Barcelona 4 Ateena 1 Monastiraki

7.8.2019

Herätys meinasi unohtua laittaa edellisenä iltana, mutta käytävällä (meluisasti) juosseet ihmiset havahduttivat minut vielä puoliunesta tekemään sen. Meillä siis onneksi oli herätys, joka tällä kertaa oli jo klo 7. Aamiaiselle menimme kahdeksan maissa. Lähtöpäivän kunniaksi otimme tänä aamuna pienet skumpatkin. Aamiaisen jälkeen palasimme huoneeseen pakkaamaan tavarat. Jätimme siivoojalle 5 €, mikäli täysin ristiriitaista, koska täällä siivooja oli rynninyt sisään koputtamatta, joten olisimme voineet kostaa sen. Lisäksi unohdimme kokonaan Andorran puolella siivoojan tipin, missä se olisi ollut paremmin ansaittu. Lähdimme tekemään check-outia yhdeksän maissa.

Barcan hotellin aamiaiseen kuului skumppa.

Aamiaisherkkuja: skumppaa ja sitruunajogurttia.

Suklaacroissantit.

Larry valmiina lennolle.

Hakeuduimme taas metroon. Ajoimme ensin Zona Universitària-asemalle, missä vaihdoimme lentokenttämetroon. Lentokenttämetro oli ilmeisesti automaattijuna, kun laiturilla oli pleksit, joiden ovien kohdalle metro pysähtyi tasan kohdalle. Matka kesti yllättävän kauan kaikkine siirtymisineen. Huomasimme olevamme jo vähän myöhässä suunnittelemastamme aikataulusta. Olisimme päässeet ylimääräisellä junanvaihdolla ehkä nopeammin lentokenttälinjalle, mutta vaihtoonkin olisi palanut aikaa. Sitä paitsi tehty mikä tehty. Metrossa toistuva kuulutus käski varaamaan lipun hollille myös asemalta poistumiseen, koska lentokentälle saakka matkustaessa pitää käytössä olla lisämaksullinen lippu. Myöhästymisen lisäksi alkoi pelottaa, että meidän lipuilla ei pääsisikään lentokentälle, vaikka olimme aiemmin kyllä lukeneet, että kolmen päivän lipulla voisi sinne matkustaa. Lippu onneksi kelpasi ulosmenoportilla, joten siitä ei tullut mitään lisämyöhästymistä.

Metrolaiturille piti laskeutua hissillä.

Lentokenttämetron laituri.

Kipitimme vauhdikkaasti terminaali 1:n yläkertaan, missä meidän Aegeanin lennolle Ateenaan oli varattu tiskit 551-553. Osoittautui, että ne olivat vain matkalaukkujen jättämiseen. Check-in oli pakko tehdä tiskien viereisessä automaatissa. Olimme tiski-check-inin toivossa jättäneet online-check-inin tekemättä. Se kostautui nyt ikävästi. Seuramies sai tehtyä oman check-inin passin avulla. Minun passia automaatti sen sijaan ei tunnistanut. Hikikarpalot alkoivat jo helmeillä otsalla, mutta onneksi saimme minutkin checkattua sisään matkan varausnumeron avulla. Koska olimme vihoviimeiset checkaajat, saimme myös koneen viimeiset vapaat paikat. Seuramies istuettiin paikalle 8 F ja minut paikalle 11 F hätäoven kohdalle. Jouduin kaiken muun hermostuttavan lisäksi klikkaamaan paikkaa kuitatessani, että ymmärrän englantia ja minulla on normaali liikuntakyky.

Barcelonan lentokenttää.

Seuraavaksi siirryttiin sitten toimittamaan laukkuja bag dropiin. Siellä meitä palvellut virkailija oli sentään erittäin ystävällinen ja puhui hyvää englantia, mikä sai vähän rauhoitettua raivon partaalle (mikä näkyy enimmäkseen sisään päin) kiristyneitä hermojani. Kysyimme onnistuisiko paikkojen vaihto vielä, mutta koska kone oli täynnä, ei asialle voinut enää tehdä mitään. Olisimme kuulemma voineet kysyä asiaa uudelleen gate-virkailijalta, mutta tyydyimme jo kohtaloomme. Onneksi kyse ei ollut kuin vajaan kolmen tunnin lennosta.

Turvatarkastukseen oli melko pitkät jonot. Joku yritti meitä kiilatakin, mutta luopui lopulta sittenkin kohteliaahkosti viitaten yrityksestään, kun mulkoilimme häntä niin pahalla silmällä. Meillä oli ollut vesipullo vielä mukana kuuman ja nihkeän metromatkan virkistykseksi, mutta se jouti nyt roskiin. Itse turvatarkastus sujui lopulta nopeasti, kun sinne asti päästiin. Kolikkopussi ei osoittautunut tällä ongelmaksi kuten lähtiessä Suomessa. Siirryimme B-gate-alueelle odottelemaan tietoa lähtöportista, joka ilmestyi ruudulle noin 15 minuutin kuluttua. Se oli B32. Näimme Helsinkiin lähtevän Finnairin koneen odottelevan portilla B36. Kävimme vähän vakoilemassa sinne jonottavia ihmisiä ja kuuntelemassa tuttua kieltä.

