Budapest #4 Tonava

25.3.2016

Valoisuus herätti jälleen kerran uneksijat seitsemissä aamulla. Yö oli tullut nukuttua tukisti, mutta jotenkin nihkeä olo oli, joten ensimmäiseksi oli päästävä suihkuun. Lämmintä vettäkin tuli. Aamiaiselle ehdittiin taas kahdeksan maissa. Kitaan upposivat vakio-croissantit, myös suklaa-. Aamiaisen jälkeen palasimme huoneeseen valmistautumaan päivään. Ryhdyin kuivaamaan hiuksia hotellin kuivaajalla, joka simahti heti alkumatkasta. Luulin sen kuumenneen liikaa, mutta sähköt ne vaan olivatkin taas katkolla - onneksi kuitenkin vain hetken.

Ajelimme metrolla Szent Gellért tér-asemalle, joka oli aivan Gellértin vuoren juurella. Kävelimme lyhyen matkan rinteen alaosissa sijaitsevaan luolakirkoon (Sziklatemplom), jonka olimme ensimmäisenä päivänä hölmöyttämme sivuuttaneet. Sisäänpääsymaksu oli 600 ft / hlö ja sisälsi kuulokeopastuksen. Yritimme kuunnella hieman selostusta, mutta tähänkin nähtävyyteen olisi kulunut tarpeettomasti aikaa, jos kaiken olisi huolella kuunnellut alusta loppuun. Emme kuitenkaan ole niin suuria kirkon ystäviä, että jokainen detalji olisi saatava tietää. Kirkko itsessään oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Luolia oli ketjussa useampia ja jokaiseen oli rakennettu jonkinlainen kappeli istuimineen. Kirkko on perustettu luolaan 1926. Sen oviaukko muurattiin kommunistien toimesta umpeen 1951 ja avattiin uudelleen vasta 1989. Kunnostusten jälkeen kirkko avattiin yleisölle 1991. Nykyään siellä pidetään kolme jumalanpalvelusta päivässä. Valokuvaaminen oli kielletty, mutta ihan vahingossa tuli puhelimella otettua muutama räpsy. Anteeksi!

Sziklatemplomin sisäänkäynti.

Kirkko luolassa.

Paikat seurakunnalle.

Lasimaalaukset ulkoilmaan.

Kirkon jälkeen käveltiin Tonavan rantaan läheiselle jokilaivapysäkille. Muutamat jokilaivat kuuluivat julkiseen liikenteeseen ja niillä pääsi matkustamaan meidänkin 7-päivän lipuilla. Suomessa moni toiminto olisi ollut tällä päivämäärällä kiinni tai poikkeusaikatauluilla, koska oli pitkäperjantai, mutta Budapestissä se ei ollut mikään kansallinen vapaapäivä. Laivat kulkivat siis normaalisti eikä tarvittu mitään pyhälisiä. Odottelimme pysäkillä saksalaisperheen kanssa laivaa n. 15 minuuttia. Ensin paikalle tuli väärään suuntaan menevä laiva, mutta hetken kuluttua sen jälkeen meidän suunnan paatti.

Väärän suunnan laiva pysäkillä.

Matkustimme Monarchialla.

Laivan sisustus oli yllättävän fiini.

Saksalaiset kurvasivat kiireissään laivaan sisään ja hölmöinä kohti laivan keskiosia. Me tulimme vähän hitaammin ympäristöä tarkkaillen ja huomasimme kokan olevan tyhjillään ja valloitimme sen. Pian saksalaisetkin hivuttautuivat meidän taakse katselemaan maisemia paraatipaikalta. Noin 50 minuuttia kului, kun ajelehdimme vastavirtaan Margitinsaaren lähimmälle laiturille. Matkalla pysähdeltiin muutama kerta joen kummallekin puolelle. Aika kului kuitenkin nopeasti maisemia katsellessa ja valokuvaillessa. Onnistuimme jälleen valitsemaan oikean matkustushetken, koska vältyimme suurilta lapsilaumoilta, jotka nousivat kyytiin vasta, kun me olimme jo nousemassa maihin.

