Lontoo #0,5 Menomatkalla

Lontoo #0,5 Menomatkalla

14.7.2014

Ulkomaanmatkat tietävät aina mahdottoman aikaista herätystä. Lontooseen lähtiessä oli noustava klo 4.45. Myönnän kyllä, että olen herännyt monelle matkalle paljon aiemminkin, mutta silti. Krooh! Klo 5 ryhdyin tarkistamaan lentokentän parkkialueiden tilannetta netistä. Jostain käsittämättömästä syystä Finavia oli lakkauttanut mobiilisivun, jolla sai kännykästä katsottua parikkipaikat. Eikä minulla ole niin hienoa puhelinta, että sillä näkisi sen tavallisen nettisivun sisällön oikein. Kaikki muu sisältö latautui, mutta taulukko tilannetiedoista jäi latautumatta. Oli pakko hyväksyä hidastus ja avata vielä tietokone ja katsoa tilanne sieltä. Näytti siltä, että 4A olisi täynnä, mutta 4B:ssä vielä tilaa.

Viivästyksen takia iski paniikki siitä, että parkkialue täyttyisi ennen kuin ehdin viedä sieltä yhden ruudun. Ei olisi oikein ollut enää aikaa viedä autoa takaisin kotiin ja yrittää uudelleen taksilla. Lentokentän alueelle saapuessa oli 4A:ssakin muka vielä tilaa, mutta kun kurvasin puomeille, luki niiden luona, että parkki on täynnä. Kurvaaminen jatkui äkkiä pois-taktiikalla ja kohti 4B:tä. Edelläni ajoi Finavian bussi, joka pysähtyi 4B:n pysäkille ja harmittelin heti, että nyt joudun sitten odottamaan ylimääräisen vartin bussia, vaikka saisinkin parkkipaikan. Ihme kyllä bussi odotteli pysäkillä vielä, kun palasin parkkipaikan toiselta laidalta matkalaukkua kiskoen. Joskus käy tuuri.

Lentokentällä olin noin klo 5.30. Matkaseuralainen eli sama Otukseni, joka on aiemmillakin reissuilla ollut mukana, jahkaili vielä kotona, kun lähettelin tekstiviestillä kyselyä sijainnista. Paniikkini kasvoi entisestään. Ihmettelen miten jotkut oikein nauttivat matkustamisesta, vaikka se on aina juuri näin tukalaa ja hankalaa ja pelottavaa. Kun seuralainen lopulta vaivautui saapumaan paikalle, yritimme mennä ihmisten hoitamaan bag dropiin, koska varsinainen checkin oli tehty jo kotona. Meidät käännytettiin röyhkeästi automaateille tulostamaan matkalaukkuun liimattavat tarrat.

Ei sen automaatinkaan käyttäminen erityisen vaikeaa ollut, mutta se oli ärsyttävää, kun ihmiset tungeksivat ympärillä ja tunsi olevansa hidas ja tiellä ja tyhmä, kun ensimmäistä kertaa sellaista masiinaa käytti. Lisäksi piti keskellä lattiaa yrittää kyykistellä matkalaukun puoleen liimailemaan tarraa sen kahvaan matkustusasiakirjat kädessä ja käsimatkatavara kainalossa, hetken päästä matkustusasiakirjat lattialla. Miten helkkarissa joku huonosti liikkuva vanhuskin saisi kaiken koordinoitua omin neuvoin? Miksei ole varattu edes penkkejä tai pöytiä ja roskiksia, että ei tarvitsisi kaikkea pitää sylissä ja pyyhkiä takinhelmoilla lattioita? Kaikkihan siinä oli pudota lattialle levälleen. Lisäksi käteen jäivät tarroista revittävät taustapuolet, kun ei niitä siistin ihmisen tee mieli lattiallekaan dumpata. On niin paljon turvallisempi tunne lähteä matkalle, kun joku asiansa osaava henkilökunnan jäsen tekee nämä pakolliset toimenpiteet passeille, lipuille ja laukuille.

Lopulta saatiin toimitettua matkalaukut automaattihihnalle, jossa käsilukijalla skannattiin boarding passit ja seuraavaksi matkalaukun tarrat. Edes bag dropissa ei enää ollut ihmisiä. Miten olisi käynyt, jos olisi ollut ylipainoa laukussa? Olisiko sitten pitänyt mennä jo kolmannelle erilaiselle automaatille maksamaan laskua?

