Menin eilen nukkumaan jo vähän yli kymmenen, jotta ehtisin zetailla vähintään suositellut 8 tuntia. Kävi kuitenkin niin, että näin pitkin yötä erinäisiä isompia ja pienempiä painajaisia. Alkuyöstä aiheet pyörivät työasioissa. Aamun viimeisessä unessa jonkinlainen ex-säätömiekkonen oli ostanut omakotitalon, johon kuului suuri puutarha. Tyyppi viestitteli minulle, että tarvitsisi vähän apua puutarhan perkaamisessa, kun se oli talven jäljiltä aika surkeassa kunnossa - hiekoitushiekkaa kilotolkulla ym. Lähdin kilttinä tyttönä auttamaan, mutta päädyinkin tekemään puutarhahommia yksin, otsa hiessä ja kynnet riekaleina.
Puutarhan omistaja vain osoitteli mitä kaikkea haluaa korjatuksi ja millä tavalla. Sen jälkeen lähti järjestelemään virvokkeita ja kutsui kylään pari nuorta naista. Heillä hän selitti, että ei tarvitse tuosta puutarhaorjasta välittää, että pidetään me vaan hauskaa, vaikka se tuossa könyääkin rikkaruohojen ja mutakuoppien keskellä. Naikkoset tulivat vielä sylkemään päälle ja ehdottamaan, että seuraavaan hommaan tarvittaisiin varmaan haravaa. Lähdin polkupyörällä ostamaan omin rahoin haravaa, koska ei tietenkään kartanonherralla mitään työkaluja ollut.
Kyllä oli mukava sitten herätä ja tuumata, että pitää lähteä töihin ihmisten sekaan. Oli uni silti hyvä muistutus siitä, että ruma ja ahkera on ihan omillaan ja laiskat kaunottaret perivät maan. Ei pidä mennä kuvittelemaan, että joku välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään. Varsinkaan mies. Toivon voivani palata ensi yönä uneen. Jos niin onnekkaasti käy, varastan sen juipin polkupyörän enkä hae mitään haravaa vaan suuntaan jonnekin meren rantaan piknikille omassa ylhäisessä seurassani.
maanantai 29. elokuuta 2011
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Pimeässä
Kylläpä pelotti tulla kotiin tänään. Kurvasin parkkipaikalle joskus 21.45, ja ulkona oli jo kovin pimeää. Tepastin lähikauppaan, joskin pelotti hieman, että siellä on jotain jengejä. Ei onneksi ollut. Kaupasta kotiinpäin tepastin hitaasti eteenpäin horjahtelevan kaljupäisen ison miehen jäljessä. Siinä vasta pelottava tyyppi, kun ei tiennyt oliko vain hidas vai myös humalassa. Yritin pysytellä hiirenhiljaisena ja huomaamattomana takana ja antaa ukon mennä.
Tottahan se sitten vielä jäi ensin parkkipaikan keskelle palloilemaan ja jatkoi siitä pihamaan pusikon viereen hengaamaan. Tuijotteli taakseen. Hain vielä autosta kamoja, mutta siinäkään ajassa ukkeli ei suostunut katoamaan. Lopulta oli pakko viskata tavarat takaisin autoon ja lähteä vielä pienelle ajokierrokselle, että tyyppi ehtisi ja ymmärtäisi kadota vahtipaikaltaan. Ajaessani ulos parkkipaikalta sisäänpäin harppoi reippaan oloinen nuorehko (ikäloppu 3-kymppinen), jota tämä pelottava klani ilmeisesti odotteli. Ei siis mitä todennäköisimmin ollutkaan aikeissa ryöstää ja pahoinpidellä meikäläistä. Miten ihmeessä joku uskaltaa kävellä pidempiä matkoja, vaikka bussipysäkiltä kotiin, pimeällä?
Talvessa (hyppäsin jo syksyn yli talveen) kurjinta on pimeyden voimistama ihmisten pelko. Pimeää en pelkää vaan suorastaan rakastan sitä, mutta ihmiset siinä pimeydessä... hrr! Jo päivänvalossa pelkään teinilaumoja (lauma voi olla vain kaksikin ihmistä) ja satunnaisia lapsiakin (alle 10-v). Hyviä missejä ja gladiaattoreita siellä nurkilla kasvamassa. Johan ne kaikki pahoinpitelevät aikuisia aivovaurioisiksi, jos vaan vahingossa katsoo vähän väärällä silmällä. Se on henki pois, jos ei suostu tupakkia ostamaan niille huligaaneille. En kyllä hengenmenetyksen uhallakaan osta tupakkia yhdellekään ihmiselle tällä planeetalla!
