Uupumus

Kesät ovat työpaikalla älyvapaata aikaa. Kun on loma vasta myöhemmin kesällä, pitää alkukesä tuurailla lomailevia ja sairastelevia kollegoita. Kun eri sortin vapaapotilaita sopivasti sattuu riviin, niin sitä saa olla tuuraajan tuuraaja melkein nollaperehdytyksellä. Olenhan minä ennenkin kyseistä kaveria tuurannut, mutta silloinkin nollaperehdytyksellä. Lisäksi tuuraus oli jaettu kahdelle. Sitten, kun kesäloman aika koittaa, me alkukesän tuuraajat ja tuuraajan tuuraajat olemme niin todella kesäloman tarpeessa, että neljä viikkoa ei vielä tunnu missään. Puolen vuoden hermoloma pitäisi saada. Mitäs järkeä siinä on, että lomaa kohti kiristetään tahtia niin, että maaliviivan ylitettyään kuolee?

Tänään oli ensimmäinen kokonainen tuurauspäivä. Menin aamulla töihin etuajassa ja pääsin poistumaan reippaasti myöhässä. Koko päivän soi puhelin, ja toinenkin, sähköpostikiirehdintöjä satoi, OC:n kautta kiirehdittiin ja kysyttiin, lupauduin jo tekemään jotain ohjeitakin syksymmällä, kun piti vaan nopeasti päästä seuraavaan asiaan. En ehtinyt pitää tauon taukoa, kahviautomaatilla ehdin käydä muutaman kerran puolijuosten. Loppujen lopuksi käsittämätöntä, että aivot ja muisti toimivat enää tippaakaan loppupäivästä. Koko ajan vielä takaraivossa jyskytys, että jotain on varmasti unohtunut tai tullut arvioitua väärin.

Oli kyllä ihan oikeakin jyskytys. Koko viikon on särkenyt päätä joka päivä. Nyt päänsäryn lisäksi hartiat ovat aivan zipissä, hiirikäden kämmentä sattuu, alaselkä on niin loppu, ettei pysty pitämään itseään suorassa, kävellessä huippaa, vähän tekisi mieli oksentaakin.

Ajatukset kiertävät yhä päässä kuin tuhatpäinen vihainen ampiaislauma. Suhina on kova. Surinaakin on havaittavissa. Vieläkin kelailen, että mitä tulikaan aamuksi suunniteltua ja mikä kaikki ehtii muuttua yön aikana, mitä uutta on ehtinyt tapahtua yön aikana, ja mitä jos sitä tai tätä ja entäpä jos tuotakin? Ja mitenkäs ne omat työt? Nukkumaankin pitäisi pian mennä, mutta ei tällaisessa aivomyrskyssä mitään nukkumista tehdä.

Työ kyllä osaa pilata kaiken vapaa-ajankin. Vaikka miten kävin ihmisseurassa ulkoilemassa luonnossa, niin uupumus sen kuin kasvoi, eivätkä ne työasiat mielestä mihinkään kadonneet. Mummoakin piti taas käydä auttamassa vielä päivän päätteeksi verhojen poistamisen ja ripustuksen kanssa. Vaan niin on kaikki oman elämän jutut taas tekemättä: tiskit ovat monta päivää vanhoja, auton pissapojassa ei ole ollut vettä sitten viikonlopun, imuri on lojunut lattialla yli viikon odottamassa käyttöä, kukkia ei ole kasteltu päiväkausiin, talvirenkaatkin on vielä alla (onneksi kitkat), kulmakarvat ovat nyppimättä jo ties miten monetta viikkoa (kohta varmaan peittävät silmät kokonaan). Ei se mitään - en minä ole tärkeä, eivätkä ole minun asianikaan.