Turvatarkastuksessa laukku piti skannata kahdesti, koska lukuisat kamerani, puhelimeni ja paksut matkaoppaat estivät näkyvyyden. Turvatarkastuksen poika yritti kaikin voimin selittää tilanteen pakollisuutta niin, etten pelästyisi, huolestuisi tai harmistuisi tilanteesta. Tietenkin laukku skannataan tuplasti, jos kerran tilanne sitä vaatii, enkä minä paniikkiin tai holtittomaan raivokohtaukseen ajaudu, jos tiedän olevani syytön rikoksiin. Oli kyllä niin sympaattinen tarkastaja, että automaattien aiheuttama harmistus hiukan laimeni.

Passintarkastuksenkin suoritti automaatti. Siihen tosin tarvittiin sirullinen passi. Siruttomat ja sekalaiset maailmankansalaiset joutuivat jonottamaan henkilön luokse. Passini oli vanhentunut joskus edellisen vuoden lopulla, ja olin juuri muutamaa viikkoa aiemmin saanut uuden passin, joten siru löytyi. Ei senkään automaatin käyttö vaikeaa ollut, kun olin etukäteen opiskellut netistä miten sellaisen rakkine on kohdattava. Silmälaseja ei saa olla päässä jne. Vaikka minulla miten on it-alan koulutus ja työ, niin harmittaa asioida koneiden kanssa sellaisissa asioissa, joissa ei tiedä mitä prosessilta odottaa. Matkalle lähteminen lentokentältä on juuri sellainen asia, koska turvamääritykset ja ohjeistukset tuntuvat muuttuvan useammin kuin minä matkustan. Koskaan ei pääse syntymään sellaista rutiinia, että tämän minä osaan. Päivittäin lentokentällä työskentelevälle henkilökuntalaiselle luulisi rutiinin jo muodostuvan.

Lopulta olimme päässeet niin pitkälle, että seuraava vaihe oli portti. Yritimme etsiä vielä minulle sopivaa aamupalaa, mutta kahvioissa oli vain majoneesileipiä tai ruisleipiä, mutta majoneesille olen allerginen ja ruisleipä on myrkkypahaa. Suunta siis vain suosiolla wc:n kautta lentokoneeseen. Lennolla tarjottava sämpylä oli tietenkin munattu sekin. Mikä pakko se on majoneesia änkeä kaikkeen? Kotona en voinut syödä aamupalaa, koska tyroksiini pitää ottaa tyhjään vatsaan ja olisi ollut vähän turhan aikaista ottaa se jo silloin. Jäin siis aamupalatta, ja lentokoneessakin sain vain juomia (sipsilakon takia en voinut edes tilata sipsejä). En ollut erityisen tyytyväinen asiakas sinä aamuna.

Matka on juhlistettu alkaneeksi.

Cheers!

Omenamehua otin, kun kärry tuli kohdalle, ja shamppanjat nautimme tietysti kuten lomamatkan traditioihin kuuluu. Shamppis oli liian lämmintä, mutta sentään saatiin lasiset lasit sen nauttimista varten. Se paransi elämystä huomattavasti. Lasi-lasitkin olivat ihan uutta, kun normaalisti on annettu muovimukit. Lento meni nopeasti. Tv-ruutuja koneessa ei ollut. Lontoon tienoille päästyämme kierteli kone noin 5 minuuttia kaupungin yllä, kun odoteltiin laskeutumisvuoroa. Ehdimme siinä ajassa jo nähdä London Eyen, Towerin sillan, Parlamenttitalon ja Hyde parkin. Mitäs sitä enää laskeutumaankaan, kun kaikki on jo nähty?

O2 Arena

Hyde Park, Parlamenttitalo, Big Ben, London Eye ja Thames.

