Parga - 4 - Styks

19.7.2016

Puhelin pirautteli herätyksen klo 8. Ryhdyimme syömään aamupalaa ja pakkaamaan päivän retkellä tarvittavia varusteita. Pick-up-aika naapurihotellin edestä oli klo 9.00. Kadut olivat kapoisia, rantatie suosittu pysäköintipaikka ja bussien taiteilua ympäri piukoissa paikoissa oli aina jännittävää seurata. Homma oli ihan senttimetripeliä, mutta aamuisin hieman helpompaa ennen kuin ranta oli täyttynyt autolla saapuneista auringonpalvojista.

Joku porukka oli vasta eilen ostanut liput jokiretkelle, mutta olivat jo nyt hukanneet ne. Juuri tällaiset ihmiset saavat meikäläisen silmät pyörimään melkein irti päästä. Tietenkin kyseessä oli pari suurperhettä, jotka olivat yhdessä reissussa. Lapsia heillä oli mukana puoli bussillista ja ne olivat luonnollisestikin kurittomia kuin apinat, joskin vähemmän hellyttäviä.

Alkumatkasta poimittiin vielä muutamat ihmiset kyytiin. Sen jälkeen suuntasimme Ammoudian kylään, noin 45 minuutin ajomatkan päähän. Ammoudia sijaitsi Acheron-joen suistossa aivan meren rannalla. Täällä odottelimme jokilaivaa noin puoli tuntia. Kylässä ei ollut juuri katseltavaa. Kävelimme vähän matkaa joen rantaa pitkin ja palasimme sitten istuskelemaan kahvilaan, joka oli annettu kohtaamispaikaksi. Tilasimme pullon vettä ja hyödynsimme paikan vessaa.

Ammoudian rantaraitti.

Veneitä piisaa.

Le Café.

Lopulta saimme jokilaivan paikalle. Niitä olisi kuitenkin pitänyt tulla kaksi. Porukka jouduttiin jakamaan kahteen osaan ja 45 min mittaiseksi suunniteltu jokikeikka lyheni puolituntiseksi, että ehdittiin edes suunnilleen ajeluttaa kaikki retkeilijät joella järjellisessä ajassa. Jokiajelu oli kiva, mutta olisi saanut kestää kauemmin ja muutama valokuvauspysähdys olisi tehnyt terää. Kaislikot suhisivat sinisistä pienistä korennoista, lampaita oli kokoontunut yhteen kohtaan joen vartta ja kalastajia toiseen. Yksi kappale pussitiaisen rakentamia pesiä ehdittiin myös nähdä, mutta sitäkään varten ei ehditty pysähtymään, että olisi saatu kunnollisia kuvia. Kääntöpaikan kieppeillä opas sieppasi joesta ämpärillisen vettä näytille todistaakseen, että se on kirkasta, vaikka päältä päin katsoen se näytti maalimaisen turkoosilta. Värin aiheuttaa kuulemma jokin levälaji.

Acheronilla ajelehtimassa.

Turkoosi vesi.

Lammassieluinen lauma.

Pussitiaisen pesä.

Sininen korento.

Siniset korennot.

Kalastaja.

Jäimme taas istuskelemaan kahvilaan, kun toinen ryhmä lähti kierrokselleen. Tilasimme lisää vettä ja kävimme taas vessassa. Kun toinen ryhmä palasi kierrokseltaan, nousimme taas bussiin ja lähdimme ajamaan ylempään kohtaan Acheronia, missä olisi kahluupaikka. Nykypäivän Acheron on sama joki kuin mytologiassa esiintyvä Styks, mihin Akilles (Akhilleus) kastettiin kantapäätä lukuun ottamatta, jotta joki voisi tehdä hänestä kuolemattoman. Akilleen äitihän piti kantapäästä kiinni dipatessaan poikaansa jokeen, joten kantapää jäi kuivaksi ja näin ollen suojattomaksi. Nyt olimme sitten me menossa dippaamaan itsemme ikiaikaisiksi eläjiksi. Kanta-astuvina kahlaajina meillä ei olisi ainakaan riskiä tehdä samaa virhettä kuin Akilleen äiti.