Tonavalla seilaamassa.

Gellértin muistomerkki.

Kuninkaanlinna.

Parlamenttitalo.

Sillan takana Margitinsaari.

Kävelimme Margitinsaarelle (Margit-sziget) Margit-siltaa (Margit híd) pitkin. Saarella pyrimme hetimmiten kohti rantaa. Saari on kuulemma lenkkeilijöiden ja ulkoilijoiden suuressa suosiossa ja rannasta löytyikin ihan juoksemista varten tehty erillinen juoksukaista. Sellaista en ole vielä muualla nähnyt, mutta hauskalta keksinnöltä se vaikutti. Lenkkeilijöitä oli paljon. Lisäksi saaresta oli nauttimassa myös paljon lapsiperheitä, koiranulkoiluttajia ja tavallisia perjantaikävelijöitä. Koirat temmelsivät iloisesti vapaana. Saaren alkupään aukiolta olisi saanut vuokrata monenlaisia kulkupelejä: poljettavia tai sähköisiä pyöriä, kärryjä ja muita henkilökuljettimia. Eteemme lehahti jälleen kaksi pulua, jotka ryhtyivät parittelemaan. Näinhän kävi myös Teneriffalla. Taidamme olla pulumagneetteja.

Kuntoilijoiden suosima saari.

Juoksukaista sille suunnitellussa käytössä.

Jotain tyyppejä vuokraamassa polkuhärveliä.

Puistomaisemaa.

Saari oli niin suuri, että säästelimme voimiamme ja kävelimme läpi vain noin yhden kolmasosan sen pituudesta. Pysähdyimme paluumatkalla cappuccinoille katukioskin terassille. Viereisessä kioskissa myytiin eri värisiä ja makuisia hattaroita. Viereisessä pöydässä sievästi pukeutunut nuori nainen kuvaili ostamaansa lángos-lettuaan niin monesta suunnasta, että arvailimme sen pian päätyvän johonkin blogiin tai vähintään instaan. Aiemmin vastaan tulleella missin näköisellä sinisen hattaran syöjällä oli jopa kuvaaja mukana räpsimässä otoksia hattarariekaleiden kanssa leikkimisestä. Liekö sekin ollut blogisti?

Puistokahvila.

Poistuimme sillan yli toiselle puolelle kuin mistä olimme tulleet. Siellä hyppäsimme raitiovaunuun, jonka saapuessa sokea mies tiedusteli meiltä sen numeroa. Kerroimme sen olevan 19, joten kyyti ei miehelle kelvannut. Jäimme vahingossa liian aikaisin pois. Reittikartan mukaan meidän piti ajaa kaksi pysäkinväliä, mutta pois jäätyämme huomasimme, että kartalla ei olekaan merkittynä kaikkia raitiovaunujen pysäkkejä. Saimme kuitenkin tilaisuuden kuvata vastarannalla ollutta Parlamenttitaloa (Országház, 1896 käyttöön vihkiminen, 1904 valmis) seuraavaa vaunua odotellessa.

Országház.

Seuraavaksi paikalle tuli linja 41, joka sekin vei haluamaamme suuntaan. Lopulta pääsimme perille Siklólle (eräänlainen köysirataskiskovaunu), jolla oli tarkoitus ajaa ylös kuninkaanlinnalle (Budavári Palota). Sikló oli kuitenkin suljettu elokuvan filmauksen takia. "I demand an audience from the queen" huusi kultalastin kanssa vuoren juurelle asettunut näyttelijä. Katselimme sitä touhua hetken ja sitten kiipesimme jalan ylös kukkulalle.

Sikló oli elokuvaväen valloittama.

Näyttelijöitä odottelemassa.

Mies, joka vaatii kuningattarelta audienssia.

Kävelyreittiä Linnavuorelle.

Välitasanne Linnavuoren rinteessä.

Ketjusilta okulaarissa.

