Mielenvikaisen pohdiskeluja

Tuon Tommy Hellstenin kirjat herättävät aina kovasti ajatuksia minussa, kun niitä luen. Tommy kirjoittaa kuin riivattu rakkaudesta ja siitä miten ihmistä kannetaan elämässä. Usein kantamisen yhteydessä viitataan myös siihen, että kyse olisi jumalan rakkaudesta ja jumalan tarjoamasta kantamisesta. Välistä puhutaan vain ihmisen tarpeista rakkauteen ja/tai hengellisyyteen.

Miksi hengellisyydestä puhuttaessa asia aina liitetään jumalaan ja uskontoon? Eikö hengellisyyteen riitä ihmishenki? Tai eläinhenki? Niitä minä kaipaan. Ihmisiä, joiden kanssa voisi keskustella syvällisesti pikkutunneille saakka. Tai mukavaa koirakumppania, jonka kanssa voisi varmasti olla oma itsensä. Tuntuu kuitenkin siltä, että ihmiset karkaavat tahallaan kauas tärkeistä asioista ja syvällisistä keskusteluista. On paljon hauskempaa jutella niitä näitä humoristisessa hengessä. Syvällinen olisi minusta antoisampaa kuin vain hauska.

Tommy on myös sitä mieltä, että maailma on mennyt yliseksuaaliseen suuntaan. Olen ilmeisesti jonkinlaisen aivopesun uhri, kun olen sitä mieltä, että ihmisen elämässä ei ole muuta merkityksellistä kuin työ ja seksuaalisuus. En ymmärrä lainkaan ihmisiä, jotka harrastavat jotain harrastusta - siis vaikkapa pitsin nypläystä, kokkailua, omien vaatteiden ompelua, sanaristikoita, urheilua tai jotakin tieteenalaa, ja ovat olevinaan asiantuntijoita asiassa. Mistä ihmeestä sellainen omituinen epäinhimillinen kiinnostus kumpuaa näihin harrastajiin? En itse millään mielikuvituksella keksi sellaista aihetta universumista, joka kiinnostaisi minua niin paljon, että jaksaisin oikein innokkaasti haalia tietoa asiasta ja harrastaa sitä jotenkin. Tätä "psykologiaa" tosin lueskelen paljon (muutakin kuin Tommyn höpötyksiä [enkä tosiaan tätäkään lue niin antaumuksella, että opiskelisin esimerkiksi alan sanastoa]), mutta vain voidakseni korjata itseni edullisesti ilman terapiaa.

Heti perään samassa kirjassa Tommy tarttui työuupumukseen. Ihminen ilmeisesti työkiireissään ja kaikessa kiireessään hukkaa itsensä ja kykynsä olla läsnä hetkessä. Muutin välittömästi mieltäni. En sittenkään ole ihminen, joka uskoo siihen, että elämässä ei voi olla muuta kuin työ ja seksuaalisuus. Minähän vain olen niin kiireinen, etten malta tehdä mitään asiaa keskittyneesti. Paitsi sitä työtä siis. Sitä voin tehdä niin antaumuksellisesti, etten huomaa moneen tuntiin mitä ympärilläni tapahtuu - kymmenien henkien avokonttorissa. En pysty katsomaan tv-ohjelmaa tekemättä samalla jotain muuta. En pysty siivoamaan tekemättä samalla jotain muuta. En jaksa kuoria perunoita paria minuuttia, koska minulla on niin kiire tehdä koko ajan jotain muuta ja seuraavaa tehtävää.

Toisaalta taas hetkeen keskittymisessä minua riivaavat ajatukseni. Mikäli en koko ajan näe ja kuule jotain tarinaa, esim. tv-ohjelmaa tai äänikirjaa, harhaudun välittömästi murehtimaan omaa surkeuttani. Ei sekään kivaa ole, joten on kiire kuoria perunat, että voi nopeasti tehdä jotain muuta, mikä vie ajatukset mennessään. Mitä enemmän luen kirjoja sitä epäselvemmäksi minulle käy se, olenko yliseksuaalisen kulttuurimme, pessimismin vai työuupumuksen riivaama uhri. Luultavasti en edes ole uhri, olen muuten vain töpeksinyt oman vastuunkannon elämästäni.

Vai olenko vähän näitä kaikkia? Kyllähän minä sentään pidän omituisena sitä, että heteroksi tunnustautuva naisihminen ottaa lemmikikseen narttukoiran. Ymmärrä, että ajattelussani on jotain omituista. Kyllähän lemmikki sentään vain on lemmikki. Ja ihmisten pitäisi voida rakastaa muutenkin kuin seksuaalisesti. Ajatus on muutenkin omituinen minulta, joka en usko minkäänlaisen rakkauden olemassaoloon. Voi hyvänen aika näitä ristiriitoja! Mitä ihmisen elämän oikein kuuluu pitää sisällään? Mikä kaikki on oikein aitoa elämää eikä vain jälkien siivoamista?

Mitä siihen kantamiseen tulee, en usko tippaakaan siihen, että minua mikään tai kukaan kannattelisi. Mikäli saisin kenkää töistä, olisin viikossa onnistunut ajamaan itseni asumaan pahvilaatikkoon ojan pohjalle. Tämä kauhukuva tietysti johtuu vain siitä, että minulla ei ole oikeanlaista rakastamisen kokemusta. No ei ole, kun ei rakkautta ole olemassa. Mikäli Tommya uskomme, niin se on olemassa, mutta sitäkin saa vain aloittamalla itsensä rakastamisesta. Siinäpä vasta kova homma.

Pitäisi pystyä antamaan itselleen anteeksi kauheita asioita, että pystyisi pitämään itseään rakastamisen arvoisena. Jos antaa itselleen anteeksi jotain, unohtaa töppäyksensä, ja tulee varmasti toistamaan virheensä. Ei sille tiellekään voi lähteä. Sitäpaitsi kuka pitäisi itserakkaista ihmisistä? Minä en kykene erottamaan itsensä rakastamista itserakkaudesta. Ihmiset lipsuvat niin herkästi vihettävästä vaatimattomuudesta inhottavan itserakkaiksi.