Pimeässä voisivat milloin tahansa murhata minut ja piilottaa pusikoihin. Pitää siis saada kaikki pensaat pois tuosta taloyhtiön pihalta, ettei niillä ole missä piileskellä itse tai mihin piilottaa ruumiita. Erilaiset piilonurkkaukset rappukäytävästä olisi myös hyvä täyttää jotenkin, ettei niissä voi kukaan vaania. Luultavasti muut talon asukkaat tahtovat pitää pensaansa, ja minä joudun järjestämään itseni vain aikaista aikaisemmin kotiin, ettei tarvitse liikkua ulkosalla pimeän aikaan.
Olisipa jo kevät tai henkilökohtainen poikkeuslupa tussarin, stiletin tai edes pippurisumutteen kantoon. Ehkä mieluiten se kevät.
Tottahan se sitten vielä jäi ensin parkkipaikan keskelle palloilemaan ja jatkoi siitä pihamaan pusikon viereen hengaamaan. Tuijotteli taakseen. Hain vielä autosta kamoja, mutta siinäkään ajassa ukkeli ei suostunut katoamaan. Lopulta oli pakko viskata tavarat takaisin autoon ja lähteä vielä pienelle ajokierrokselle, että tyyppi ehtisi ja ymmärtäisi kadota vahtipaikaltaan. Ajaessani ulos parkkipaikalta sisäänpäin harppoi reippaan oloinen nuorehko (ikäloppu 3-kymppinen), jota tämä pelottava klani ilmeisesti odotteli. Ei siis mitä todennäköisimmin ollutkaan aikeissa ryöstää ja pahoinpidellä meikäläistä. Miten ihmeessä joku uskaltaa kävellä pidempiä matkoja, vaikka bussipysäkiltä kotiin, pimeällä?
Talvessa (hyppäsin jo syksyn yli talveen) kurjinta on pimeyden voimistama ihmisten pelko. Pimeää en pelkää vaan suorastaan rakastan sitä, mutta ihmiset siinä pimeydessä... hrr! Jo päivänvalossa pelkään teinilaumoja (lauma voi olla vain kaksikin ihmistä) ja satunnaisia lapsiakin (alle 10-v). Hyviä missejä ja gladiaattoreita siellä nurkilla kasvamassa. Johan ne kaikki pahoinpitelevät aikuisia aivovaurioisiksi, jos vaan vahingossa katsoo vähän väärällä silmällä. Se on henki pois, jos ei suostu tupakkia ostamaan niille huligaaneille. En kyllä hengenmenetyksen uhallakaan osta tupakkia yhdellekään ihmiselle tällä planeetalla!
Pimeässä voisivat milloin tahansa murhata minut ja piilottaa pusikoihin. Pitää siis saada kaikki pensaat pois tuosta taloyhtiön pihalta, ettei niillä ole missä piileskellä itse tai mihin piilottaa ruumiita. Erilaiset piilonurkkaukset rappukäytävästä olisi myös hyvä täyttää jotenkin, ettei niissä voi kukaan vaania. Luultavasti muut talon asukkaat tahtovat pitää pensaansa, ja minä joudun järjestämään itseni vain aikaista aikaisemmin kotiin, ettei tarvitse liikkua ulkosalla pimeän aikaan.
Olisipa jo kevät tai henkilökohtainen poikkeuslupa tussarin, stiletin tai edes pippurisumutteen kantoon. Ehkä mieluiten se kevät.
tiistai 23. elokuuta 2011
Yksinkertaiset läpimurtoajatukset 1-6
1. Vaikeinta on antaa anteeksi itselleen.
Olen hiljaa itsekseni antanut anteeksi koulukiusaajille, pettäneille miehille, syntymäpäivät unohtaneille läheisille ja monille muille. En muutenkaan kaipaa anteeksipyyntöjä - ainoastaan sitä, että kyseinen henkilö ei tee samaa vääryyttä enää uudelleen. Monien pohdiskelujen jälkeen havaitsin, että moni tuskallinen tunne johtuu siitä, etten ole antanut itselleni anteeksi sitä, että olen sallinut kohdella itseäni huonosti, että olen ollut typerä, lapsellinen, sinisilmäinen, pinnallinen... Olen oppinut kaikesta paljon, mutta se ei ole tarpeeksi. Vain loputon katkeruus on sopiva rangaistus.
