Huomaan jatkuvasti ihmetteleväni miksi mieli ja kroppa eivät pysty elämään yhteisymmärryksessä ja tekemään yhteistyötä. Asiantuntija-ihmiset väittävät ihmiseläimen olevan psykosomaattinen tai psyykkis-fyysinen elollinen, mutta millä tavoin sen pitäisi toteutua? Minun tapauksessani mieli on julma diktaattori, joka tekee mitä tahtoo ja kroppa kärsii, koska ei tahdo samoja asioita.
Mökillä huomaan kropan nautiskelevan eniten painavien esineiden (tukit, pöllit, puutarhakalut) retuuttamisesta ympäri pihaa. Olen ihan eri eläin metsässä kuin kaupungissa. Mielikin on kohtuullisen tyytyväinen tähän. Kun palataan takaisin kaupunkiin, saa mieli päättää täysin mitä tehdään. Syystä tai toisesta olen päätynyt pitämään mieltä itsenäni ja kroppa on sitten vain se riesa, joka hengaa aina mukana aiheuttamassa ongelmia. Kun MINÄ siis saan tehdä mitä haluan, istun aamusta iltaan tietokoneen ääressä. Haluan vain katsella DVD:ltä tv-sarjoja, nettiTV:tä, Facebookia, täytellä exceleitä ja tietysti syödä.
Kroppa tekee kaikkensa saadakseen oman tahtonsa läpi: päätä särkee, koko kroppaa särkee, hartiat jumiutuvat, pahoinvointi iskee... Kroppa melkein vaatii saada päästä happea sisältävään tilaan tai oksentamaan tai edes pyörittelemään hartioita, mutta minä vähät välitän sen tuskista. Koneen äärestäni en takapuoltani nosta ellei tulipalo tai muu hengenvaara uhkaa.
Muuksi hengenvaaraksi lasketaan naposteltavien loppuminen, töissä suklaakahvin loppuminen. Vaikka kieli tuntuisi palaneelta ja olo pökerryttävältä, lisää on saatava minulle tuntemattomasta syystä. Ruokaa kropalle ei päivän aikana anneta, kun ei se työpaikkaympäristössä maistu tarpeeksi hyvältä, oli eväänä mitä hyvänsä. Illaksi pitää jättää varastoon vähän kaloreita, että mieli saa herkutella rakastamillaan rasvalla ja hiilihydraateilla.
Yhdessä asiassa olen kroppani kanssa samaa mieltä. Kun nukuttaa, niin mennään nukkumaan - paitsi, jos on lähdettävä töihin. Silloin ei kyllä diktaattorikaan päätä, vaan se epämääräinen velvollisuudentunto, jota en ole vielä paikantanut mistään osasta itseäni. Nukutuksen iskiessä pyrin petiin mahdollisimman pian. Siinä saa jäädä risteilyt juhlimatta ja tanssit tanssaamatta (uni - mikä ihana tekosyy), jos alkaa tuntua siltä, että kroppaa täytyy käydä nukuttamassa. Minkälaista asenne- ja yhteistyökoulutusta mieleni mahtaisi tarvita suostuakseen ottamaan sen mukana raahattavan kropan edes vähän paremmin huomioon valveillaoloasioissa?
maanantai 10. lokakuuta 2011
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
Liian kiltit poliisit
Olen huristellut autolla Suomen maanteillä yli 10 vuotta. Vasta tänä vuonna olen saanut ensimmäiset sakkoni. Mökkitien varrella kamerapömpeli narautti minut ajelemasta 73 km tunnissa 60 alueella. Sattumoisin kyllä tiedän alueen nopeusrajoituksen hyvin, kun reitti on tuttu, mutta vahinkoja sattuu. Joskus ei vain raskisi jarruttaa tahallaan vauhteja pois, vaan antaa auton hidastua itsekseen sallittuun nopeuteen. Toisinaan taas voi vahingossa mäen jälkeen höllätä kaasua turhan myöhään, kun mäki loivenee tai maasto tasoittuu. Vahinkohan se oli, eikä liikenteessä vahinkoja saa päästää tapahtumaan, joten ragaistus on ihan aiheellinen.