Tässä vaiheessa onkin hyvä muistuttaa kaikille, että minulla ei ole koskaan elämässäni ollut pienintäkään hinkua matkustaa Lontooseen tai ylipäänsä koko Englantiin tai Brittein saariin. Skotlannissa haluaisin joskus käydä Loch Nessillä, mutta muuten kiinnostukseni on täysi nolla. Miten ihmeessä olin sitten päätynyt lentokoneessa Lontoon ylle odottamaan laskeutumista? Facebookissa olen James Bond 007-sivun seuraaja ja siellä luonnollisestikin mainostettiin maaliskuussa avattua Bond In Motion -näyttelyä London Film Museumissa jo reilusti ennen avajaisia. Minun ei tarvinnut montaakaan mainosta nähdä ennen kuin mielessä alkoi muhia ajatus, että tuonne on pakko päästä! Siis todellakin PAKKO! Annoimme siis koneen laskeutua rauhassa.

Sisilia #8 Lentokentälle

Sisilia #8 Lentokentälle

21.7.2013

Lähtöaamuna herätys oli epäinhimillisen aikainen jopa minulle. Älypuhelimen herätystoiminto pirautti meidät jalkeille klo 5.30. Aurinkokaan ei ollut vielä noussut. Se oli kyllä jo aikeissa nousta, mutta viivytteli peitteissään vielä hetken. Viimeiset matkatavarat, hammasharjat, deodorantit, yöpaidat yms. pakattiin vielä laukkuihin viimeisten käyttökertojen jälkeen. Aamiaishuoneeseen kampeuduimme klo 6.15. Salin ikkunan taakse kurvasi hetken päästä auto, joka toi säkillisen tuoreita leipiä syötäväksemme. Tippiäkin muistimme pöydälle jättää 10 € ja huoneeseen siivoojalle toiset 10 €.

Aurinko nousee.

Siirrettiin parvekekalut takaisin "paikalleen". Saapuessa olimme siirtäneet ne mahdollisimman kauas naapurista.

Viimeinen vilkaisu kauniiseen pihaan.

Naapuritalo.

Tyypillinen aamiainen.

Koska pensionessa ei ollut varsinaista respaa, olimme jo etukäteen olleet hieman huolissamme millaisella protokollalla avainten palautus tapahtuisi. Toivoimme kovasti, että joku muu asukkaista reippaana selvittäisi asian, ja me voisimme matkia perässä. Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että muut asukkaat pyörivät syötyään ja tavarat haettuaan ahdistuneen näköisenä ympäri ruokasalia, mutta kukaan ei ollut reipas. Vaikka minä pelkään puhutella eri paikkojen henkilökuntia jopa suomeksi, ryhdyin toimeen, koska tärkeän asian toimittamisessa vetkuttelu tuntui vielä ikävämmältä kuin tilanteen selvittäminen. Kurkistin keittiöön ja kyselin avainta näyttäen, että mitä tehdään. Poika tuli sieltä sitten avainta ottamaan, ja muut vieraat syöksyivät innokkaasti heti meidän perässä toimittamaan tyypille omat avaimensa. Raukkikset!

Avaimet.

Miu'uttii ja mau'uttiin vielä hyvästiksi naapurin viidakkopihan kissanpennuille. Reppanat. Olimme ensimmäisenä kadun varrella odottelemassa bussia ja asetuimme penkille istumaan. Bussikin tosin tuli 10 minuuttia etuajassa, joten siirryttiin sitten sinne istumaan. Muita alkoi valua paikalle siinä vaiheessa, kun olimme saaneet viskattua laukut ruumaan ja olimme nousemassa bussiin.

Kisseperhe.

Muutamasta hotellista haettiin vielä kotiinpalaajia bussin kyytiin. Ensimmäiseksi ajettiin valitettavasti hakemaan Etna-retkellä pommiin nukkuneet ukon ja akan, jotka olimme nimenneet sketsipariskunnaksi. Tällä kertaa he olivat sentään hereillä ajoissa. Matka jatkui rantatielle, missä pysähtelimme poimimaan yhä lisää matkustajia. Sketsipariskunta oli tällä kertaa vähän liiankin virkeänä. Ukkeli ja akkeli ryhtyivät välittömästi avaamaan kilpaa limutölkkejä. Juomat piti hörppiä pois, kun ei niitä lentokoneeseenkaan saanut viedä.