Aegeanin kyydissä lennettiin.

Kävimme vessassa ja jäimme sitten ikkunan luokse odottelemaan boardausta. Terminaali oli täynnä holtittomasti yskiviä ihmisiä ja ihmettelimme ärtyneinä miksei mikään tervyesjärjestö koskaan järjestä valistuskampanjaa aiheesta. (Ei nyt ihan näin ankaraa kampanjaa ajateltu silloin kuin mitä korona nyt on aiheuttanut..) Lentokone saapui myöhässä, joten boarding alkoi sen myötä myös myöhässä. Jonotus vaikutti nauhoilla jaetuista kaistoista huolimatta kaoottiselta, mutta selvisimme lopulta koneeseen. Onneksi minun hätäovipaikan kohdallakin oli ikkuna. Välillä ko. paikalla on ollut vain kiinteää seinää ja ovea. Paikan edestä puuttui lisäksi penkki, mikä helpotti paikalle asettumista ja sieltä poistumista. Jalkatilaa oli tietysti myös reilusti.

Näkymä paikalta 11 F.

Jalkatilaa riitti hätäoven kohdalla.

Reppu oli pakko laittaa hattuhyllylle nousun ajaksi, mitä en kovin mielelläni tee. Lentoemäntä puolestaan olisi epätoivoisesti halunnut saada reppuni pois hattuhyllyltä. Hän kyseli kaikilta mahdollisilta ihmisiltä (selin minuun) kenelle reppu kuuluu, mutta lopulta sain karjaistua hänelle riittävän äänekkäästi, että reppu on minun. Lentoemännän katse synkistyi silmin nähden hänen huomatessaan, että reppu kuului varauloskäyntipaikkalaiselle, ja oli pakko jättää se hattuhyllylle.

Lentoemännät vaikuttivat kreikkalaisilta. Kaikki olivat mytologian jumalattarien näköisiä ja hyvin huolitellusti meikattuja, kammattuja ja puettuja. Kuulutukset tulivat kreikaksi, englanniksi ja espanjaksi, mutta en saanut oikein muuta selvää kuin arvioidun lentoajan, joka oli noin 2,5 tuntia, vaikka aikataulun mukaan siihen oli varattu 2 h 50 min. Aikataulun mukaan meidän piti lähteä 11.50, mutta matkaan päästiin lopulta noin puoli tuntia myöhässä. Lentoemännät tarjoilivat karkkeja, mutta minä jäin ilman, kun vastakkaisista suunnista tulevat lentoemännät kohtasivat juuri minun rivini kohdalla, ja ilmeisesti luulivat operaation valmistuneen. En ole katkera, mutta... Enkä edes tykkää karkeista, joten unohdetaan tämä kokemani vääryys.

Suunta ylöspäin.

Hain nousun jälkeen repun paikalleni 10-rivin kautta, koska sitä kautta oli helpointa livahtaa keskikäytävälle. Lentoon näytti kuuluvan ruoka, mutta koska olin jäänyt yksin ja hylätyksi irtopaikalle, ja karkkikin oli evätty, enkä kuullut tai ymmärtänyt mistään mitään, olin vetäytynyt paniikkikuplaani, ja kieltäydyin asioimasta ympäristöni kanssa. Näin ollen en siis huolinut tarjottua ateriaakaan. Ajattelin, että joku yrittää siitä kuitenkin kohta laskuttaa jotain, enkä tulisi ymmärtämään mitä minulta halutaan, kuinka paljon ja missä muodossa. Jos olisi ollut edes seuramies vieressä, olisin voinut käydä hänen kanssaan pienen keskustelun aiheesta "voiko olla totta, että jollakin lennolla kuuluu vielä ruoka hintaan", mutta ei.

8F:n matkustajan lento oli sujunut paljon mukavammissa merkeissä. Hän oli saanut karkin ja kehui ateriaa yhdeksi parhaimmista lentokoneruuista, mitä hän on koskaan saanut. Se oli ilmeisesti jotain kanaa. Lento loppui lopulta. Laskeutuessa koettiin aika kovaa turbulenssia, mikä pisti vähän pelottamaan. Vaihdoimme vastapäätä istuvan miss Kreikka-lentoemännän kanssa pienet hymähdykset, kun koneen takaosista kuului laskeutumisen jälkeen hajanaisia, mutta innokkaita aplodeja.

Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Matkatavaroita meidän lennolta odotettiin hihnalle #7. Niissä kesti melko kauan kaikkinensa, mutta kun tunnin kuluttua olimme saaneet vain seuralaisen laukun, kaikki ihmiset olivat kaikonneet hihnan luota, tauluun oli vaihtunut jo Rodoksen lennon tiedot, ja senkin lennon last bag oli jo mennyt, totesimme, että minun laukku jäi nyt saamatta. Ei muuta kuin tiskille selvittämään asiaa. Virkailijalla ei ollut toimivaa viivakoodinlukijaa, joten homma meinasi tyssätä alkuunsa, vaikka minulla sentään oli matkalaukkutägin kanta tallessa.

Hihna #7.