En ollut lainkaan huomannut mitään välähdyksiä, kuten ihmiset ovat tarinoineet omien kokemustensa perusteella, joten kotiin tuli täysin yllättäen tunnustuslappu täytettäväksi. Ruksi sinne ja tänne, muutama rivi selityksiä ja allekirjoitus. Palautuskuoreen ei tarvinnut edes postimerkkiä. Vapaasti sai rastittaa haluaako hoitaa asian naamatusten oman vai jonkun muun kunnan viranomaisten kanssa. Mitä ihmettä? Miksi rikollista kohdellaan näin hyvin? Missä ankara ja tuomitseva äänensävy? Kilttinä tyttönä ajattelin, että pääsen helpommalla, kun vain tunnustan, joten täytin lappusen ja toimitin sen heti postiin.
Viikon sisään kotiin tuli tilisiirtolappu ja valitusmenettelyohjeet ja vielä uusi tunnustuslappu siltä varalta, että nyt haluaisinkin vielä kiistää tekoni. Ei kutsua minnekään käsittelemään asiaa naamatusten. Mikä pettymys! Eikä sakon summakaan päätä huimannut: 85 €. Tälläkö pitäisi saada ihmiset kuriin?
Pianhan se selvisi miten ihmiset saadaan kuriin. Reilun kuukauden kuluttua töpeksin taas ja kuinka ollakaan oli kamera taas paikalla keräämässä toristusaineistoa. Tällä kertaa ajoin 80 km tunnissa 70 alueella. Voisin vaikka vannoa, ettei siellä mitään nopeusrajoituksen vaihtumisesta kertovaa liikennemerkkiä ollut, mutta niin vaan tällä kertaa välähti salama niin, että olin sokaistua kirkkaassa päivänvalossa. Suututti koko loppumatkan, kun olin mielestäni ollut niin tarkka ja varovainen. Lappu tuli taas kotiin viikon kuluttua. Siihen mennessä olin leppynyt. Täyttelin taas lomakkeen ja toimitin sen pikaisesti postilaatikkoon. 70 € lasku tuli tällä kertaa. Ei vieläkään kutsua keskustelemaan. Mutta seuraavastahan se on peli poikki ja kortti hyllyllä. Eikös kolmas kerta 12 kuukauden ajanjakson sisään ole se kielletty kerta?
Mikään ei olisi kauheampi rangaistus kuin joutua jättämään auto kotiin ja matkustamaan julkisilla töihin! Siinä jos missä on toimiva pelote, vaikka sakkosummat sinänsä olivat pienempiä kuin oletin. Luulin nimittäin saavani sakkoja vähintään 400 € ja korkeintaan 1000 €. Täytyyhän sellaisen sakon jossain tuntua, joten kyllä se saisi lähennellä yhtä kuukausipalkkaa. Kameroista pidän entistä vähemmän, mutta aion takuulla ajaa kiltisti alinopeutta ja pysähtyä ennen kuin liikennevalot ehtivät edes keltaisiksi - heh heh.
Poliisi on kuitenkin ystävä. Tuleehan sakkoon sentään yli kuukauden maksuaikakin, vaikka kyse on rikollisen rankaisemisesta. Tässähän on tullut sponsoroitua poliisia sen verran jo, että voisin pyytää heitä pitämään nimeäni kantavia logoja autoissaan tai vähintään antamaan meikäläiselle jonkinlaiset "tuen poliisia"-tarrat liimattavaksi autoon. ABCkin voisi ehkä tarjota myös näin innokkaalle virkavallan apulaiselle ruuat puoleen hintaan! Poliisien tanssiaisiinkin voisi olla kiva saada kutsu, vaikka en tanssimista harrastakaan. Mutta kaikki ne ihanat univormuasuiset miehet - mmmmm!
En ollut lainkaan huomannut mitään välähdyksiä, kuten ihmiset ovat tarinoineet omien kokemustensa perusteella, joten kotiin tuli täysin yllättäen tunnustuslappu täytettäväksi. Ruksi sinne ja tänne, muutama rivi selityksiä ja allekirjoitus. Palautuskuoreen ei tarvinnut edes postimerkkiä. Vapaasti sai rastittaa haluaako hoitaa asian naamatusten oman vai jonkun muun kunnan viranomaisten kanssa. Mitä ihmettä? Miksi rikollista kohdellaan näin hyvin? Missä ankara ja tuomitseva äänensävy? Kilttinä tyttönä ajattelin, että pääsen helpommalla, kun vain tunnustan, joten täytin lappusen ja toimitin sen heti postiin.