Tölkkien avaamisen sihaukset täyttivät ilman pariksi minuutiksi yhdessä pariskunnan äänekkään keskustelun kanssa. Pian äänille ei kuitenkaan ollut enää tilaa, koska uskomaton pierun löyhkä hyökkäsi ilmoille ja nujersi kaiken muun alleen. Akkeli syytti kovaan ääneen ukkoa piereskelystä, mutta kuka tietää kumpi pariskunnasta oli oikeasti syyllinen. Sehän on tv:stä tuttu strategia, että syytetään kovaan ääneen toista omista likaisista tempuista. Edessä oli noin 50 minuutin matka Cataniaan eikä pierunhaju hellittänyt millään. Kaasunaamaria siinä olisi tarvinnut, kun kyyneleet valuivat kirvelevistä silmistä, vaikka peitin kasvoja vaatteilla ja nipistin nenää tiukasti kiinni.

Limunaatin kilpakittaaminen koitui akkelin kohtaloksi. Meille muille siitä seurasi sekä viihdettä että lopulta helpotus. Akkeli ei pystynyt pidättelemään hätäänsä alle tunnin aikaa. Vessaan oli päästävä. Hän kävi ensin bussin vessan oven kimppuun ja uurasti sen avaamiseksi useampia minuutteja, vaikka kaikkihan tietävät, että bussien vessat ovat aina lukossa. Akkeli oli kuitenkin sinnikäs ja tempoi, väänsi, nipisteli ja kiskoi kaikkia mahdollisia oven osia, myös ihan sileitä pintoja, joista ei saa mitään otetta. Lopulta ukkeli ei enää kestänyt katsoa touhua, vaan meni oppaalta kysymässä asiaa ja palasi kertomaan, että vessa on lukossa. Akkeli kehuskeli puskataidoillaa, hädän hoitaminen onnistuisi helposti, kunhan vaan pääsisi bussista ulos edes pientareelle.

Ilmeisesti hätä alkoi olla niin suuri, ettei pian olisi tarvittu edes puskaa tai piennarta, koska ei aikaakaan, kun akkeli syöksyy itse bussin etuosaan, ja bussi kurvaa välittömästi  ulos seuraavasta rampista huoltoaseman pihaan. Bussikuski ja opas saattoivat yhdessä polleasti vyölaukkuaan kantavan akkelin paikalliseen huussiin. Ukkeli rynni tietenkin heti ulos tupakalle, kun kerran tuli tilaisuus. Minkälaiset ihmiset eivät pysty olemaan aloillaan alle tuntia? Bussin kanssamatkustajista lähti sellainen urheilukisoista tuttu masentunut joukkohuokaus, kun opas kuulutti, että pysähdytään hetkeksi. Kaikki kuulo- ja hajuetäisyydellä olleet (eli oikeastaan kaikki) matkustajat päivittelivät keskenään, ettei ole todellista.

Akkelin saatua helpotuksensa matka jatkui, kumma kyllä, hajuttomana. Edelleenkin pariskunta jatkoi huutamalla keskustelemista ja jokainen heidän lausumansa sana oli tuskallista kuunneltavaa. Akkeli ryhtyi kehuskelemaan ukolleen havaintokykyään, kun oli "hoksinut" huoltoaseman mainoskyltin, vaikka ei ollutkaan mikään kotimaasta tuttu Shell tms. Tarina piti kertoa ainakin kolmesti uudestaan. En tiedä oliko akkeli kuuro, kun ei tajunnut kertoneensa sitä jo, vai oliko ukkeli kuuro ja sille piti kertoa se tarpeeksi monta kertaa, että meni perille. Vai oliko akkeli vaan niin kerrassaan ylpeä havaintokyvystään, että ei malttanut lopettaa sillä kehuskelua. Kehuskelu jatkui muistelemalla nuoruudessa tyttöjen kanssa koettua leirintäaluereissua, missä kukaan muu ei ollut tajunnut, että suihkussa pitää laittaa raha seinän toisella puolella olevaan automaattiin, että suihku toimii, mutta akkelipa oli taas nerokkaasti "hoksinut" tämänkin asian ennen muita. Hoksiminen oli siis naisen itsensä käyttämä sana ja kului jo ensimmäisellä käyttökerralla puhki minun korvilleni.