Ensin vaikutti siltä, ettei jäbä oikein uskonutkaan, että laukku olisi hukassa, ja epäili olemmeko olleet paikalla koko ajan. Mutta olimmehan me olleet. Miekkonen oli kyllä varsin ystävällinen, ja niin mekin. Haluan uskoa, että ystävällistä ihmistä halutaan auttaa ennemmin kuin kiukuttelijoita. Mutta ehkä kiukuttelussakin on puolensa, jos asiakas on niin pirullinen, että siitä halutaan nopeasti eroon. Muutaman puhelun jälkeen miekkonen sai jäljitettyä, että laukku olisi todennäköisesti Ateenassa, mutta hukassa takahuoneessa. Hihnaston seinän takana on kuulemma melkoinen sirkus käynnissä jatkuvasti. Muutaman lisäpuhelun jälkeen saimme vahvistuksen, että laukku tosiaan olisi sirkuksessa, ja kehotuksen jatkaa odottelua hihnalla 7, mihin se toimitettaisiin, kun se löydetään. Sitten tuttu laukku lipui näkyviin jo muutaman minuutin jälkeen. Helpotuksen tunne oli valtaisa.

Laukut saatuamme päätimme vielä käydä vessassa. Päästin seuralaisen käymään ensin, ja jäin itse vahtimaan laukkujamme. Se kostautui heti. Odotellessamme vessoille ehti kertyä melkoinen jono, joten hylkäsin ajatuksen, että kävisin itse. Teki jo mieli päästä pois lentokentältä. Seurasimme To Trains-kylttejä metroasemalle, missä oli hyvin hiljaista. Ostimme automaatista 10 € maksaneet Ath.ena Ticket-liput, joissa oli 90 minuutin matka-aika "leimaamisesta" alkaen. Ostaminen oli helppoa kuin saippua. Seuraavan junan lähtöön oli aikaa puolisen tuntia (lentokenttämetron vuoroväli oli puoli tuntia), joten ostimme WHSmithistä Fanta lemon-juomat.

Lentokentän metroaseman aula.

Lopulta hakeuduimme Agia Marina-junan laiturille, koska se näytti puhelimeen ladatun metrokartan mukaan olevan oikean linjan päätepysäkki. Pahvisessa lipussa näkyi valoa vasten katsoessa sen sisään upotetut metallilangat. Lippu toimikin näppärästi etäluvun avulla. Eräs törkyakka hiihti sisään laiturialueelle samalla portinavauksella, vaikka yritin kuinka hidastella ja leveillä sen verran, että portti ehtisi sulkeutua jälkeeni. Odottelimme junaa hetken aikaa laiturilla. Se tuli jonkin verran etuajassa, ja pääsimme vaunuun istumaan ja odottamaan lähtöä. Samaan loossiin meitä vastapäätä istahti pari miestä tai miespari, puheista päätellen brittejä. Toinen miehistä tarkasteli pitkään matkalaukkuni metrokarttakuvaa, ilmeisesti se herätti hänessä jotain ajatuksia, vaikka ne eivät meille paljastuneetkaan. Herrat jäivät yhtä pysäkkiä aiemmin kuin me (Syntagma-aukiolle).

Me jatkoimme matkaa Monastiraki-asemalle. Metron ovi ei kuitenkaan meinannut aueta, kun juna oli pysähtynyt. Se avautui vain 20 cm ja lähti sitten sulkeutumaan uudestaan. Onneksi joku meidän vieressä sai kiskottua sen väkivalloin auki. Me ehdimme jo huolestua, että tässäkö on ensimmäinen taskuvarkaiden järjestämä hässäkkä päämme menoksi, mutta ei meiltä kukaan kuitenkaan mitään vienyt eikä vaikuttanut edes yrittävän, joten kaipa se oli aito vikatilanne. Nousimme muutamat rullaportaat katutasolle, jossa pyöri lauma lipuntarkastajia. Kaikkien liput tarkastettiin. Voin vain toivoa, että pummilla kyytiin livahtanut naikkonen sai näiltä tyypeiltä turpiinsa omalla poistumisasemallaan.

Monastirakin aukion ensivaikutelma oli kaoottinen. Kaikkialla pyöri kaupustelijoita ja uhreina olevia turisteja. Meteli oli korvia huumaava. Aukion laidalla nukkui talojen varjoissa rivissä kodittomia. Luulimme jo hetken, että olemme vahingossa lentäneet Intiaan, mutta Ateenassa oltiin. Hotellille (Lotus Inn) oli 2 min kävelymatka aukiolta. Katuosoitteena oli Ermou (90), mutta sisäänkäynti oli sivukadun puolella. Ehdimme jo pelätä, ettei koko hotellia ole olemassa, kun mitään nimikylttiä ei näkynyt, ja koko katu oli yhtä slummia. Lopulta bongasimme oikean oven juuri siitä mistä pitikin: tuoreessa maalissa olevan vastaremontoiduin talon kyljestä.

Ermouta vasemmalle.

Ermouta oikealle.