Kiertelimme linnan pihalla. Linnaa on alettu rakentaa paikalle 1200-luvulla, mutta toki se on vuosisatojen aikana kärsinyt pahoja tuhoja pariin kertaan ja viimeksi korjailtu neuvostoaikana käyttökuntoon. Tällä hetkellä rakennuksessa toimii Unkarin kansallisgalleria. Valokuvailimme sekä linnaa että kaupunkia sen edustalla. Kävimme sisällä vain sipsi-jääteetauolla kahvilassa ja samalla kahvilan WC:ssä. Tarjoilija kuuli tilauksen ensin väärin ja ryhtyi valmistelemaan tavallista teetä, mutta tilanne saatiin onneksi korjattua maksamalla 50 ft lisää.

Vielä viimeinen mutka kiipeämistä.

Linnan portti.

Maisema kaupungin yltä.

Kuninkaanlinna/Kansallisgalleria.

Tonavaa.

Gellért-vuori.

Saman mäen päällä kävimme katsastamassa Kalastajalinnakkeen (Halászbástya). Tämä oli jälleen nähtävyys, joka oli rakennettu vain huvin vuoksi (1895-1902) 1700-luvun kalastajille, jotka kyseistä kohtaa rinteessä joskus puolustivat. Ylemmälle muurille olisi päässyt maksusta, mutta alakerrastakin näki maisemat varsin hyvin ja kuvauksellinen linna oli mistä tahansa korkeudesta katsoen.

Halászbástya.

Kalastajalinnakkeen alempi käytävä.

Kalastajalinnake.

Jatkoimme matkaa vielä vanhan kaupungin halki, mutta se ei tarjonnut meille mitään ihmeellistä. Osuimme kuitenkin postin kohdalle ja Bratislavan vaikeuksista oppineena päätimme ostaa postimerkit kortteja varten välittömästi, vaikka korttejakaan ei vielä ollut. Vanhan kaupungin posti oli onneksi vain yhden salin kokoinen, mutta se oli sitäkin täydempi. Astellessamme ovista sisään kadulle jäi mummeli rollaattorin kanssa aprikoimaan omia tarpeitaan. Pian mummeli olikin kömpinyt sisään postiin ja jyräsi rollaattorillaan kaikki tielle osuvat ja pääsikin aggressiivisella taktiikalla kiltisti jonottavien ihmisten ohi luukulle asioimaan. Hämmästelimme moista röyhkeyttä, mutta ajattelimme, että antaa vanhan rynniä, kun ei enää tiedä miten paljon aikaa on jäljellä. Saimme kuitenkin lopulta ostettua omatkin merkkimme á 305 ft. Lopulta suuntasimme kulkumme alamäkeen kohti jokea.

Vanhaa kaupunkia Linnavuorella.

Sympaattisia taloja.

Rantaan päästyämme ajelimme jälleen raitiovaunulla Siklón pysäkille, jotta pääsimme ylittämään vielä Ketjusillan (Széchenyi lánchíd, 1849) kävellen. Ketjusilta on vanhin kiinteä Tonavan ylittämiseen rakennettu silta Budapestissä. Kuuluisinkin se taitaa olla, koska juuri sitä kaikki tutut meille suosittelivat. Komeat leijonat vartioivat ihmisten ja kulkupelien liikehdintää sillan päädyissä. Hieno siltahan sekin oli, mutta niin oli moni muukin. Toiselle puolelle päästyämme etsimme raitiovaunupysäkin, mistä ajelimme 2-ratikalla Fővám térille. Sieltä jatkoimme metrolla kotipysäkillemme Keletille. Poikkesimme vielä Coopiin ostoksille ja pääsimme vasta sen jälkeen hotellille lepäämään ja miettimään illallisvaihtoehtoja. Alkupalaksi tuli nautittua samalla siideri ja sipsejä.

Kukkien kastelua on hieman laiminlyöty.

Ketjusilta.

Ketjusillalla.

Google Mapsin avulla löysimme lähistöltä Huszár Étterem- ja Rosenstein Vendéglő-nimiset ravintolat, joista valitsimme väärin Huszárin, kun pelkäsimme Rosensteinin olevan liian fiini meille. Ravintola sijaitsi lyhyen kävelymatkan päässä pimeällä sivukadulla, joka hieman meitä jännitytti. Tarjoilija esitti hankalaa, kun meillä ei ollut varausta. Pöytä kuitenkin löytyi tyhjästä takasalista. Toinen tarjoilija puolestaan oli liian tuttavallinen. Hän ei antanut tilata menusta, koska halusi tarjota unkarilaista ruokaa. Tyyppi myös lääppi olkapäitämme jatkuvasti meitä puhutellessaan.