Viikon sisään kotiin tuli tilisiirtolappu ja valitusmenettelyohjeet ja vielä uusi tunnustuslappu siltä varalta, että nyt haluaisinkin vielä kiistää tekoni. Ei kutsua minnekään käsittelemään asiaa naamatusten. Mikä pettymys! Eikä sakon summakaan päätä huimannut: 85 €. Tälläkö pitäisi saada ihmiset kuriin?
Pianhan se selvisi miten ihmiset saadaan kuriin. Reilun kuukauden kuluttua töpeksin taas ja kuinka ollakaan oli kamera taas paikalla keräämässä toristusaineistoa. Tällä kertaa ajoin 80 km tunnissa 70 alueella. Voisin vaikka vannoa, ettei siellä mitään nopeusrajoituksen vaihtumisesta kertovaa liikennemerkkiä ollut, mutta niin vaan tällä kertaa välähti salama niin, että olin sokaistua kirkkaassa päivänvalossa. Suututti koko loppumatkan, kun olin mielestäni ollut niin tarkka ja varovainen. Lappu tuli taas kotiin viikon kuluttua. Siihen mennessä olin leppynyt. Täyttelin taas lomakkeen ja toimitin sen pikaisesti postilaatikkoon. 70 € lasku tuli tällä kertaa. Ei vieläkään kutsua keskustelemaan. Mutta seuraavastahan se on peli poikki ja kortti hyllyllä. Eikös kolmas kerta 12 kuukauden ajanjakson sisään ole se kielletty kerta?
Mikään ei olisi kauheampi rangaistus kuin joutua jättämään auto kotiin ja matkustamaan julkisilla töihin! Siinä jos missä on toimiva pelote, vaikka sakkosummat sinänsä olivat pienempiä kuin oletin. Luulin nimittäin saavani sakkoja vähintään 400 € ja korkeintaan 1000 €. Täytyyhän sellaisen sakon jossain tuntua, joten kyllä se saisi lähennellä yhtä kuukausipalkkaa. Kameroista pidän entistä vähemmän, mutta aion takuulla ajaa kiltisti alinopeutta ja pysähtyä ennen kuin liikennevalot ehtivät edes keltaisiksi - heh heh.
Poliisi on kuitenkin ystävä. Tuleehan sakkoon sentään yli kuukauden maksuaikakin, vaikka kyse on rikollisen rankaisemisesta. Tässähän on tullut sponsoroitua poliisia sen verran jo, että voisin pyytää heitä pitämään nimeäni kantavia logoja autoissaan tai vähintään antamaan meikäläiselle jonkinlaiset "tuen poliisia"-tarrat liimattavaksi autoon. ABCkin voisi ehkä tarjota myös näin innokkaalle virkavallan apulaiselle ruuat puoleen hintaan! Poliisien tanssiaisiinkin voisi olla kiva saada kutsu, vaikka en tanssimista harrastakaan. Mutta kaikki ne ihanat univormuasuiset miehet - mmmmm!
tiistai 4. lokakuuta 2011
YT:t ohi
YT-neuvottelut päättyivät viime viikolla ja tällä viikolla on ryhdytty toteuttamaan päätöksiä. Tampereella istuvien kollegoiden tuomiopäivä oli eilen ja meidän Helsinkiläisten tänään. Suuria tunteita oli odotettavissa, mutta ainakin omistani yllätyin. Tamperelaiset kollegat on tullut muutaman kerran tavattua, mutta yllättävän pahalta tuntui, kun päitä alkoi putoilla ja nimiä tipahdella tietoisuuteen. Jännitystä kesti iltapäivään asti, kunnes lopulta tuli viesti, että siltä päivältä riittää. Keskellä päivää olo oli levoton, oksetti, päätä särki ja paikallaan istuminen tuntui mahdottomalta. Täydellisen yllättäen sain viime yönä nukuttua jotenkin, mutta unet olivat silti pitkin yötä työaiheisia.