Ovessa ollut lappu opasti vierailemaan kadun toisella puolella olevan päähotellin respassa. Kadut olivat surkeassa kunnossa. Liikennevaloja tai suojateitä ei ollut ja liikenne oli vilkasta. Melko nopeasti opimme kuitenkin puikkelehtimaan Ermoun yli suuntaan ja toiseenkin. Respasta saimme avaimen hotellin alaoveen sekä toisen avaimen huoneen oveen. Lisäksi saimme ohjeet netin käyttöön ja ohjeen tulla aamiaiselle taas päähotellin puolelle. Maksoimme myös pois hotelliveron, joka oli 1,50 €. Palasimme kadun toiselle puolelle ja otimme hissin matkataksemme yhden kerroksen ylöspäin. Hissi oli erikoinen. Siinä oli ovet kahdella sivulla. Astuimme nurkan yhdeltä puolelta sisään ja toiselta puolelta ulos. Hissistä poistumisen jälkeen laskeuduimme jalkaisin muutaman portaan alaspäin.

Saimme huoneen 108, joka osoittautui tilavaksi, siistiksi, moderniksi ja hyvin varustelluksi. Olimme aika yllättyneitä siitä, koska kontrasti kadun slummitunnelmaan oli niin suuri. Safetyboxin lukko oli jäänyt lukitusasentoon, vaikka luukku oli auki, joten seuralainen joutui soittamaan respaan. Sieltä tulikin mies pian käymään ja resetoi härvelin oikeaoppisesti. Ilmastointi toimi hienosti. Taas kerran kaikki kaipaamamme lisäpalvelut kuuluivat huoneen hintaan. Olimme olleet kuulevinamme respassa, että jääkaapin vedet sisältyisivät huoneen hintaan, mutta pöydällä olevassa hinnastossa niille oli kuitenkin allokoitu euromäärä, joten jätimme ne varmuuden vuoksi rauhaan. Kahvi ja tee olivat kuitenkin varmuudella ilmaiset. Kylpyhuoneesta löytyi kertakäyttötohvelit. Pyyhkeet oli aseteltu koristeellisesti sänkyjen päälle. Kerrankin matkalaukkuja varten oli varattu pitkä ja tarpeeksi leveä penkki, eikä vaatteita tarvinnut ripustaa homeiseen kaappiin, vaan raikkaasti katosta ripustettuun hauskaan oksaan.

Lotus Inn Hotell - huone 108.

Huone oli tilava.

Sänky ja pyyheasetelmat.

Naulakko.

Koko matka Barcasta Ateenaan oli tuntunut sarjalta vastoinkäymisiä, joten en osannut nauttia perille pääsemisestä, vaan uhkasin linnoittautua loppulomaksi huoneeseen odottamaan paluulentoa. Tasokkaan hotellihuoneen rauhoittamana suostuin kuitenkin hetken lepäilyn jälkeen lähtemään kävelykierrokselle. Jalat olivat niin ankarasti hiertyneet, että oli pakko siirtyä käyttämään räikeän värisiä lenkkareita, jotta kantapäät saisivat vähän levätä.

Jalkautuminen Ermoulle ei toisella kerralla tuntunutkaan enää niin kauhealta, kun osasi jo odottaa minkälaista siellä on. Lisäksi Ateenan ilma ei kuumuudesta huolimatta ollut yhtä tukahduttavan kostea kuin Barcelonassa. Päinvastoin se tuntui taivaalliselta ja linnunmaitoiselta. Pujahdimme talojen välistä seuraavalle Ermoun suuntaiselle kadulle (Adrianou). Tunnelma muuttui kuin taikaiskusta. Katua reunusti loputon rivi ravintoloita. Toisella puolella katua syvennyksen pohjalla meni junarata, jonka toiselta puolelta alkoivat antiikin nähtävyydet. Vähän kauempana siinsi Akropolis. Pienen kävelyn jälkeen löysimme itsemme Hadrianuksen kirjaston laidalta. Kissoja vilahteli siellä ja täällä.

Sopiva ravintolakin osui kohdalle poikkeuksellisen helposti, nimeltään Heliaia. Sisäänheittäjänä oli sopivan sympaattinen nainen. Ravintolassa oli muutamia syöjiä jo valmiiksi. Sisustus (jos terassin varustuksesta voi puhua sisustuksena) oli sopivan siisti ja viehättävä. Ravintolassa istuskellessamme näimme lukuisan joukon ihmisiä Akropoliin viereisellä kukkulalla katselemassa auringonlaskua. Se pitää vielä joskus elämässä käydä kokemassa. Kyllä Kreikka vaan on kaikista alkuvaikeuksista huolimatta se paikka, missä sieluni tuntee eniten olevansa kotona...

Ravintola Heliaia.

Musisoijat ravintolan liepeillä. Taustalla Akropolis.

Otimme alkuun ouzot onnitellaksemme itsejämme perille pääsemisestä ja matkan viimeisen etapin alkamisesta. Ruuaksi tilasimme kleftikon (minä) ja stifadon (kavaljeeri). Seuralainenkin harkitsi kleftikoa, ja yritti tarjoilijalta, onko annoksessa luu mukana. Tarjoilija ei kuitenkaan ymmärtänyt kysymystä. Itse olin henkisesti varautunut luun olemassaoloon, ja halukas syömään lampaan siitä huolimatta. Juomaksi tuli pieni rosé, seuramiehelle olut ja oheen vettä. Luuhan kleftikossa lopulta oli, mutta annos oli silti aivan taivaallinen. Mitään näin hyvää en osannut Andorran eikä varsinkaan Barcan keskinkertaisten annosten jälkeen edes kuvitella olevan olemassakaan! Hintaa aterialle kertyi noin 45 €, jonka pyöristimme 50 €.