Huszárin seinämaalausta.

Päädyimme kohteliaisuussyistä ottamaan ukon suosittelemaa beef goulaschia, joka oli ihan hyvän makuinen, mutta ei sitä mitä alunperin olisimme halunneet. Gulassin lisuke oli raejuustoa muistuttavaa mössöä, josta emme millään keksineet mitä se mahtoi olla. Makuakaan sillä ei ollut lainkaan, mutta ilmeisesti siinä ei silti kananmunaa ollut, kun se ei allergiaoireitakaan aiheuttanut. Laskun saaminen meinasi olla vaikeaa, vaikka muuten toimivat ripeästi. Sali alkoi täyttyä suomalaisista ja halusimme vain äkkiä pois mokomasta paikasta. Tarjoilija oli kaiken lisäksi tyytymätön, kun lautasia ei oltu nuoltu puhtaaksi, mutta ei sitä jokaista lihan sekaan eksynyttä läskikimpaletta viitsi syödä. Kehuimme kuitenkin ruuan hyväksi, joten siihen pitäisi tarjoilijankin tyytyä. Ruuat ja juomat 5580 ft yhteensä eli edullisesti päästiin, mutta tänne ei tosiaankaan tarvitse tulla toiste!

Beef goulasch.

EDIT 29.8.2016: Unkarilainen ex-työkaverini tunnisti ruuan heti Pörköltiksi: https://en.wikipedia.org/wiki/P%C3%B6rk%C3%B6lt Se siis ei ole gulassia, vaikka tarjoilija halusi päästää itsensä helpolla väittämällä niin, ja lisukkeessakin pitäisi munaa olla, mutta olin ehkä sittenkin ottanut päivän mittaan antihistamiinin, joka esti oireet tai sitten munaa ei vain ollut tarpeeksi eli liikaa, että olisi aiheuttanut oireilua. Tämähän oli ilahduttava käänne, koska harmitti syödä taas gulassia, mutta nyt selvisi, että emme syöneetkään gulassia uudestaan :)

Palasimme kiireesti takaisin hotellille verryttelemään särkevää kroppaa ja hieromaan kipeitä jalkapohjia. Joimme viimeiset punaviinit pois. Tunnelmat olivat väsyneet ja masentuneet kipujen ja ravintolakokemuksen takia. Seuraavana päivänä päätettiin yrittää Rosensteinia.

Budapest #3 Zoo

24.3.2016

Heräilimme klo 7.10. Alkoi olla taas kovasti valoisaa ja selkä hiukan kipuili. Kaikesta huolimatta yö tuntui tukkimaisesti nukutulta, vaikka aktiivisuusrannekkeenkin mukaan olin kierinyt vuoteessa koko yön. Aamupalalle kiirehdimme taas kahdeksissa, jotta ehtisimme pöytään ennen ruuhkaa. Söin 2 croissanttia, juustoa, makkaraviipaleita, appelsiinimehua, kaakaon, kurkkupaloja ja lopuksi löysin linjastolta vielä suklaacroissanttejakin. NAM! Seuramies oli nähnyt suklaacroissut jo edellisenä aamuna, mutta ei tietenkään ollut sanonut mitään, vaikka sellaisista oli ollut ihan puhekin (muistelimme ja vertailimme Unkarilaista ja Teneriffalaista aamiaista [Teneriffallahan oli aamiaisella suklaapasteijoita]).

Sähköt olivat menneet hotellista poikki joskus yön aikana. Puhelin oli kuitenkin ehtinyt latautua 89 % asti. Huomasimme asian vasta aamiaisen jälkeen, kun emme saaneet TV:tä päälle. Sitten aloimme muistella saamiamme johtolankoja. Käytävän valo ei ollut syttynyt automaattisesti siellä kulkiessamme. Alakerrassa olimme nähneet myös kourallisen korjausmiehiä tutkimassa jotain kaappia. Aamu oli kuitenkin niin valoisia, että huoneessa, suihkussa tai aamiaisella ei olisi huomannut valoja olivat ne päällä tai ei.