Taidekuva verkosta.

Kakkosryhmä kierroksella.

Muistelen lukeneeni, että Styksiin pitäisi kuitenkin kastautua Nekromanteionin luona kahden joen risteyskohdassa, joten en ole ihan vakuuttunut siitä, että kahluupaikalla pulahtaminen todella suo uimarille kuolemattomuuden. Päätin kuitenkin yrittää.

Bussi ajeli Glikin kylän liepeille, missä meidät päästettiin jalkautumaan. Tästä oli kahluupaikalle vielä 15 minuutin kävelymatka joenviertä pitkin. Matkalla oli jos jonkinlaista kauppiasta ja harrastekauppiasta tyrkyttämässä palveluksiaan: kumiveneilyä, ratsastusta, vaijerikiitoa... Sivuutimme nämä heput kuitenkin vauhdikkaasti. Lopulta tiesimme olevamme perillä, sillä seinä nousi pystyyn ja matkaa pystyi jatkamaan vain joen puolella. Kahlaamiseen suositeltiin käyttämään hyviä uimakenkiä. Pelkät varvastossut tai vastaavat läpsyt karkaisivat kuulemma heti virran mukaan. Onneksi minulla oli balleriinamalliset uimakengät, jotka menivät kantapään ympärikin huolellisesti.

Heposia.

Polku kahluupaikalle.

Lupaavan näköistä vettä.

Uimakenkä.

Minulla oli valmiiksi mekon alla jo bikinit. Riisuminen kävi siis helposti, arvotavarat oli pussitettu aquapaceihin, lukuun ottamatta järkkäriä, jonka annoin seuramiehelle siksi aikaa, kun en sitä itse käyttänyt. Kengät jalkaan ja kahlaamista kokeilemaan. Vesi oli kylmää ja virta kova. Pohja koostui erikokoisista pyöreistä kivistä ja olisi kieltämättä ollut vaikea alusta kävellä paljain jaloin. Mittailin vettä parista eri kohdasta. Kovan virtauksen kohdalla vesi oli 13-asteista ja syvemmällä vähän tasaisemmassa virtauksessa 16-asteista.

Kahluupaikka.

Vettä mittaamassa.

Virkistävän viileää.

Valitettavasti seuralaisella ei ollut kunnollisia kenkiä, joten hänen kahlaamisensa jäivät melko vähäisiksi. Hän kyllä arastelee kylmiä vesiä muutenkin, joten tuskin hän olisi ihan uimasilleen lähtenyt kuitenkaan. Vesi ei tosiaan tuntunut niin kylmältä kuin olisi lukemien perusteella luullut, mutta varmaan se tilanteen aiheuttama innostus ja auringon lämpö vaikuttivat kokonaistulkintaan. Kotimaisissa järvissä jalat hyytyvät hetkessä tunnottomiksi veden ollessa alle 15 astetta, mutta täällä ei. Totuttelin veteen ensin kuljeksimalla ympäriinsä ja räpsimällä kuvia.

Styks-joki.

Pohjan louhikkoa.

Styksiä yläjuoksun suuntaan.

Lopulta kävin luovuttamassa kameran pois ja kahlasin syvemmälle pulahtamaan kaulaa myöten veteen. Kun se sujui hyvin, tein vielä uuden pulahduksen sukelluksiin asti. Eihän se käy, että pää jäisi suojattomaksi. Virta oli kyllä kova. Ei siellä millään uimaan pystynyt, vaan pohjan kivistä piti pitää kiinni, kun heittäytyi pitkäkseen pohjalle. Pulahduksen jälkeen tein vielä pienen kierroksen kameran kanssa. Törmäsin kallion sisältä suihkuttelevaan vesinoroon, josta otin hörpyn tehostamaan kuolemattomuutta.

Harjoituspulahdus.