Yksi paimennettaviini kuuluva mies joutui lähtemään jo eilen. Hän soitti kesken päivän ja kertoi saaneensa kutsun keskustelemaan. Kyllähän me molemmat tiesimme, ettei palkankorotuksista ollut kyse. Hän soitteli vielä neljän jälkeen kertoakseen, että kävi kuten arvasimmekin käyvän. Olin puhelimen soidessa ajamassa, ja takaisin oli soitettava, kun pääsin parkkiin, ja näin puhelimeni soineen. En tiedä, olenko niin raskasta puhelua joutunut vielä koskaan soittamaan, vaikka kaveri olikin ihmeen hyväntuulinen ja rauhallisella mielellä. Mitä sitä osaa sanoa tällaisessa tilanteessa? Ja pitäisi osata sanoa jotain asiallista ja kannustavaa, vaikkei tiedä omastakaan tulevaisuudestaan vielä mitään.
Tänään oli sitten aika mennä kuulemaan miten oman joukkueen käy. Tampereen lukemista olimme laskeskelleet prosentteja ja arvailleet moniko lähtee. Emme uskaltaneet arvuutella ketä olisivat todennäköisimmät lähtijät - uskaltaneet tai kyenneet. En minä ainakaan olisi pystynyt valitsemaan ketään nyt, kun meillä on ollut erittäin hyvä jengi koossa. Esimiestäkin kävi sääliksi. Ei ole helppo "vapauttaa" ketään, jonka on tuntenut jo vuosia. Jonkun oli meistäkin vain mentävä, mutta onneksi lähti vain yksi. Tampereelta kuului pian odotettu katkeruus siitä, että meidän lähtijämäärämme oli paljon pienempi kuin heidän.
Lähtijä pakkasi urheasti tavaransa, kätteli ja halaili meidät vuorotellen. Sanattomaksi jäin ja tippakin tuli linssiin, vaikka arvattiin hyvin jo kauan sitten, että jonkun on mentävä. Tuurausnakki viuhahti heti, ja kaikesta huolimatta on pystyttävä olemaan vahva ja ajattelemaan yhteistä hyvää. On jaksettava tukea jäljelle jääneitä kollegoita, autettava pahaan paikkaan joutunutta esimiestä, huolehdittava normaaleista töistä ja niiden omien paimennettavienkin hyvinvoinnista. Yhden kollegan kanssa ehdimme yhdessäkin pohtia, että nyt hoidetaan homma niin, että ei vaikeuteta kenenkään olemista ja työntekoa vain sen takia, että tilanne on meillekin surullinen ja vaikea. Ryhdytään rakentamaan uutta, vaikka menneitä ei voi olla surematta.
Oman tiimin osalta tilanne oli selvä jo aamupäivän puolivälissä. Ei onneksi tarvinnut jännittää koko päivää. Seurailimme sen jälkeen vain muita samassa avotilassa työskenteleviä tiimejä. Kaikki tuntuivat sulkeutuvan kuoreensa ja suruunsa koko päiväksi. Joskus kolmen aikaan iltapäivästä alkoi näyttää siltä, että ahdistus alkoi vähitellen laantua. Oma pelastuminen alkoi kaivautua esiin takaraivosta, kun poistuneet olivat olleet muutaman tunnin poissa. Nopeasti se kävi. Varovainen vitsailu palasi kehiin ja tiimit alkoivat yhtäkkiä taas jutella myös muiden tiimien kanssa, eivätkä vain kyräilleet oman porukan kesken.
"Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä." Mikäli aikaisemmista yt-neuvotteluista on mitään opittu, niin poistuneita tullaan kyllä muistelemaan ja suremaan vielä pitkään, vaikka tänään jo ehdittiin olla paremmallakin tuulella. Pitkin viikkoa saanemme vielä tietää lisää poistuneita nimiä sieltä ja täältä, eivätkä lähiviikot tule muutenkaan olemaan helppoja. Ihmiset suhtautuvat näihin tilanteisiin vielä aivan eri tavoilla: osa ei juuri välitä - toiset ratkeavat ryyppäämään syyllisyydentuskissaan, kun saivat jäädä jonkun toisen lähtiessä. Minä sytytin kynttilän ja nostan maljan lähtijöiden terveydeksi ja menestykseksi, sekä itselleni toisen maljan. Täytyyhän minunkin jaksaa, vaikka sainkin jäädä.