Yamas!

Kleftiko tarjoiltiin paketoituna.

Taivaallinen kleftiko ja maailman parasta kreikkalaista vihreää paprikaa.

Viinipullo.

Akropolis.

Ilta ehti hämärtyä ruokailun aikana. Akropolis näytti komealta yövalaistuksessa. Teimme vielä pienen kävelykierroksen ruokailun päälle. Näimme mm. tuulten tornin (Roomalaisen agoran alueella), joka on yksi suosikeistani. En edes osaa sano miksi tuo torni minua puhuttelee, mutta siinä on jotain viehättävää ja sympaattista. Monastirakin aukiota vartioi reilu puoli tusinaa poliiseja näin ilta-aikaan, mikä lisäsi turvallisuuden tunnetta ensikokemukseen verrattuna. Vaikka kaipa poliisit ovat enemmän merkki siitä, että vaara on mahdollinen?

Akropolis by night.

Hadrianuksen kirjasto.

Hadrianuksen kirjasto.

Tuulten torni.

Monastiraki.

Ermoun iltaelämää.

Poikkesimme paluumatkalla hotellin alapuoliseen viinakauppaan ostamaan vesiä ja seuralaiselle vielä yhden oluen. Samassa kaupassa oli muutama suomalaislikka, jotka etsivät siideriä. Palattamme huoneeseen laitoimme suihkuveden lämpiämään sulaketaulusta. Vesi oli valmista 15-20 minuutin kuluttua. Suihku oli hyvä. Koppi oli uusi, tilava ja monipuolisin suuttimin varustettu. Suihkua odotellessa kirjoittelimme muistiinpanoja. Olin aloittanut kirjoittamisen jo lentokoneessa, mutta kuten huomaatte (jos olette edes jaksaneet lukea näin pitkälle) kirjoittamista riitti vaikka kuinka myöhään yöhön. Suihkun ja kirjoittelun jälkeen olikin jo korkea aika käydä nukkumaan pitkän ja raskaan päivän jälkeen.

Hotellin sivukatu.

Hotellin sisäänkäynti.

Kylpyhuone.

Suihku.

Barcelona 3 Park Güell

6.8.2019

Heräilin noin 20 min ennen aamun herätystä, joka pirahteli klo 8.00. Aamiaisella oli tänään yhdeksän maissa vähän enemmän porukkaa kuin edellisenä aamuna. Valikoima oli sama kuin edellisenä päivänä, joten keräilin lautaselleni patonkia, juustoa, salamin tapaisen viipaleen, pari suklaakäärylettä, kaakaon, jogurtin ja vettä (koska omat vedet huoneessa oli jo loppu). Aamiaisen jälkeen suoritimme aurinkovoitelut ja päivän reittien tarkistelut. Lähdimme liikkeelle kymmenen maissa. Ensimmäinen kohteemme oli hotellin viereinen marketti, josta haimme mukaamme vesipullot.

Illallisravintolan nimi aamiaissalin seinällä.

Leikkeleitä ja lisukkeita.

Pullapuoli.

Aamiaissalin maisema.

Seuraavaksi ajoimme metrolla Diagonal-asemalle, jonka lähistöllä sijaitsi Casa Milà (Antoni Gaudí, 1905–1907). Turistin olisi mahdollista vierailla rakennuksen katolla katselemassa erikoisia savupiippuja, mutta me tyydyimme kuvaamaan sen ulkopuolelta. Gaudín mielikuvitusta on pakko ihailla, vaikka kaikki tuotokset eivät minua visuaalisesti miellytäkään. Casa Milàsta en erityisemmin pidä, mutta se on sen verran kummallinen, että se on silti hauska nähdä. Poikkesimme myös kivijalan museokauppaan. Siellä oli hyvät valikoimat laadukkaan oloisia matkamuistoja, mutta ostimme vain nipun postikortteja á 60 c.

Casa Milà.

Casa Milàn katolla pyöri katsojia.

Jatkoimme matkaa kävellen Passeig de Gràciaa pitkin Casa Batlló:lle. Senkin ulkomuoto oli Antoni Gaudín käsialaa. Rakennus oli vanhempi, mutta Antoni oli päässyt suunnittelemaan sen ulkomuodon uudelleen vuonna 1904. Talon edessä parveli iso joukko ihmisiä, jotka jonottivat pääsyä sisään. Jos joku Gaudín rakennuksista pitäisi katsastaa, niin Casa Batlló olisi minunkin valintani. Sen ulkomuodossa on jotain kivaa, muutakin kuin lohikäärmeselkäinen katonharja. Lisäksi Casa Batllóssa olisi mahdollista nähdä myös sisätilojen suunnittelua. Tiukan aikataulun vuoksi otimme tästäkin vain kuvat ulkopuolelta ja jatkoimme matkaa.