Juomalähde.

Vähän harmitti seuramiehen puolesta, sillä ensimmäisen kahlattavan mutkan takaa paljastui hieno rotkomaisema ja olisi ollut mukava yhdessä kahlailla vähän kauemmas ottamaan kuvia, mutta se nyt ainakin tältä kerralta jäi tekemättä. 

Styksiä.

Tuollainen joustava trikoinen mekko on kätevä uimarin vaate. Sen alla oli helppo riisua bikinit ja vaihtaa tavalliset alusvaatteet tilalle, vaikka sen joutuikin tekemään joen rannalla ihmisten pörrätessä ympärillä. Kävelimme takaisin parkkipaikalle, minkä viereisestä ravintolasta (Acheron Springs-Markou Ilias) oli varattu meille lounas. Lounas á 10 € oli maksettu retkeä varatessa ja sen oli saanut valita muutaman vaihtoehdon joukosta. Olimme valinneet kanaa. Oheen tuli ranskalaisia, riisiä, salaattia, tzatzikia, leipää ja puolen litran vedet. Kana oli rutikuivaa, mutta muuten ruoka oli oikein hyvä.

Rantaravintola.

Kana-annos.

Salaatti ja lisukkeet.

Yksi porukka oli päättänyt kahlaamisen sijaan tai lisäksi mennä ratsastamaan. He tulivat siis paikalle vasta klo 14, kun syömään olisi pitänyt palata 13.30 ja kotiinpäin lähteä klo 14.15. Meillä muilla riitti sitten odottelemista, kun hekin olivat tilanneet lounaan, niin piti heidän sitten antaa se syödäkin. Paluumatkalla pysähdyttiin kuvaamaan haikaraperhettä, joka majaili sähkötolpan päälle rakentamassaan pesässä. Kuka muuten tuo haikaralle haikara-vauvat? Joku toinen haikarako? Muuten matkalla ei ollut enää pysähdyksiä vaan ajelimme suoraan hotelleille.

Haikaraperhe.

Muhkeat muodot.

Olimme takaisin kotipysäkillä joskus kolmen jälkeen. Kipaisimme suoraan markettiin hakemaan vettä ja mehua ja sen jälkeen hotellille lepäilemään. Pienen lepäilyn jälkeen kipaisimme mereen. Koska vanhat bikinit olivat jokiuinnin jälkeen vielä märkänä, otin koekäyttöön uudet vasta vähän ennen matkaa ostamani biksut, joiden totesin toimivan hyvin. Uinnin jälkeen otimme suihkut, istuskelimme parvekkeella siemailemassa seuramiehen tekemiä ouzo-drinkkejä ja kirjoittelimme päivän kokemuksia muistiin.

Uudet bikinit koeajossa kotirannalla.

Meitä laiskotti illansuussa hieman, joten päätimme rohkeasti testata vesitaksin toimintaa. Olimme nähneet rannalla kyltin, joka mainosti venematkaa Pargaan hintaan 2 € / hlö. Kävelimme hotellilta lyhyen matkan rantaan, kysyimme meneekö vene Pargaan ja hyppäsimme kyytiin. Toinen venettä hoitaneista ukkeleista kiersi veneen ympäri rahastamassa, kun lähdön hetki koitti.

Taksi lähestyy Pargaa.

Viereemme istahti varsin ekstrovertti suomalaisukkeli, joka ei millään malttanut olla haastattelematta meitä, kun oli jo aiemmin nähnyt meidät samassa hotellissa kuin missä asui itse. Tyyppi myönsi vahtineensa meitä sen verran, että tiesi jopa missä huoneessa asuimme. Kaveri kehuskeli veden kirkkautta, kertoili käyvänsä vaimonsa kanssa joka vuosi Pargassa, vaikka oli alun perin luullut kohteen olevan vähän liian romanttinen, mitä se ei sitten kuulemma ollutkaan ja ravintoloita kehui tietysti myös ja yritti meillekin neuvoa löytämiään salaisia ravintola-aarteita kapeilta sivukujilta. Mutta muuten venematka oli ihan mukava ja sujui vauhdikkaasti, kymmenisen minuuttia taisi kulua matkaan. Odotteluajan pituus oli tuurista kiinni. Venetaksiksi en sitä ehkä kutsuisi, vaan ennemmin venebussiksi. Nimityksestä huolimatta se oli kätevä kulkupeli Valtos-rannan ja Pargan kylän välillä.