Yksi paimennettaviini kuuluva mies joutui lähtemään jo eilen. Hän soitti kesken päivän ja kertoi saaneensa kutsun keskustelemaan. Kyllähän me molemmat tiesimme, ettei palkankorotuksista ollut kyse. Hän soitteli vielä neljän jälkeen kertoakseen, että kävi kuten arvasimmekin käyvän. Olin puhelimen soidessa ajamassa, ja takaisin oli soitettava, kun pääsin parkkiin, ja näin puhelimeni soineen. En tiedä, olenko niin raskasta puhelua joutunut vielä koskaan soittamaan, vaikka kaveri olikin ihmeen hyväntuulinen ja rauhallisella mielellä. Mitä sitä osaa sanoa tällaisessa tilanteessa? Ja pitäisi osata sanoa jotain asiallista ja kannustavaa, vaikkei tiedä omastakaan tulevaisuudestaan vielä mitään.
Tänään oli sitten aika mennä kuulemaan miten oman joukkueen käy. Tampereen lukemista olimme laskeskelleet prosentteja ja arvailleet moniko lähtee. Emme uskaltaneet arvuutella ketä olisivat todennäköisimmät lähtijät - uskaltaneet tai kyenneet. En minä ainakaan olisi pystynyt valitsemaan ketään nyt, kun meillä on ollut erittäin hyvä jengi koossa. Esimiestäkin kävi sääliksi. Ei ole helppo "vapauttaa" ketään, jonka on tuntenut jo vuosia. Jonkun oli meistäkin vain mentävä, mutta onneksi lähti vain yksi. Tampereelta kuului pian odotettu katkeruus siitä, että meidän lähtijämäärämme oli paljon pienempi kuin heidän.
Lähtijä pakkasi urheasti tavaransa, kätteli ja halaili meidät vuorotellen. Sanattomaksi jäin ja tippakin tuli linssiin, vaikka arvattiin hyvin jo kauan sitten, että jonkun on mentävä. Tuurausnakki viuhahti heti, ja kaikesta huolimatta on pystyttävä olemaan vahva ja ajattelemaan yhteistä hyvää. On jaksettava tukea jäljelle jääneitä kollegoita, autettava pahaan paikkaan joutunutta esimiestä, huolehdittava normaaleista töistä ja niiden omien paimennettavienkin hyvinvoinnista. Yhden kollegan kanssa ehdimme yhdessäkin pohtia, että nyt hoidetaan homma niin, että ei vaikeuteta kenenkään olemista ja työntekoa vain sen takia, että tilanne on meillekin surullinen ja vaikea. Ryhdytään rakentamaan uutta, vaikka menneitä ei voi olla surematta.
Oman tiimin osalta tilanne oli selvä jo aamupäivän puolivälissä. Ei onneksi tarvinnut jännittää koko päivää. Seurailimme sen jälkeen vain muita samassa avotilassa työskenteleviä tiimejä. Kaikki tuntuivat sulkeutuvan kuoreensa ja suruunsa koko päiväksi. Joskus kolmen aikaan iltapäivästä alkoi näyttää siltä, että ahdistus alkoi vähitellen laantua. Oma pelastuminen alkoi kaivautua esiin takaraivosta, kun poistuneet olivat olleet muutaman tunnin poissa. Nopeasti se kävi. Varovainen vitsailu palasi kehiin ja tiimit alkoivat yhtäkkiä taas jutella myös muiden tiimien kanssa, eivätkä vain kyräilleet oman porukan kesken.
"Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä." Mikäli aikaisemmista yt-neuvotteluista on mitään opittu, niin poistuneita tullaan kyllä muistelemaan ja suremaan vielä pitkään, vaikka tänään jo ehdittiin olla paremmallakin tuulella. Pitkin viikkoa saanemme vielä tietää lisää poistuneita nimiä sieltä ja täältä, eivätkä lähiviikot tule muutenkaan olemaan helppoja. Ihmiset suhtautuvat näihin tilanteisiin vielä aivan eri tavoilla: osa ei juuri välitä - toiset ratkeavat ryyppäämään syyllisyydentuskissaan, kun saivat jäädä jonkun toisen lähtiessä. Minä sytytin kynttilän ja nostan maljan lähtijöiden terveydeksi ja menestykseksi, sekä itselleni toisen maljan. Täytyyhän minunkin jaksaa, vaikka sainkin jäädä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)