Lentoasemalla pari liimautui kiinni opas-parkaan. Näytti siltä, että opas yritti epätoivoisesti dumpata heitä oikeaan check-in-jonoon ja opastaa välillä muita ihmisiä, mutta pariskunta ei päästänyt oppaan helmoista irti ennen kuin opas oli taluttanut heidät kädestä pitäen turvatarkastuksen läpi. Opas-parka oli itse jäämässä lomalle ja matkustamassa kanssamme Suomeen, joten eipä sen auttanut karata minnekään liian aikaisin. Tax-freessä ukkelilla oli jostain syystä kauhea kiire portille jonottamaan, vaikka varsinaista aikapainetta ei vielä todellakaan ollut. Pariskunta meuhkasi kovaan ääneen ja riitelevin äänensävyin aikatauluista, kun akkeli halusi vielä ostaa asioita ja käydä vessassa ja ukkeli halusi vain jonottamaan portille. Kaikki kaupan asiakkaat pysähtyivät tuijottamaan suut auki pariskuntaa, joka ei tuntunut huomaavan tilanteessa mitään erikoista.

Catania-paita

Pinkki elefantti-magneetti.

Itsekin tein hieman ostoksia vielä. Ostin pinkillä Catanian norsulla koristellun t-paidan, kun se oli tarjouksessa. Lisäksi ostoskassiin päätyi pinkki norsumagneetti. Koska ei tosiaan ollut kiire portille, kävimme mekin kaikessa rauhassa vessassa. Kentän wc oli kamalassa kunnossa: paperia ei ollut, saippuaa ei ollut, pönttö oli järkyttävän likainen ja ties mitä muuta. Koskaan eläissäni en ole nähnyt lentokentän (kyllä muualla, mutta ei sentään lentokentällä) vessaa tällaisessa kunnossa. Tosin erikoinen oli lentokenttä muutenkin, kun checkin-jonojen lomassa puikkelehti kerjäläisiä ryysyihin puetut pikkuvauvat sylissä kerjäämässä rahaa. En ollut sellaistakaan nähnyt koskaan missään.

Paluukone.

Herkut.

Kummisetä-kynä.

Kotimatkalla meillä oli vierekkäiset käytäväpaikat eli välissämme kulki käytävä. Otukseni riemuitsi helposta liikkumisesta koneessa, minä surin ikkunan ja maisemien puutetta. Tällä kertaa juomatarjoilu tuli ennen ruokaa kuten pitääkin. Shampanjat naukkailtiin jälleen ja sipsejä myös. Ruokana oli jokin lihakastike ja polentamuussia sekä porkkanaa ja parsakaalia, eli kerrankin jotain mitä minäkin sain syödä. Ruoka oli lisäksi yllättävän hyvää, vaikka tulimmekin italialaisilla herkuilla hemmoteltuina kyytiin vertailemaan. Kävimme jossain vaiheessa lentoa vessassa ja näimme vielä viimeisen kerran sketsipariskunnan. Heidän viereensä istumaan oli joku perhe pakottanut teinityttönsä, jonka ilme paljasti, että hänellä taisi olla kamalin lentomatka ikinä menossa. Tyttö nojasi käytävälle niin pitkälle poispäin pariskunnasta kuin pystyi ja naama oli kuin Aku Ankalla, joka on juuri hävinnyt Hannu Hanhelle.

Teinitytön ilme.

Sisilia #7 Rantapäivä

Sisilia #7 Rantapäivä

20.7.2013

Viimeinen kokonainen lomapäivä oli päätetty omistaa rannalla makoiluun, joten nukuimmekin huoletta pitkään ja heräsimme vasta klo 8. Aamiaisen jälkeen painelimme tekemään pieniä tuliaisostoksia kauppaan. Mukaan tarttui mm. limoncello, punaviini ja kaksi pakettia kahvia (eri lajikkeita). Klo 10.15 olimme valmiit lähtemään rannalle. Päätimme mennä rantakahvilan kautta, vaikka aiempi tyly palvelukokemus vielä hiersi mieltä. Palvelu ei ollut kehittynyt parissa päivässä mihinkään. Tarjoilija puuhaili minuuttitolkulla omiaan, pyyhki tiskiä ja järjesteli asioita ja kahvimasiinaa, kunnes suostui lopulta rahastamaan meidät valittaen närkästyneenä, kun meillä ei ollut 20 € pienempää rahaa maksamiseen. Ihan ymmärrettävä murhe, mutta on olemassa asiakaspalveluhenkisempiä tapoja mielipahansa ilmaisuun.

Paikka auringossa.