Aamupalan jälkeen suunnittelimme päivää ja odottelimme päivän museokohteen, Kauhujen talon (Terror Háza), aukeamista, mikä tapahtuisi klo 10. Lähdimme kävelemään hotellilta oikealle. Muutaman korttelin jälkeen hyppäsimme raitiovaunu 4:ään kohti Oktogon-pysäkkiä. Sieltä kävelimme erään kulman ympäri ja olimmekin hetimmiten Kauhujen talon edessä. Tulimme perille 10.06. Lipputiskille oli jo pientä jonoa, mutta pääsimme maksamaan á 2000 ft maksavat lippumme nopeasti. Saimme käskyn aloittaa kierros toisesta kerroksesta. Sillä tarkoitettiin kai suomalaisittain kolmatta kerrosta, mutta huomasimme vasta lopuksi kiertäneemme vähän erikoisessa järjestyksessä näyttelyn.

Terror Háza.

Aurinko siivilöityy terrorin läpi seinään.

Aloitimme siis kiipeämällä katutasosta yhden kerroksen ylöspäin. Siellä esiteltiin kommunismin aikaa Unkarissa. Esillä oli musta "poliisin" auto, saippuasta muurattu kiehtovan näköinen seinä, puhelimia joista kuuluvaa puhetta ei ymmärtänyt, kommunismia mainostavia julisteita, lukuisista oikeudenkäynneistä kertovia dokumentteja ja videoita, kirkkojen esineitä, kuvia ja nimilistoja kommunismin pahimmista pahiksistä sekä uhreista ym. Tuntuu omituiselta katsella valtavaa kuvakokoelmaa pahiksista, joista oikein yritin löytää jotain vihjettä siitä, että kyseessä ei ole ihan tavallinen, empaattinen, kiltti ihminen, mutta useimmat olivat aivan tavallisen näköisiä miehiä. Muutama nainenkin oli kyllä joukossa. Jokaisesta huoneesta löytyi seinältä teline, jossa oli isot niput englanninkielisiä A4-tekstejä kustakin aihepiiristä, mutta sellaisia pikaisesti asiaa valottavia seinäkylttejä olisimme kaivanneet. Nyt saimme mukaamme nipun papereita luettavaksi myöhemmin, koska näyttelyssä olisi muuten mennyt ikä ja terveys.

Kakkosesta kellariin kuljettiin hitaalla hissillä, jossa pyöri videotarina muistaakseni hirsipuiden rakentamisesta ja käytöstä. Kellarissa oli näytillä erilaisia vankisellejä, joita oli käytetty ihmisten säilytykseen ja pehmittelyyn. Erityisen ikävältä näytti paljon puhelinkoppia pienempi selli, jonka tarkoituksena olikin, että sen vanki ei pystyisi edes istumaan lattialle.

Vasta lopuksi tajusimme käydä myös kolmannessa kerroksessa. Sinne kuljimme pitkin portaikkoa, johon oli koottu patsasgalleria. Kuvia oli tutummista ja tuntemattomammista kommunistisista sankareista sekä yleistä tarmokkuutta ja onnellisuutta uhkuvia ihmiskuvauksia.

3. kerroksessa katselimme ensin videoita natsiajalta. Mieleen jäi erityisesti karu pätkä siitä kuinka juutalaisruumiita ajettiin puskutraktorilla hautakuoppaan. Muissa huoneissa oli esillä mm. eri aikojen armeijan univormuja ja videotarinoita. Täältä olisi siis oikeasti pitänyt aloittaa, niin näyttelyn katsominen olisi sujunut järkevämmin kronologisessa järjestyksessä.

