Hulluuden partaalla

Viime päivinä on ollut niin ahdistunut ja levoton olo, ettei tässä tiedä miten pysyisi ajatukset kasassa. Hotmail-sähköpostini joutui jonkinlaisen kaappauksen uhriksi. Eilen lähti minun nimissäni 114 kontaktille roskapostia luultavasti haitallisen linkin kera aamulla 7 ja 8 välillä. Havahduin itse asiaan, kun postilaatikko alkoi täyttyä "ei voitu toimittaa viesteillä" ja sitten jo pari tuttua kyseli mitä on tekeillä. Eihän siinä auttanut kuin ensiapuna deletoida kaikki kontaktit, siirtää sähköpostit talteen pst-tiedostoon, tyhjentää laatikko ja seuraavaksi suljenkin koko tilin. Työpuhelimesta löytyneille messenger-kontakteille lähti tekstiviestivaroituskin. Otin postilaatikon käyttöön 15.5.1998, joten haikea on olo, enkä vieläkään tunne oloani kovin kotoisaksi uuden sähköpostin ja satunnaisten messengeriin löytyneiden kontaktien kanssa.

Oli aika kova operaatio käydä muutamaan kymmeneen paikkaan vaihtamassa joko sähköpostiosoite, kirjautumistunnus tai varasähköpostiosoite ja irtisanoa ja tilailla muutamat uutiskirjeet eri osoitteelle. Varmaan niitä vielä tulee mieleen lisääkin, mutta onneksi minulla on noista eri rekisteröitymisistä excel-lista, joten kaikki pystyi käymään systemaattisesti läpi. Inhottaa, että tämän piti päättyä näin. Messenger oli muutama viikko sitten antanut erikoisia virheilmoituksia ja kävin sen takia jo vaihtamassa salasananikin kerran, mutta näköjään kaapaajalla on paremmat työkalut käytettävissään.

Yritin penkoa oman koneenikin läpi monella eri työkalulla, mutta mitään epäilyttävää tästä ei löydy. Ei viruksia, haittaohjelmia, sekalaisia tihulaisia eikä muka edes keyloggeria. Pelottaa silti, että tämä vielä toistuu ja sitten on sama operaatio edessä uudelleen. Ehkä pitäisi luopua tietokoneiden käytöstä kokonaan...

Sitten on ne yt:t töissä. Viikon kuluttua pitäisi kaiken olla selvää. Pakokauhuisena odotan, että kenkää tulee heti maanantaina. Kamalaa tällainen touhu miten ihmisiä kiusataan epävarmuudella. Pakko vaan asennoitua niin, että lähtö tulee. Vielä kun sen saisi kropalle kerrottua, että asia ok, tavarat pakataan laatikoihin maanantaina. Mutta se pirulainen vaan syyhyää kuin hullu. Kutkaa niin, että on pakko raapia melkein ruumiinosia irti. Miten tässä henkisessä tilassa pystyy muka olemaan vielä viikon? Olisi ehkä sittenkin pitänyt ottaa ylimääräinen resepti lekurilta, kun se sitä melkein tyrkytti...

Hippopotamidae

Naislauma kokoontui aikaisin lauantaiaamuna Länsisatamaan lähteäkseen viettämään yhden yksilön 30-vuotisjuhlia. Vaikka olen parempi iloitsemaan muiden vastoinkäymisistä kuin menestyksestä, hiukan hirvitti, kun katselin minkälaista väkeä meistä on tullut. Ala-asteella olimme pieniä ja tavallisia tyttöjä. Nyt lähes jokainen on jonkin sortin pullukka. Viehättävin nainen seurueestamme taisi olla eräs vauvavahdiksi lähtenyt anoppi, vaikka olikin reilusti meitä muita vanhempi, eikä ollut viehättävin vain painonsa puolesta.

Mikä ihme on saanut iloisen joukkomme eksymään jatkuvasti jääkaapille ja herkkutiskien luo? Aistin myös jonkin verran sellaista, ettei kovinkaan monella ollut minkäänlaista suunnitelmaa yrittääkään laihtua. Kaikki vain tyytyvät vaikka siihen, että etsivät parhaiten omalle vartalonmuodolleen sopivia vaatteita. Laihtuminen olisi jo vähitellen myös terveyttä edistävä tempaus, mutta ei... Aika moni joukosta on aktiivista ja liikkuivaista porukkaa, joka harrastaa jonkinlaista liikuntaa suhteellisen säännöllisesti, mutta silti vain kilot vievät voiton. Kuinka paljon me oikein syömme ja miksi?