2. Kukaan ei voi rikkoa, jos on jo aivan rikki valmiiksi.
Olen lapsesta saakka viihtynyt hyvin itsekseni, mutta toisinaan kaipaan läheisyyden tunnetta muiden ihmisten kanssa. Erinäisistä historian tapahtumista johtuen tunnen kuitenkin olevani jotenkin rikki - kyvytön tuntemaan mitään suurempia tunteita, olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Rikkinäisenä on turvallisen turtunutta olla, koska kukaan ei voi rikkoa rikkinäistä. Valitettavasti rikkinäisenä ei liiemmin tunne läheisyyttä, koska silloin olisi jo aavistuksen eheytynyt, ja vaarassa rikkoutua uudelleen.
3. Itsestään on helpompi pitää huolta, jos ajattelee kropan olevan itsellä vain lainassa.
Jotkut ajattelevat, että ihminen on kokonaisuus. Kroppa ja persoona ovat samaa pakettia. Toiset uskovat sielun erillisyyteen ja jopa ikuisuuteen. En usko erilliseen sieluun, mutta hengissä pysymiseen tarvitsen vartalon, jonka uskottelen olevan käytössäni vain tilapäisesti. Kuten muitakin lainaesineitä tai vaikkapa hoitokoiraa, pitää kroppaa pitää huolella, jotta sen kehtaa kunnialla palauttaa sitten, kun sen aika tulee. Kukapa kehtaisi palauttaa muodottomaksi lihoneen, kaljuuntuneen ja sairaan vinttikoiran ystävälleen parin viikon lomamatkan jälkeen?
4. On helpompi pelätä onnettomuuksia pitkän menestymisen päätteeksi kuin uskoa menestyksen johtuvan omista taidoista.
Jos tuntuu siltä, että mitään oikein kamalaa ei ole tapahtunut useampaan viikkoon, alkaa kauhulla odottamaan, että jotain tapahtuu. Tuntuu siltä, että ihan minä päivänä tahansa jonkun on pakko kuolla tai sairastua, itsen tai läheisten, tai että saa potkut töistä tai että asunto palaa - vaihtoehtoja on lukuisia. Sitä ei millään voi uskoa tehneensä työnsä tarpeeksi hyvin, hoitaneen terveyttään tarpeeksi hyvin, tai muistaa että useimmat sairaudet tulevat vasta vähän myöhemmin, tai että ei edes voi saada kaikkia mahdollisia tauteja kerralla, että on tarpeeksi hyvät rutiinit hellan levyjen ja kynttilöiden sammuttamisessa.
5. Vertailu ei kannata.
Aina välillä tulee kadehdittua ystäviä, jotka vaikuttavat täydellisiltä ja täydellisen onnellisilta, rikkailta, matkailevilta yms. Sitten jostain pilkistää aina joskus totuus, että jokaisella on ongelmansa. Mikseivät ihmiset osaa valittaa tarpeeksi!? Aina pitää vaan esittää, että kaikki on hyvin. Masentavaa. Eikä pitäisi unohtaa sitäkään, että monet hienoilta kuulostavat asiat tai menot ovat sellaisia, joita en edes haluaisi. Salaa vain toivon, että minullakin olisi jotain mikä edes kuulostaisi yhtä hienolta. Ei ole. Mutta sentään valitan paljon, ettei kenenkään tarvitse vahingossakaan kadehtia minua. Vertailu ei siis kannata, koska siitä tulee vain onnettomaksi. Valitettavasti vertailusta pystyy parhaiten pysymään erossa vain olemalla kuuntelematta ihmisiä.
6. Syön itseni toistuvasti lihavaksi, jotta miehet pysyisivät kaukana, ja yritän jatkuvasti laihduttaa saadakseni heidät lähemmäksi.
Kauhun tasapaino: "Iik, painan enemmän kuin koskaan ennen, kylläpä mä olen ruma ja lihava, kukaan ei voi tykätä musta tällaisena." vs. "Yyh, mikä noita varattuja äijänketaleita vaivaa, kun juoksevat perässä ehdottelemassa, vaikka olen laihtunut vasta 3 kiloa? Ahdistavaa, täytyypä syödä puoli kiloa brietä..."
Olen hiljaa itsekseni antanut anteeksi koulukiusaajille, pettäneille miehille, syntymäpäivät unohtaneille läheisille ja monille muille. En muutenkaan kaipaa anteeksipyyntöjä - ainoastaan sitä, että kyseinen henkilö ei tee samaa vääryyttä enää uudelleen. Monien pohdiskelujen jälkeen havaitsin, että moni tuskallinen tunne johtuu siitä, etten ole antanut itselleni anteeksi sitä, että olen sallinut kohdella itseäni huonosti, että olen ollut typerä, lapsellinen, sinisilmäinen, pinnallinen... Olen oppinut kaikesta paljon, mutta se ei ole tarpeeksi. Vain loputon katkeruus on sopiva rangaistus.