Museosta löytyi myös eräänlainen museokauppa. Enimmäkseen siellä oli myynnissä kirjallisuutta, mutta myös muutamia pieniä muistoesineitä. Seuralainen osti itselleen punaisen Lenin-rintakuva-kynttilän. Ruma se oli kuin mikä, mutta omituisuutensa kullakin. Valokuvaaminen näyttelyssä oli kiellettyä, joten kuvaus nähdyistä asioista on enemmän katsaus siitä mitä parhaiten jäi mieleen. Museossa aikaa vierähti reilu tunti. Lähtiessä jono museoon jatkui jo ulos saakka. Aina kannattaa näköjään olla ajoissa liikkeellä.

Ehkä rumin kynttilä ikinä.

Museon jälkeen kaipasimme keveämpää tekemistä. Kävelimme Andrássy út-bulevardia vähän matkaa, minkä jälkeen siirryimme Városligeti Fasor -puistokadulle, jossa oli runsaasti kauniita ja suurehkoja huviloita ja suurlähetystöjä. Tätä katua pitkin jatkoimme perille kaupunginpuistoon (Városliget). Ensimmäiseksi puiston laidalla näimme suuren pysäköintialueen. Seuraavaksi kävimme katsomassa maailman suurinta tiimalasia (halkaisija 8 m), joka oli pystytetty paikalleen vuonna 2004 Unkarin EU:hun liittymisen kunniaksi. Painoa kellolla on peräti 40 tonnia (wikipedian mukaan 60 tonnia), mutta silti se saadaan kerran vuodessa kiepautettua ympäri.

Autot ja puut näteissä riveissä.

Vähän hienompaa taloa.

Komeita rakennuksia kadun täydeltä.

Tarmokasta väkeä.

Vuoden 1956 vallankumouksen monumentti on korvannut jättimäisen Stalin-patsaan.

Taskukello.. eikun tiimalasi..

Matka jatkui kohti Sankarien aukiota (Hősök tere) ja sitä korkeuksista (36 m) valvovaa enkeli Gabrielin patsasta. Gabriel on valikoitunut paikan vartijaksi sillä perusteella, että hänen kerrotaan muinoin luovuttaneen kruunun István I Pyhälle (suomalaisittain kuningas Tapani). Aukiolla on myös tuntemattoman sotilaan muistomerkki. Koko komeus on rakennettu 1896 Unkarin tuhatvuotissynttäreitä varten. Sittemmin siellä on vietetty kommunistisia rientoja ja mielenosoituksia. Nyttemmin meno oli selfiekeppien viuhumista lukuunottamatta rauhallista.

Hősök tere.

Millennium-muistomerkki eli Millenniumi emlékmű.

Ruhtinas ja/tai heimopäälliköitä.

Sankarien aukion takaa ylitimme sillan ja saavuimme Vajdahunyad vára-linnan liepeille. Tämäkin komeus oli rakennettu Unkarin tuhatvuotisjuhlallisuuksia ajatellen vuonna 1896 ja sen piti olla väliaikainen, mutta siellä se vieläkin seisoi uljaasti kansansuosion ansiosta. Linna on sekoitus renesanssi-, gootti- barokki- ja romaani-tyylilajeja, minkä takia se onkin varsin persoonallisen ja eri suunnista katsoen aina uuden ja erilaisen näköinen. Nimi on lainattu Transilvanialaiselta linnalta ja julkisivut merkittäviltä Unkarilaisilta rakennuksilta. Linnan sisällä toimi maatalousmuseo, joka jonon pituudesta päätellen tuntui kiinnostavan monia. Me tyydyimme jälleen ihastelemaan linnaa ja sitä ympäröivää puutarhaa vain ulkopuolelta. Pitäähän sitä jättää jotain nähtävää mahdolliselle toiselle Budapestin vierailulle.

Vajdahunyad vára horisontissa.

Linna edestä.

Linnaa sisäpihan puolelta.

Maatalousmuseon sisäänkäynti.

Pelottava kaaputyyppi ei ollut eräiden mielestä lainkaan pelottava.

Linna takaa.