Casa Batlló on tuo lohikäärmekattoinen.

Casa Batlló.

Casa Batlló.

Casa Batlló.

Sadan metrin päässä sivukadulla oli postikonttori (Correos). Olimme etsineet sen etukäteen netistä, ja se onneksi oli myös auki. Astelimme sisään ja otimme numerolapun. Jouduimme odottelemaan muutaman minuutin. Sitten tuli meidän vuoro. Nuori naisvirkailija otti meidät käsittelyyn tiskillä #2. Yritin ostaa tarvitsemamme postimerkit ensin englanniksi, mutta neiti esitti minulle sitkeästi lisäkysymyksiä espanjaksi, joten vaihdoin suosiolla siihen. Onneksi olin kerrannut vähän arvattavaa sanastoa ennen matkaa. Tarvitsin "cinco sellos" Finlandiaan. Paitsi etteivät ne tietenkään selloja ole vaan sejjoja, kun Espanjassa ollaan. Takahuoneen postimerkkivastaava oli varattuna, joten meidät lähetettiin sivuun odottamaan hetkeksi. Ehdimme kirjoittaa korttien tekstit yhtä lukuun ottamatta, kun neiti pyysi meidät takaisin. Merkit oli huolellisesti pakattuna kauniin pahvikannen välissä. Viisi merkkiä maksoi yhteensä 7 €. Postilaatikkoa emme sen sijaan konttorin luota löytäneet, joten otimme kaikki kortit vielä mukaamme.

Postisali.

Postimerkit.

Seuraavaksi hakeuduimme taas metrotunneliin. Ajelimme yhden vaihdon kautta Arc de Triomf-asemalle. Jatkoimme maan pinnalla kävellen riemukaaren alta Promenade Passeig de Lluís Companys:iä pitkin. Istuimme hetken promenadin laidalla ja seurailimme kuinka nopeasti rullaluisteleva miekkonen kiersi aluetta.

Arc de Triomf.

Promenade Passeig de Lluís Companys.

Riemukaari.

Promenade Passeig de Lluís Companys.

Kiveksenheiton päässä sijaitsi Parc de la Ciutadella. Siellä kiertelimme summanmutikassa ympäriinsä, otimme valokuvia, ja lopulta pysähdyimme pitämään jääteetauon kahvilassa Cascada del Parc de la Ciutadella-vesiputoksen edustalla. Kahvila oli ihan tupaten täynnä, kun tulimme, mutta tyhjeni pian. Juomien jälkeen jatkoimme matkaa takaisin puiston uumeniin. Plaça de Joan Fivellerin keskellä sijainneessa lammessa juoksenteli koira pallon perässä vesialtaaseen ja pallon kanssa allasta. Se näytti nauttivan elämästään täysin siemauksin, vaikka sen emäntä välillä vale-heittelikin palloa. Koirien uittaminen oli tietysti kiellettyä, mutta mitäpä siitä.

Parc de la Ciutadella.

Cascada del Parc de la Ciutadella.

Cascada del Parc de la Ciutadella.

Jäätee.

Lammessa olisi voinut soudella.

Parròquia castrense del Parc de la Ciutadella.

Plaça de Joan Fiveller.

Koira nauttimassa elämästään.

Istuskelimme vielä jonkin aikaa puiston penkillä Zoon sisäänkäynnin liepeillä ennen kuin jaksoimme lähteä seuraavaa nähtävyyttä kohti. Ilma oli jatkuvasti kuuman kostea ja ihmettelimmekin miten moni jaksoi harrastaa jotain urheilua. Zoon puoleinen uloskäynti toi meidät väärälle puolelle puistoa tarvitsemaamme metroasemaan (Ciutadella Vila Olímpica) nähden. Matka sinne tuntui lähes loputtomalta, etenkin kuin vasemman kantapään rakko sattui niin tuskallisesti. Googlen mukaan matkaa on vain noin 900 metriä, mutta se tuntui moninkertaiselta.

Estàtua eqüestre al general Joan Prim.

Vähän uudempaa omituista arkkitehtuuria - Edifici Gas Natural.

Ajoimme metrolla Alfons X-asemalle. Siellä oli Park Güell-bussin lähtöpaikka. Bussikuljetus kuului lippujemme hintaan, joten katsoimme helpoimmaksi hyödyntää sitä jalkojen säästämiseksi. Park Güell ([Eusebi Güellin tilauksesta] Antoni Gaudí & Josep Maria Jujol, 1900–1914) sijaitsee sellaisessa paikassa, että mitään ylivoimaista tapaa mennä sinne julkisella liikenteellä ei edes ollut. Meillä oli siis tähänkin kohteeseen etukäteen netistä ostetut liput á 10 €, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska paikan päällä myytävät liput oli siltä päivältä jo myyty loppuun. Hinta oli kohtuullinen, suorastaan edullinen, jos käyttää hyväkseen myös bussikuljetuksen.

Alfons X-aseman aukio ja Park Güell-bussin lähtöpaikka.