Ei kai tämä voi olla oikein sukupolvi-ongelmakaan? Kyllä laivalla tuli vastaan vaikka kuinka paljon hoikkiakin kolmekymppisiä. Tai ehkä ne olivat sitten parikymppisiä kuitenkin? Suurin osa kaikista matkustajista taisi kyllä olla aika pulskia. En yhtään ihmettele, että tilanne huolettaa terveysalan ihmisiä. Huolestuttaa minuakin. Viron puolella vilisi laihoja ja kauniita naisia. Mieluummin olisin sellainen, joskin silti suomalainen.

30-vuotisjuhlijat aamiaisbuffetissa

Kolmekymppiset

Kävin tänään kaverini kanssa ostamassa toiselle kaverille 30-vuotissyntymäpäivälahjan. Retki oli siltä osin onnistunut, että lahja, kortti ja pussi on nyt ostettu. Tähän syksyyn osuu aika monen tutun kolmekymppisten juhlinta omat mukaan lukien. Harmillista siinä on se, että koko syksy kuluu sitten tätä kolmeakymppiä ajatellessa, kun muut eivät malta olla intoilematta asiasta. Minä olen asiasta suorastaan musertunut. En toivonut tämän päivän koskaan tulevan. En ainakaan näissä olosuhteissa. Senpä takia en haluakaan juhlia kyseistä päivää. Toivoisin myös, ettei kukaan sitä muista eikä varsinkaan muistuta minua siitä. Luultavasti joku hävytön menee vielä onnittelemaankin sen johdosta.

Lapsena ja nuorena sitä kuvittelee saavansa erinäisiä asioita aikaiseksi tiettyyn ikään mennessä. Minun tapauksessani aikaansaamisen raja oli jo jossain 25 ikävuoden paikkeilla, mutta sen verran olen tässä vanhetessani ollut itselleni armollinen ja venyttänyt aikaa viidellä vuodella. Enpä siis silti ole saanut aikaiseksi mitään mistä voisi olla ylpeä. Pelkkää elossa pysymistä en pidä juhlimisen arvoisena. Olen saanut aikaiseksi vain kroonisen sairuden. Suorastaan tekisi mieleni sanoa kuolemantaudin, mutta sitä termiä ei kai hyväksytä, jos pystyy pitämään itsensä hengissä lääkityksellä.

Käydäänpä seuraavaksi läpi kaikki mikä meni pieleen:
- Minulla ei ollut poikaystävää 16 ikävuoteen mennessä. Tässä asiassa myöhästyin useampia vuosia.
- En saanut 7 ällää yo-kirjoituksista. Yhden E:n jouduin jopa uusimaan saadakseni L:n.
- En päässyt opiskelemaan korkeakouluun enkä yliopistoon, vaan surkeaan eräänseen surkeaan loukkoon, josta sain naurettavan ja merkityksettömän tutkinnon.
- Surkean opiskelupaikan takia olen joutunut toteamaan, että olen tyhmempi kuin saapas.
- En ole onnistunut hankkimaan aviomiestä enkä lapsia. En kyllä erityisemmin pidä lapsista ja lapset suorastaan vihaavat minua, mutta yksi sellainen kuuluu kuitenkin jokaisen tuottaa.
- Olen allerginen kaikille karvaisille eläimille, enkä voi hankkia edes koiraa perheekseni.
- En asu omakotitalossa enkä varsinkaan omista sellaista enkä suurta puutarhaa.
- Olen töissä yrityksessä, jossa pidetään yt-neuvottelut kerran vuodessa, ja kaksi kuukautta vuodesta kuluu potkujen pelkäämiseen. Palkkani on reilusti alempi kuin suomalaisen keskipalkka. Kyseisellä palkalla minulla ei ole varaa asua vuokralla edes kaksiossa, vaan asun pienessä yksiössä.
- Minulla ei ollut tarkoitus muuttua blondista ruskeatukkaiseksi, laihasta läskiksi, tavallisesta susirumaksi eikä varsinkaan ryhtyä käyttämään kammottavia silmälaseja, mutta niin vaan kävi kuitenkin.

Käydään läpi ne saavutuksetkin, ettei mene liian negatiiviseksi:
- Olen saanut olla koiran haltia noin vuoden ajan.
- Minulla on auto, jota rakastan, vaikkei se olekaan Volvo.

Juhlin mieluummin autoni syntymäpäivää, mutta en tiedä pitäisikö minun juhlia sen rekisteröimispäivää vai sitä päivää, jolloin tein kaupat siitä. Taidan sitäkin juhlia ihan itsekseni, koska haluaisin juhlien olevan shamppanjabileet. Ystäviini taitaa kuulua peräti yksi, joka voisi tarjoilusta nauttia. Muut kieltäytyisivät kokonaan, rynnisivät vesihanalle tai mehutölkille, kaataisivat shamppanjat viemäriin silmän välttäessä tai kuljeksisivat ympäriinsä rumien kalja- tai siideritölkkien kanssa. Ihme moukkia, kun eivät ymmärrä hyvän päälle...