Vene ajettiin laituria vasten tyhjennystä varten.

Ukkeli katosi vaimoineen jonnekin sivukujalle ravintolaan, missä olisi tänään kreikkalainen ilta lauluineen ja tansseineen. Juuri sellaisiahan me taas yritämme aina välttää, koska ne tuppaavat olemaan kiusallisia enemmän kuin hauskoja. Itse kävelimme rantaa eteenpäin ja löysimme mukavan toisessa kerroksessa operoivan italialaiseen La trattoria:n, missä söimme pitsat ja ihailimme merimaisemaa. Itse otin primaveran, 10,50 €, joka sisälsi erivärisiä paprikoita, kesäkurpitsaa, munakoisoa ja tuoreita herkkusieniä. Tajusin vasta myöhemmin, että siinä ei ollut mitään lihaa, mutta oli siitä huolimatta erittäin herkullinen ja ruokaisahan pitsa on aina. Oheen otin lasillisen roséta á 3 €. Rosé on yleensä varma valinta, jos ei ole varma mikä valko- tai punaviini olisi hyvää.

Maisema La Trattorian terassilta.

Pizza primavera.

Naapurin pitsa.

Saimme samalla reissulla tarkistettua turistijunan hinnat. Watermillille tai Ali Pahsan linnalle olisi kumpaankin päässyt 8 €:lla. Ali Pashan linnareissu olisi vienyt 2 h, johon olisi sisältynyt 30 min aikaa pyöriä linnassa. Palasimme rantakatua vähitellen takaisin ja näimme Zorbas-ravintolan luona pyörivän tutun sisäänheittäjän (Anthousan kahvilanpitäjä), jota yritimme vältellä kiertämällä ravintola kaukaa ja ihmislaumojen takaa.

Krioneri-ranta illansuussa.

Venetsialainen linnoitus vartioi Pargaa.

Loputtomat portaat Pargan ja Valtos-rannan välillä.

Yritimme etsiä postikortteja, mutta yhtään kortteja myyvää kauppaa ei osunut paluumatkalla silmään. Kävelimme takaisin hotellille ja matka oli yhtä hikinen kuin edellisenäkin iltana. Ilma oli toki lämmin, mutta kiipeäminen vuoren yli oli se lämmittävin puuha kuitenkin. Laskeutuessamme Valtosin rantaa kohti, huomasimme lepakoiden kiitävän taivaalla saalistuspuuhissa. Siipien muoto erottui hetkittäin kaartelun lomassa, kun niihin osui valoa sopivasti. Vaikka eivät ne lintujakaan olisi voineet enää niin pimeällä olla. Linnut esiintyvät vain valoisalla tai korkeintaan hämärässä. Paluumatka mäkeä alas on täysin valaisematon, joten vähän pelotti aina kulkea näkemättä mihin astui. Taskulamppu olisi ollut poikaa ja joillain turisteilla oli sellainenkin matkassa.

Hotellilla oli paljon tekemistä vielä ennen nukkumaanmenoa. Seuraavan päivän retkeen piti valmistautua mm. kaikkien laitteiden akkuja lataillen.



 

Parga - 3 - Ali Pashan linna

18.7.2016

Herääminen osui taas kahdeksan kieppeille. Pyrähdin ensi töikseni taas aamu-uinnille mereen. Söimme hieman aamiaista parvekkeella. Itse väkerretty aamiainen ei tietenkään vetänyt vertoja edellisen päivän kahvila-aamiaiselle, mutta oli se tyhjää parempaa. Aamiaisen jälkeen ryhdyttiin valmistautumaan päivän seikkailuihin aurinkovoitelulla. Mikäpä sen parempi harrastus suoritettavaksi hiertävissä kengissä kuin kävely.