Linnan loisteliaisuudesta siirryimme telttakahvilan terassille nauttimaan Spriten ja oluen. Paikka oli tuuleton, aurinkoinen ja lämmin. Olo tuntui jo melkein kesäiseltä. Viereisessä pöydässä istui pari ruotsalaista miestä, jotka keskustelivat innokkaasti musiikista. Toisessa pöydässä istui teinipariskunta, jonka tyttöosapuoli yritti välillä tehdä jotain tehtäviä harjoituskirjan näköiseen opukseen.

Terassikeli.

Kukintaa.

Seuraavaksi osuimme Széchenyi fürdő-kylpylän kohdalle. Kylpylä vaikutti valtavalta ja rakennus oli kaunis. Tyydyimme jälleen vain kuvaamaan sitä ulkopuolelta. Vaikka Budapest on kuuluisa kylpylöistään, olimme päättäneet jättää toistaiseksi kylpemiset väliin. On niin kiusallista, koska sellaisissa paikoissa voi helposti eksyä alastomana ihan väärään paikkaan, kun ei kieltäkään ymmärrä. 

Varokaa suojateitä ja seeproja.

Jatkoimme kylpylän ohi kävelyä kohti eläintarhaa (Budapest Állatkert, 1866). Sen piti olla meidän varakohde, mikäli loppuviikosta tuntuisi siltä, että mitään nähtävää ei enää ole, mutta päätimmekin mennä sinne heti, kun kerran olimme sopivasti kohdalla eikä loppupäiväksi ollut mitään muutakaan vielä suunniteltuna. Zoo-liput maksoivat 2500 ft / hlö. Ensimmäiseksi kohdalle osui laiskanpulskeita virtahepoja, mutta näimme kiertelyä jatkaessamme ainakin seeproja, sarvikuonoja, erilaisia peuroja, norsuja, kirahveja, mangusteja, villisikoja, vesisikoja, kenguruita, pikkupandoja, koalan, tiikereitä, apinoita ja leijonia. Vapaana käytävillä talsi sorsia ja riikinkukkoja.

Symppis hippo.

Norsupalatsi.

Seepra vai suojatie?

Apina vartiotornissa.

Eläintarhaa ylhäältä.

Kirahveja.

Tiikerin torkut alkoivat pänniä toista tiikeriä.

Sinisorsatar.

Hyytynyt hyeena.

Eläintarhassa pyöriessä muistelin, etten ole koskaan nähnyt norsua livenä aiemmin. Sitten myöhemmin aloin miettiä, että olisinko sittenkin nähnyt norsun joskus lapsena sirkuksessa. Saattaa tosin olla, että sekin sirkus oli vain televisiossa? Mutta nyt ainakin tiedän nähneeni norsuja ainakin kerran!

Norsu.

Pienikokoisten kengurujen tarhaan oli rakennettu kävelypolku, jota pitkin sai mennä kokeilemaan, josko saisi houkuteltua kengurun luokseen taputeltavaksi. Polulta ei kuitenkaan saanut poistua kengurujahtiin, vaan eläimen ehdoilla oli mentävä. Yksi kenguru kävi nuuhkaisemassa ojennettua kättäni, tunsin hengityksen lämpimänä kädelläni, mutta kosketuksiin en sen kanssa päässyt.

Kenguru.

Eläintarhassa oli myös sisätiloihin rakennettu näyttely, mutta täälläkin vallitsi täydellinen englanninkielen puute, joten saimme tyytyä arvailemaan mitä olimme katsomassa ja miksi. Mielenkiintoinen oli kuitenkin erään salin kattoon ripustettu luonnollisen kokoinen malli sinivalaasta ja muutamasta pienemmästä vesieläimestä sen rinnalla. Vaikka kirjoissa (nykyaikana ehkä ennemmin nettiartikkeleissa) on aina kerrottu, että sinivalas voi olla 16-30 metriä pitkä, niin ei sitä mielikuvitus hahmota niin suureksi kuin miltä se mallin mukaan täällä näytti. Eläintarhan kiertelyyn kulutimme reilut 2 tuntia.