Meidän sisäänmenoaika oli klo 15 (ja siitä 30 min eteenpäin). Olimme hieman etuajassa, joten istahdimme hetkeksi Alfons X-aseman luona olleen aukion laidalle. Päätimme hetken kuluttua mennä sittenkin jo puistoon, mutta bussi lähti nenämme edestä. Seuraava bussi saapui pienen odottelun jälkeen. Meidät päästettiin kyytiin odottamaan sen lähtöä. Nuorehko mies kävi esittämässä kaksi gallup-kysymystä: 1) miten saavuitte Alfons-X-asemalle = Metrolla, 2) mistä tiesitte bussikyydistä = luimme pääsylipusta. Bussimatka puiston liepeille kesti reilut kymmenen minuuttia. Lähdimme kulkemaan bussilta vasemmanpuoleista tasaista polkua (ei ylämäkeen lähtevää oikeaa haaraa).

Matkalla oli läjäpäin vesikauppiaita, jotka huusivat kilpaa "Water, uanjurouanjurouanjuro!". Mekin ostimme pari pulloa (á 1 €, jos joku ei tuosta englanninkielisestä huudosta osannut sitä lukea), ettemme tekisi samaa virhettä kuin edellispäinä olympialaisissa. Parin sadan metrin kävelyn jälkeen saavuimme tutulle aalto-mosaiikki-penkki-aukiolle, minkä laidalta pääsimme sisään "ydinalueelle" näytettyämme liput kolmessa eri kohdassa virkailijoille.

Mutkittelevien mosaiikkipenkkien aukio.

Sisäänkäynti sisältä päin nähtynä.

Edellisellä käynnillä 14 vuotta sitten ei tännekään tarvittu mitään lippuja. Turistien määrä on sittemmin räjähtänyt käsiin, ja puistoa piti suojella liialta tungulta. Nytkin lipun takana oli vain Zona Regulada, jossa sijaitsivat kaikkein eniten väkeä houkuttelevat monumentit. Saapumiselle oli varattu aikaikkuna, mutta alueella oleskelun kestoa ei oltu rajattu mitenkään. Loppuosa puistosta on muuten edelleen vierailtavissa ihan ilmaiseksi. Tietenkin me jätimme taas aikapulan vuoksi sen loppuosan tutkimisen tekemättä, mikä näin jälkikäteen harmittaa hieman, vaikka olen sielläkin ollut jo aiemmin.

Mosaiikkipenkkiä.

Mosaiikkia.

Osa penkeistä oli remontin vallassa.

Ihanaa pinkkiä penkkiä.

Osia säännöstellyn alueen monumenteista oli remontissa, mikä hieman harmitti. Emme saaneet nähdä paikkaa täydessä kukoistuksessaan, mutta valokuvattavaa riitti kyllä, vaikka pressuja ja rakennustelineitä rajasikin kuvista pois. Kiertelimme ympäriinsä kuvia räpsien, istuskelimme pariin otteeseen aistimaan tunnelmaa ja ihmettelemään arkkitehtuuria. Gaudí on ehkä saanut vähän liikaa mainetta, tai ainakin hänen arkkitehtikumppaninsa Josep Maria Jujol on saanut liian vähän mainetta ja kunniaa, vaikka moni Gaudín tunnetuimmista töistä on tehty yhteistyönä, mm. kaikki tänään nähdyt 'casa't sekä Park Güell. Olisi kiva tietää minkälaisella työnjaolla herrat ovat rakennelmia suunnitelleet.

Pääportti ja piparitalot.

Penkistöä.

Aaltoilua.

Penkkien selkäpuoletkin oli koristeltu.

El Pòrtic de la Bugadera.

Kivisydäminen nainen.

Pyykkääjänaisen porttikongi.

Aukion alla sijaitsi markkinapaikaksi kaavailtu La Sala Hipòstila.

Pylväitä.

Pylväshallin kattokoriste.

Lohikäärmeportaikon lohikäärme.

Lohikäärme muistutti kyllä enemmän jotain tavanomaisempaa liskoa.

Säännöstelyn ansiosta turistien määrä pysyi siedettävänä ja vierailu puistossa oli mukava kuumuudesta huolimatta. Kuumuuden ansiosta päätimme poiketa ennen lähtöämme vielä kahvilaan. Saimme sopivasti pöydän varjosta. Istuin varaamaan sitä, kun seuramies lähti kiltisti jonottamaan sisätiloista meille juomia. Otimme vettä ja jääteet sekä pari minipussia sipsejä. Koska meillä oli niin mukavaa, ei vaan jano, seuramies haki vielä hetken kuluttua Spriten minulle ja oluen itselleen. Oli meillä kyllä ihan mukavaakin. Kahvin jälkeen poikkesimme vielä museokauppaan tekemään parit tuliaishankinnat sekä ylä- että alakerrasta.

Ruusu.

Kahvilan terassi.

Matkamuistomyymälän katto.

L'escalinata del drac.

Palasimme takaisin penkki-aukiolle, jonka sisäänpääsyä vastapäiseltä laidalta pääsi alueelta ulos. Liput tarkastettiin vielä kerran poistuessamme alueelta. Kaipa he valvovat, ettei kukaan vaan yritä jäädä yöksi piilottelemaan puistoon? Kävelimme takaisin bussille samaa reittiä kuin olimme tulleetkin, ja sen kyydissä Alfons X-asemalle. Liput piipattiin bussissakin. Kaikkiaan liput tarkistettiin 6 kertaa vierailun aikana. Onhan se hyvä, että ihmisillä on töitä.