Aamiainen parvekkeella.

Olimme lähdössä pienelle patikkaretkelle vuorille päin. Siellä piti n. 4 km päässä olla Anthousan kylä, minkä mainostettiin olevan täynnä vesiputouksia.  Putouksia piti tarkemmin laskettuna olla n. 40. Kymmenen maissa olimme valmiita lähtöön. Aloitimme matkan poikkeamalla lähimarkettiin ostamaan 0,75 l vesipullot mukaan. Alkumatkasta kuljimme tasaisessa maastossa pienten hotellien ja kotien välissä risteilevää tietä. Kyltti Anthousa Castle ohjasi meidät risteyksessä oikeaan suuntaan. Maasto alkoi mäkeentyä/mäkiytyä ? nousta ylöspäin joka tapauksessa.

Suunta on selvä.

Tie oli perinteinen kapoisa hiekkatie, jota rankkasateet olivat uurtaneet paikoin varsin epätasaiseksi. Oliivipuita ja niihin viritettyjä keräilyverkkorullia oli runsaasti tien molemmin puolin. Alueen oliivipuut ovat kuulemma keskimääräistä korkeampia, koska ne olivat jonkin sota-ajanjakson takia jääneet pitkäksi aikaa hoitamatta ja saaneet tällöin venähtää pituutta kenenkään siihen puuttumatta. Eivät ne mitään jättipuita olleet, mutta latvus vaikutti kyllä paikoin olevan aavistuksen korkeammalla kuin aiemmin esim. Kreetalla kohtaamissamme puissa. Asiasta kertoi meille ainoa matkaopaskirjanen, jonka kirjastosta löysin: Epeiros - Parga / Sirpa Piira. 

Oliivipuita.

Kirja oli varsin järeä teos, joka oli valitettavasti kesällä kovin haluttu. Niteitä ei kirjastossa ollut montaa, joten oli ylipäänsä hyvää tuuria, että ehdin saada sen ennen matkaa haltuuni. En kylläkään ehtinyt lukea sitä kokonaan, mutta kävin läpi oleellisimmat Pargan ja lähialueiden asiat ennen kuin kirja oli pakko palauttaa. Teos olisi kyllä ollut vähän järeä kantaa mukana reissussa, mutta niin kiinnostavaa historiaa se oli täynnä, että aion lainata sen vielä uudelleen ja lukea huolella läpi paremmalla ajalla. 

Tie vie.

Ali Pashan linnoitus kaukaisella kukkulalla.

Meillä ei tietenkään ollut mitään karttaa minkä mukaan suuntasimme kohti kylää. Tiesimme googlemapsin perusteella vain noin suunnilleen minne päin tähdätä. Välillä pysähdyimme tarkistelemaan suuntaa seuralaisen Lumian GPS:stä. Emme huomanneet, että olisimme päässeet missään vaiheessa eksymään. Kylän yläpuolella sijaitseva Ali Pashan linna näytti olevan loputtoman kaukana ja korkealla, mutta sitä kohti oli myös helppo suunnistaa, kun sen näki lähes kaikkialta koko ajan. Matkalla kuulimme veden kohinan moneen otteeseen tien sivusta, mutta viidakkomaisen runsas kasvillisuus esti meitä näkemästä missä vesi pyöri.

Ali Pashan linnoitus tuntuu karkaavan aina vain kauemmas.

Matkalla ohitimme Watermill-museon ja Mylos-kahvilan, mihin emme pysähtyneet vielä tässä vaiheessa. Vähän matkaa kahvilan jälkeen näimme kyltin vesiputoukselle, minkä kävimme katsomassa. Putous oli n. 10-15 metriä korkea arviomme mukaan. Paikka oli varjoisa ja putouksen ilmaan suihkiman sumun takia viileämpi kuin paahteisella tiellä. Putouksen jälkeen tulimme kylän liepeille, missä näytti olevan pelkästään paikallisten koteja. Vastaantulevat mopopapat vilkuttelivat meille ystävällisesti.