Jalkapohjat alkoivat olla kaikesta kävelystä niin kipeät, että palasimme hotellille metrolla. Puistosta löytyi vanhimman keltaisen 1-metrolinjan (ensimmäinen metro, otettu käyttöön 1896) pysäkki, millä ajelimme alkumatkan. Asemakin oli melkein jo nähtävyys, koska ennen muinoin rakennettiin kaunista ja koristeellista toisin kuin nyt. Sitten vaihdoimme punaiseen 2-linjaan, joka vei jo hotellille. Hotellilla odotti ikävä yllätys: sähköt olivat vieläkin kaputt meidän kerroksestamme. Meidät lähetettiin pakkaamaan toiseen hotelliin siirtoa varten. Hotellin piti olla nro 12 ketjun esitteen hotelleista. Kun palasimme tavaroinemme aulaan, oli hotelli muuttunut nro 9:ksi, jotta saisimme 4-tähden hotellin. Respa tilasi taksin, jota odoteltiin luvatun 5 minuutin sijaan 20 minuuttia. Sillä välin näimme kuinka eräs mies toi paikalle noin 10 cm x 10 cm kokoisessa pahvilaatikossa varaosan, jonka avulla sähköt saatiin taas käyttöön.

Olisimme saaneet edelleen mennä yöksi toiseen hotelliin, mutta koska meidän olisi pitänyt seuraavana päivänä raahautua jälleen sieltä takaisin omaan hotelliin, päätimme jäädä saman tien nykyiseen huoneeseemme. Taksikuski tuli paikalle ja käännytettiin jonkinlaisen pienen hälytyskorvauksen kanssa pois. Ukkeli otti tilanteen rauhallisesti, naureskeli meidän ensimmäiselle Budapest-kokemukselle ja toivotteli hyvät lomat. Hotellissa johtajan elkein puuhastellut mies lupaili meille viinipulloa hyvitykseksi tuhlatusta ajasta ja vaivannäöstä.

Palasimme huoneeseemme. Valot syttyilivät ja sammuilivat edelleen huolestuttavasti. Päätimme kuitenkin lähteä syömään. Työt sähkökaapissa olivat lähtiessämme vielä kesken, mutta toivoimme kaiken olevan kunnossa palatessamme.

Ajelimme metrolla Váci utcalle syömään. Valitsimme kohteeksemme Rustico-ravintolan. Sisustus oli tunnelmallminen, mutta väkeä oli vähän. Ilta tuntui muutenkin harvinaisen hiljaiselta myös kadulla. Tilasimme alkujuomiksi piccolo-pullot Hungaria-kuohuviiniä, joka olikin yllättävän hyvää, jopa niin hyvää, että voisin ostaa sitä toistekin. Ruuaksi tilasin kinkku-herkkusieni-pitsan, joka oli sekin erinomainen. Ruuat ja juomat maksoivat yhteensä n. 9900 ft, maksoimme 11 000 ft, kun ruoka oli niin hyvää ja palvelu erityisen kohteliasta.

Rusticoa vartioi lehmä.

Hungaria koeajossa.

Rusticon tunnelmaa.

Herkkupitsa.

Palasimme taas metrolla Coop-kaupan kautta hotellille. Poliiseja ja henkilökuntaa oli runsaasti jokaisella asemalla. Tunnelma oli kaikkialla rauhallinen ja turvallinen myös ilta-aikaan. Keletin aseman liepeillä ja sen edessä olevan aukion liepeillä maleksi kyllä epämääräisemmän näköistä porukkaa, mutta kaikkialla saimme kulkea ihan rauhassa joka kerta.

Huoneessa odotti johtajan lupaama viini ja kaksi lasia. Se oli punaviiniä malliltaan Bock Villanyi Porta Geza 2015, mikä oli punaviiniksi aika mukavaa juotavaa. Vähän olimme arvelleet, että se viini jäisi vain puheeksi, mutta siinä se pullo nyt kauniisti meidät vastaanotti. Sähkötkin toimivat taas kuten piti. Avasimme pullon ja ryhdyimme nautiskelemaan viiniä ja kirjoittelemaan vähän päivän tapahtumia taas muistiin. Kaikesta turhauttavasta sähkösekoilusta huolimatta päivä oli varsin onnistunut ja parani vain loppua kohden.

Hotellin tarjoama vaivanpalkka.