Ajelimme kahdella metrolla takaisin hotellille. WC:ssä ei ollut tarvinnut käydä kertaakaan koko päivänä ennen kuin sitten hotellilla, koska ilma oli niin kuuma, että kaikesta juomisesta huolimatta olimme jatkuvasti vähän nestehukan puolella. Hotellilla lepäilimme tietysti hiukan, mutta ryhdyimme melko pian etsimään postilaatikkoa sekä illallispaikkaa netistä. Täälläkin oli postilaatikkoja vähennetty niin reippaasti, ettei yhtäkään osunut päivän mittaan silmiin. Correoksen postilaatikkohaun ja Google Streetviewn avulla saimme paikannettua postilaatikon hotellin läheiseltä sivukadulta (Ronda de Sant Pau). Aloitimme illalliskävelykierroksen toimittamalla postikortit laatikkoon.

Postilaatikko.

Jatkoimme kierrosta Elche-ravintolaan. Ensimmäisellä ohituksella menimme sen ohi, koska se oli ihan tyhjillään ja näytti lisäksi liian fiiniltä valkoisine liinoineen ja suurine hohtavine peileineen. Kiertelimme pari läheistä korttelia ja katselimme löytäisimmekö muita vaihtoehtoja. Metroaseman suuaukon liepeillä takavasemmalta pölähtänyt rahaa kerjännyt rähjäinen ukkeli säikäytti meidät, joten kipitimme kiireesti karkuun. Kun huomasimme ukon olevan ihan rauhanomaisen ja sympaattisen oloinen, meille tuli paha mieli karkumatkastamme. Kun palasimme hukkareissulta (emme siis löytäneet sopivaa ravintolaa), jouduimme palamaan samaa reittiä takaisinpäin, ja annoimme ukolle viitosen. Hän kiitteli meitä vuolaasti ja toivotteli siunausta tai jotain muuta diosiin liittyvää, minkä jälkeen meillä oli jo vähän parempi mieli. Vaikka ei viitosella paljon mitään saa. Kyllä olisi pitänyt antaa vähän enemmän.

Kävelykierros oli hukkareissu ravintoloiden puolesta, mutta näimme sen aikana koko vierailumme ainoat suomalaiset. He olivat tietenkin juopottelemassa terassibaarissa. Olisin kuvitellut suomalaisten parveilevan edes vähän isommissa määrissä Barcelonassa, mutta ei niitä tosiaan muita tullut vastaan missään. Lopulta uskalsimme mennä syömään alkuperäisen suunnitelman Elche-ravintolaan, koska se ei ollut enää tyhjillään, kun palasimme. Ikkunapöydässä istui nuoripari, jonka miesjäsenellä oli lippalakki päässä. Kyllä me sentään olemme edes yhden pykälän vähemmän mauttomia kuin lippistä sisätiloissa pitävä juniori. Muitakin ihmisiä alkoi pyrähdellä sisään, kun olimme päässeet istumaan. Heistäkin suurin osa oli vähän homssuisia, joten saattaa olla, että olimme sittenkin illan tyylikkäimmät syöjät.

Elche-ravintola.

Elchellä olisi ollut myös pieni terassi.

Valkoisten liinojen ravintola.

Paikka oli tosiaan fiini ja viehättävä. Tarjoilu oli sen mukaisesti ystävällistä ja hillittyä. Englanti sujui erinomaisesti. Tämä menee vähän etnisen profiloinnin puolelle, mutta tarjoilija vaikutti intialaiselta, joten englanti voi senkin takia sujua paremmin kuin perinteiseltä espanjalaiselta tai katalonialaiselta. Tilasimme molemmat vasikkaa (chargrilled veal fillet) á 22 €, jonka lisukkeena oli rapeita perunaviipaleita, melkein kuin sipsejä, mutta vähän paksumpia ja jotain pieniä vihreitä paprikoita, jotka olivat paahtuneina valtavan hyviä. Erinomaisia olivat kyllä pihvit ja perunatkin. Paras ruoka Barcelonassa. Juomaksi tuli lasi roséta ja vettä sekä seuramiehelle olut. Hintaa aterialle kertyi noin 54 €, joten jätimme 60 €.

Vasikka-annos.

Rosé.

Olut.

Ihanat paahdetut paprikat kruunasivat annoksen.

Ravintolasta poistuessamme näimme vielä yhden epäilyttävän tyypin, joka oli joko oikein kunnollisessa humalassa tai vähän muissakin aineissa. Hän hoiperteli pelottavasti ympäriinsä keskellä risteystä eikä tuntunut tietävähän mihin on menossa. Yrittipä heittäytyä autojenkin alle, kunnes aina viime hetkellä tajusi perääntyä. Kaikenlaisia sitä löytyy muualtakin kuin kotimaasta. Hotellille palattuamme otimme suihkut, pakkailimme hieman matkatavaroita ja kirjoittelimme muistiinpanot.