Kotiseutumuseo.

Vesiputoukselle.

Polku putoukselle.

Vesiputous.

Vettä.

Lopulta pääsimme Anthousan kylään. Jalat olivat jo ihan riekaleina. Ylämäkeen tullessa jalat valuivat tietysti mäen suuntaisesti ja kantapäitä kivisti. Lisäksi pikkuvarpaat tuntuivat niin kipeiltä, että olivat varmaan hiertyneet jo kokonaan pois. Kaipasimme virkistystä ja pysähdyimme yltiösosiaalisen ukkelin To Neon-nimiseen kahvilaan. Olimme tieltä vain vilkaisseet kahvilan suuntaan ja jo oli omistajaukkeli hypännyt pystyyn ja alkanut huudella meille tervetulotoivotuksia. Tilasimme frappet ja vettä.

Anthousan kylänraittia.

Ukko kantoi meille juomat pöytään ja kysäisi samalla seuralaiseltani "You know internet?" ja kun tämä tunnusti kuulleensa internetistä, niin ukko raahuutti hänet sisätiloihin katsomaan miksi nettiradio ei toimi. Selainhan oli tietysti kreikaksi, joten auttaminen kävi melko mahdottomaksi. Seuraavaksi ukkeli huikkasi kauppakassien kanssa ohikulkevan pojan katsomaan ongelmaa. Ei tämäkään saanut sitä ratkottua. Lopulta oli ukon vaimo tullut paikalle ja suit sait laittanut radion taas kuntoon. Ukko harmitteli tietysti kovasti, että ei voinut eukko sitten näyttää kunnolla millä sai sen korjattua. Hyvä, että edes joku osasi!

Kahvila To Neon.

Ukkeli oli kovasti seurankipeä ja tuli istumaan meidän kanssa pöytään. Hän kertoili olevansa iltaisin sisäänheittäjänä Pargan Zorbas-ravintolassa ja kerskui tuntevansa kaikki paikalliset ja muistavansa jopa kaikki turistit. Hörpimme kahvit melko vauhdikkaasti pois kuljeksimasta ja lähdimme itse jatkamaan kuljeksintaa. Kävelimme ympäri kylää etsimässä niitä kymmeniä vesiputouksia, mutta emme löytäneet yhtäkään lisää. Joka kerta kun kuljettiin To Neonin ohi, vilkutteli ukko meille innokkaasti.

Minulla oli koko ajan ollut salainen agenda päästä kävelemään Ali Pashan linnalle saakka. Seuralaiselle olin puhunut, että mennään vain Anthousan kylää katselemaan. Sain kuitenkin kylässä houkuteltua kaverin jatkamaan kanssani matkaa vielä ylöspäin kohti linnaa. Koska autoteitä pitkin olisi ollut tolkuton matka kävellä linnalle, palasimme taas kerran kylän halki näkemällemme Castle-kyltille ja jatkoimme kulkua sen osoittamaan suuntaan. Parin mutkan jälkeen kyltti ohjasi meidät pois tieltä. Kyltti käski jatkamaan ylös umpiryteikköistä rinnettä ja uhkasi matkaa linnalle olevan vielä 1300 metriä jäljellä.

Vieläkin on matkaa.

Loppukiri.

Lähdimme kuitenkin kulkemaan kyltin näyttämää polkua. Minulla oli tietysti järkevästi pitkälahkeiset housut ja pystyin kulkemaan näinkin haastavassa maastossa kohtalaisen helposti. Seuralaisella oli shortsit ja hän tuskissaan ulvoskelikin aina kun ohdakkeet raapivat nilkkoja. Ryteikköosuuden pituus oli kuitenkin onneksi vain noin 400 metriä, joten selvisimme molemmat taipaleesta. Jos ryteikkö olisi jatkunut koko loppumatkan, olisimme saattaneet joutua luovuttamaan. Miehillä tuntuu tuo kipukynnys olevan melko matala, kun on miesflunssaa ja herkät miesnilkat jne. Omatkin jalkateräni olivat hiertyneet kengissä pelkiksi verisiksi nystyiksi, mutta silti halusin jatkaa matkaa.