2. Kukaan ei voi rikkoa, jos on jo aivan rikki valmiiksi.
Olen lapsesta saakka viihtynyt hyvin itsekseni, mutta toisinaan kaipaan läheisyyden tunnetta muiden ihmisten kanssa. Erinäisistä historian tapahtumista johtuen tunnen kuitenkin olevani jotenkin rikki - kyvytön tuntemaan mitään suurempia tunteita, olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Rikkinäisenä on turvallisen turtunutta olla, koska kukaan ei voi rikkoa rikkinäistä. Valitettavasti rikkinäisenä ei liiemmin tunne läheisyyttä, koska silloin olisi jo aavistuksen eheytynyt, ja vaarassa rikkoutua uudelleen.
3. Itsestään on helpompi pitää huolta, jos ajattelee kropan olevan itsellä vain lainassa.
Jotkut ajattelevat, että ihminen on kokonaisuus. Kroppa ja persoona ovat samaa pakettia. Toiset uskovat sielun erillisyyteen ja jopa ikuisuuteen. En usko erilliseen sieluun, mutta hengissä pysymiseen tarvitsen vartalon, jonka uskottelen olevan käytössäni vain tilapäisesti. Kuten muitakin lainaesineitä tai vaikkapa hoitokoiraa, pitää kroppaa pitää huolella, jotta sen kehtaa kunnialla palauttaa sitten, kun sen aika tulee. Kukapa kehtaisi palauttaa muodottomaksi lihoneen, kaljuuntuneen ja sairaan vinttikoiran ystävälleen parin viikon lomamatkan jälkeen?
4. On helpompi pelätä onnettomuuksia pitkän menestymisen päätteeksi kuin uskoa menestyksen johtuvan omista taidoista.
Jos tuntuu siltä, että mitään oikein kamalaa ei ole tapahtunut useampaan viikkoon, alkaa kauhulla odottamaan, että jotain tapahtuu. Tuntuu siltä, että ihan minä päivänä tahansa jonkun on pakko kuolla tai sairastua, itsen tai läheisten, tai että saa potkut töistä tai että asunto palaa - vaihtoehtoja on lukuisia. Sitä ei millään voi uskoa tehneensä työnsä tarpeeksi hyvin, hoitaneen terveyttään tarpeeksi hyvin, tai muistaa että useimmat sairaudet tulevat vasta vähän myöhemmin, tai että ei edes voi saada kaikkia mahdollisia tauteja kerralla, että on tarpeeksi hyvät rutiinit hellan levyjen ja kynttilöiden sammuttamisessa.
5. Vertailu ei kannata.
Aina välillä tulee kadehdittua ystäviä, jotka vaikuttavat täydellisiltä ja täydellisen onnellisilta, rikkailta, matkailevilta yms. Sitten jostain pilkistää aina joskus totuus, että jokaisella on ongelmansa. Mikseivät ihmiset osaa valittaa tarpeeksi!? Aina pitää vaan esittää, että kaikki on hyvin. Masentavaa. Eikä pitäisi unohtaa sitäkään, että monet hienoilta kuulostavat asiat tai menot ovat sellaisia, joita en edes haluaisi. Salaa vain toivon, että minullakin olisi jotain mikä edes kuulostaisi yhtä hienolta. Ei ole. Mutta sentään valitan paljon, ettei kenenkään tarvitse vahingossakaan kadehtia minua. Vertailu ei siis kannata, koska siitä tulee vain onnettomaksi. Valitettavasti vertailusta pystyy parhaiten pysymään erossa vain olemalla kuuntelematta ihmisiä.
6. Syön itseni toistuvasti lihavaksi, jotta miehet pysyisivät kaukana, ja yritän jatkuvasti laihduttaa saadakseni heidät lähemmäksi.
Kauhun tasapaino: "Iik, painan enemmän kuin koskaan ennen, kylläpä mä olen ruma ja lihava, kukaan ei voi tykätä musta tällaisena." vs. "Yyh, mikä noita varattuja äijänketaleita vaivaa, kun juoksevat perässä ehdottelemassa, vaikka olen laihtunut vasta 3 kiloa? Ahdistavaa, täytyypä syödä puoli kiloa brietä..."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)