. Olen siis todennut piikkimaton olevan loistava apu nukahtamiseen. Mikäli vaikkapa 20 minuutin piikkimakoilun jälkeen pääsen siirtymään suunnilleen suoraan sänkyyn, nukahdan välittömästi.

Pitkähiuksisena nautiskelen myös yleensä makoilun jälkeen siitä, kuinka hiusten latvat kutittavat taivaallisesti piikkien runtelemaa selkää, kun päätä hiljakseen kääntelee puolelta toiselle. Omat hiuslatvat tuntuvat paljon paremmalta kuin kenenkään ihmisen sormet voivat tuntua missään tilanteessa.

Reilu viikko sitten jouduin urakoimaan vaatekaappieni sisällön ja asunnon sisustuksen kanssa sen verran rajusti, että alaselkäni kipeytyi jo työpäivän kestäessä. Vaikka kuinka venyttelin ja vanuttelin itseäni, olin aamulla vinkeän noidannuolen (tms.) uhri. Söin pois aiempaan vastaavaan selkätilaan määrätyt särkylääkkeet ja lihasrelaksantit. Suoritin ahkerasti lääkärin antaman selkäjumppalapun liikkeitä. Mikään ei tuntunut auttavan. Sitten keksin kokeilla piikkimaton asettamista alaselän alle, kun lueskelin illalla sängyssä kirjaa (978-952-247-156-7). Avot! Seuraavana aamuna ponkaisin sängystä kuin vuorikauris, joka ponkaisee ylös jostain muualta kuin sängystä.

Ylistäkäämme kaikki loisteliasta piikkimattoa!

Talvella lämpömatto piikkimaton alla torjuu jäisen lattian ikäviä vaikutuksia.

Vanha, ruma ja lihava

Sain ommeltua takista irronneen napin tänään. Nappi irtosi viime viikon puolivälissä, joten olen tehnyt jonkinlaisen ennätyksen, kun se on jo nyt kiinni uudestaan. Yleensä nappien uudelleenompelu tapahtuu puolen vuoden sisällä irtoamisesta - ei viikon sisällä. Vähän hävettää syy siihen irtoamiseen. Sen vuoksi kai sen ompelinkin pikaisesti takaisin. Alan olla liian lihava normaaliin arkielämääni. En mahtunut ahtautumaan oman ja naapurin auton peilien välistä, kun olin menossa irrottamaan lohkolämmittimen johtoa tolpasta. Väli oli ihan normaali, mutta nappi oli pingottunut liian törölleen vatsakummun päällä, ja tarttui peiliin.

Ongelma on kuulemma ongelma silloin, kun se rajoittaa elämää merkittävästi. En ollut aiemmin oikein kiinnittänyt huomiota siihen rajoittavuuteen omassa elämässäni. En ole enää aikoihin halunnut mennä minnekään tai tavata ketään. En ole halunnut edes lenkkeillä, koska lenkkipolut ovat mielestäni nuorien, kauniiden ja hoikkien leikkikenttä. Kaupat, ravintolat, uimahallit ja kaikki muutkin paikat miellän nykyään vain nuorien, kauniiden ja hoikkien paikoiksi. Enkä siis pidä itseäni minään noista. Olen vanha, ruma ja lihava. Hävettää ihan ostaa itselleen edes kukkia, koska kukat ansaitsisivat nuoren, kauniin ja hoikan katslelijan. Minun paikkani on kotona. Yksin.

Olen pitänyt firman pikkujouluja ja tilikauden avajaisia vuoden kohokohtina ja hauskimpina juhlina. Jostain syystä firma järjestää aina hauskemmat juhlat kuin kukaan ystäväni. Ilmoittauduin mukaan juhlahumuun, mutta nyt ei kuitenkaan huvittaisi mennä. Ei ole juhlavaatteita, koska en mahdu enää mihinkään niistä. Uusia ei ole varaa ostaa, koska lähipäivinä pitäisi käydä ostamassa hautajaisvaatteet. En mahdu edellisiin hautajaisvaatteisiinikaan...

Facebook-lakkokin taitaa olla pian ajankohtainen. Olen masentunut vain entisestään, kun sitä kautta ei ainakaan saa tukea tai sympatiaa raskaaseen aikaan elämässä. Kaikkea turhanpäiväistä kyllä kommentoidaan, mutta puheet suru-uutisista ja kuolinpesän siivoamisesta sivuutetaan täysin. Täytyy taas vain skarpata yksin, ja olla ahkera ja vahva tuki omille lähisukulaisille. Suksikoon muu maailma kuusikkoon.

Hetken ehdin iloita laajentuneesta työnkuvastani. Nyt olen huomannut, että olenkin yhtäkkiä suojatyöpaikassa. Minulle ei ole enää mitään tarvetta töissäkään. Kova kolaus ihmiselle, jonka ainoa arvo on tullut siitä, että on hyödyksi edes töissä. Nyt olen hyödyllinen enää kantojuhtana, kun edesmenneen tätini asuntoa tyhjennetään. Sekin urakka on parin viikon kuluttua jo valmis. Sen jälkeen olen täysin arvoton. No, elämä jatkuu, potkuja odotellessa...