Tie muuttuu lähes olemattomaksi.

Suunta on yhä oikea.

Lopulta pääsimme linnalle saakka. Linna on Ali Pashan rakennuttama, ilmeisesti 1800-luvun alkupuolella (1814?). Ali Pasha taas oli alueen albaanialainen muslimi-ottomaani-hallitsija vuosina 1788–1822. Pargalaiset eivät kaverista liiemmin tykänneet ja linna tarvittiin puolustukseksi erinäisiä kahinointeja vastaan. Paikka sijaitsi n. 400 m korkeudessa merenpinnasta. Pargan kylän rannalta olisi päässyt sinne myös sellaisella pienellä turistijunalla á 8 €, mutta kävely oli kovempi suoritus, ja paikka vaivan arvoinen, kiinnostava kohde.

Ali Pashan linnoitus.

Turistijuna.

Siellä olikin juuri juna odottamassa kyytiläisiään, jotka olivat saaneet tutustua linnaan 30 min ajan. Junaturistit olivat juuri lähdössä pois, joten jäimme linnalle ihan yöpöyksin. Ihailimme mahtavia maisemia, tutkimme linnan sopukoita ja räpsimme valokuvia kaikessa rauhassa. Kun olimme lähdössä pois, näimme yksinäisen ukkelin raunion laidalla kameransa kanssa. Ilmeisesti myös hän oli saapunut kävellen, koska emme nähneet missään mitään kulkupeliä, millä hän olisi tullut.

Linnoituksen sisäosia.

Linnoitusta.

Linnanmuurit, taustalla kotiranta.

Tykki.

Linnoituksen pihaa.

Muureja ja merimaisemaa.

Muureja ja vuoristomaisemaa.

Jalkoihin sattui sen verran paljon, että olisimme saattaneet yrittää pummia junakuskilta kyytiä takaisin kylään, mikäli juna ei olisi ehtinyt lähteä. Nyt meidän oli kuitenkin pakko kävellä myös alas linnalta. Lähestyessämme paikkaa, mistä meidän piti taas sukeltaa ryteikköpolulle, näimme kuparin värisen pitkän käärmeen. Valitettavasti kaveri luikerteli piiloon niin nopeasti, ettemme ehtineet sitä kuvata. Olimme melko kiitollisia, ettemme olleet kohdanneet tuota matoa vielä menomatkalla, koska muuten olisimme saattaneet senkin takia kääntyä takaisin turhan aikaisin.

Perhonen.

Loikimme polkua takaisin alas tömäyttäen joka askeleen maahan mahdollisimman raskaasti. Enempää käärmeitä emme nähneet. Anthousassa pysähdyimme erään ravintolan terassille. Ruokaa ei lounasaikaan tarjoilla, joten tyydyimme juomaan jääteen ja kokiksen. Viereisestä minimarketista ostimme lisää vettä ja sipsejä evääksi paluumatkalle.

Taas takaisin Anthousassa katselemassa mistä tultiin.

Seurasimme kylästä löytämäämme vesiputous-kylttiä, joka vei meidät oikotietä takaisin samalle putoukselle, missä olimme olleet jo aiemmin ja samalla nopeammin myös Watermillin luona olevalle kahvilalle (Mylos). Tilasimme tuoreet sitruunamehut á 2,50 €. Henkilökunta halusi maksun heti, koska olivat lähdössä pois tauolle/siestalle muutamaksi tunniksi. Pahoittelivat kovasti tilannetta ja varmistelivat haluammeko vielä jotain muuta, mutta meillä oli jo kaikkea tarvittavaa. Saimme jäädä pihaan juomaan herkkumehut ihan kaksin. Maistelimme samalla pois hetkeä aiemmin ostamamme sipsit.

Mylos-kahvilan tuore sitruunamehu.

Vähän ennen kuin jatkoimme matkaa, tuli pihaan istuskelemaan toinen suomalaispari. Ketkäpä muutkaan kuin suomalaiset lähtevät helteellä patikoimaan. Hekin huomasivat meidän olevan suomalaisia ja tahtoivat kommentoida näkemäänsä hienoa vesiputousta. Yhdyimme mielipiteeseen, että putous oli ollut hieno.

Jos jalat olivat olleet riekaleina samassa kohdassa jo menomatkalla, niin nyt ne vasta loppu olivatkin. Jalkaterät tuntuivat jo lähes tunnottomilta betonimöhkäleiltä. Siitä huolimatta paluu sujui yllättävän helposti. Alamäkeen kulkeminen rasitti tietysti eniten varpaita ja kantapää sai vähän levätä. Noin muuten kävely oli helppoa, reidet ja pohkeet eivät olleet matkasta vielä moksiskaan.

Hotellille päästyämme hörpimme taas lisää vettä, seuralainen maisteli menemään yhden oluen. Lepäilimme vähän aikaa, kävimme meressä uimassa ja otimme suihkut. Tällä välin skumppa viilentyi vähän ekstraa pakastelokerossa. Suihkujen jälkeen asetuimme parvekkeelle palkitsemaan itsemme päivän uurastuksista kuohuviinillä, sipseillä, juustonaksuilla ja upealla maisemalla. Kyllä voi elämä välillä maistua mahtavalta!

Reippaiden vaeltajien palkinto.

Koska emme olleet kävelleet vielä tarpeeksi, lähdimme illansuussa kävellen kohti Pargan kylää etsimään illallisravintolaa. Emme löytäneet kiinnostavaa ravintolaa matkalta millään ja lopulta huomasimme kävelleemme Pargan rantaan saakka. Jalkaan olin vetänyt kevyimmät sandaalit mitä löysin, joskin pelkäsin remmien hiertävän jalkoja taas uusista kohdista. Osoittautui kuitenkin, että sandaalit olivat parhaat kengät kuumassa, mäkisessä ja liukkaassa kylässä kulkemiseen.

Pargan venetsialainen linnoitus.

Asetuimme lopulta illalliselle To Souli-ravintolaan. Koska olimme ahkeroineet tänään kunnolla, katsoin voivani mässäillä hieman ekstraa, joten tilasimme tzatzikia ja leipää alkuruuaksi. Pääruuaksi tilasin sofritoa, joka oli etikassa ja valkosipulissa kypsytettyä lihaa. Annos ei ollut kaunis, vaan lähinnä harmaa, mutta maku oli hyvä. Seuralainen tilasi perinteisen souvlakin.

Tzatzikia, nam!

Väritöntä, mutta hyvää.

Seuralaisen souvlaki.

Näkymä ravintolasta.

Ravintola To Souli.

Väsymys alkoi painaa, joten jälkiruuaksi tilasin ärhäkän espresson, seuralainen vähemmän ärhäkän Irish coffeen. Kävelimme vielä koko matkan takaisin hotellille. Vähän alkoi jo päivän rastitus tuntua kiipeillessä kylän mäkiä läkähdyttävän lämpimässä ilmassa. Hiki nousi pintaan vieläkin, mutta onneksi hotellin ilmastointi vilvoitti meidät pian.

Fitbit-aktiivisuusranneke päätti tänään mennä rikki, luultavasti tykkäsi kyttyrää siitä, että vahingossa kävin sen kanssa meressä, tai sitten suuttui vääränlaisesta laturista, jota aamulla käytin, kun huomasin akun tyhjentyneen. Kaikki päivän ja loppumatkan hyvät askeleet menivät siis periaatteessa hukkaan. Käytännössä ei ehkä ihan niin hukkaan...