Lämmintä oli.

Vesi oli näin aamun puolella vain 26-asteista, mutta oli noussut normaalin 27:ään lähtiessämme pois. Menimme tällä kertaa lähimmälle rantakaistaleelle ja valitsimme rannalla lojuvien veneiden välistä suojaisen paikan auringonottoon. Kauppiaat eivät välittäneet tungeksia luoksemme, kun rannalla oli helpomminkin ahdisteltavia lekottelijoita. Kameran olin pukenut uimapussiin, ettei sitä tarvitsisi jättää rannalle vartioimatta, ja onhan sitä hauska räpsiä omituisia otoksia pinnan alla myös. Polskuttekukertoja kertyi 3, jokainen antaumuksellisen pitkä tietysti, kun ei ollut kiire minnekään. Joku tyyppi kahlasi geiger-mittarin näköisen (ainakin sarjakuvissa geiger-mittarit ovat sen näköisiä) härvelin kanssa rannalla aamupäivällä. Mitä lie yritti löytää? 12.30 palailimme hotellille, kauemmin ei  uskaltanut riskeerata palamista auringossa.

Päätön polskuttelija.

Selfie.

Pakollinen varvaskuva.

Mittari talteen housuihin mittaamisen jälkeen.

Siestan jälkeen lähdimme taas tekemään hieman tuliaisostoksia. Taorminan appelsiini-spremutan inspiroimana halusin päästä maistamaan myös spremuta di limonea. Ensimmäisessä paikassa jotain meni vikaan ja eteeni kannettiin sitruunasorbetti. Kun ei kotimaassakaan kehtaa huomauttaa väärästä tilauksesta, niin miten sitten ulkomailla? Oma mokahan se saattoi olla, kun ei osaa tarpeeksi autenttisesti sanoa spremuta, meneehän se helposti granitan kanssa sekaisin. Tai sitten liikenteen melussa tarjoilija ei pysty kuulemaan kuin limonen ja sillä mennään. Granitakin oli kyllä aivan ihana ja onneksi myös munaton, joten melkein voisi tätäkin töppäystä sanoa onnenpotkuksi.

Seuraavaksi menimme testaamaan uudestaan Lido di Naxos-baarin toimintaa. Terassi oli edelleen kaatopaikka. Pöytiintarjoilu ei lähtenyt pelaamaan minkäänlaisella kärsivällisellä kohtuullisella odottelulla, joten menimme tilaamaan juomiamme tiskiltä. Meidät lähetettiin ensin kassalle maksamaan tilauksemme. Saimme mukaamme kuitit, joiden kanssa palasimme jonottamaan baaritiskille. Melkoisen odottelun jälkeen tiskin takana häärivä ukkeli suostui tarkistamaan kuittimme ja totesi, että tulossa on. Vielä kun odottelimme aikamme, oli edessä lopultakin kaksi spremuta di limonea. Siirryimme takaisin terassille. Sitähän voisi kuvitella raa'an sitruunamehun olevan melko hapanta, ja hapantahan se olikin, mutta oli yllätys, että sitä pystyi kuitenkin sellaisenaan siemailemaan hissukseen. Se ei silti maistunut siltä, että siihen olisi lisätty esim. sokeria. En ehkä kovin usein aio tehdä tätä kotona, mutta kyllä se raikastavaa oli.

Spremuta di limone x 2.

Tämän juomakokemuksen jälkeen tuntui siltä, että kutakuinkin kaikki paikallisille tärkeät ruoka-aineet oli tullut testattua. Viiniä tuli juotua valkoisena, punaisena ja roseena. Hunajaa maisteltiin ja ostettiin tuliaisiksi. Kreetalainen hunaja oli kyllä parempaa, mutta ei tämäkään huonoa sentään ollut. Oliiveja tarjoiltiin suolapähkinöiden ohessa lähes joka drinksupaikassa. Ricottaa maistelin ylihyvässä pitsassa. Sitruksia tuli nautittua vastapuristettuina mehuina. Munakoisoa löytyi sekä lisukkeena että pitsasta. Tomaattia tarjoiltiin jokaisella aamiaisella. Kahveja testattiin sekä lämpimiä että kylmiä. Croissantit jäivät kokematta, mutta konsepti on entuudestaan tuttu. Makeat leipomukset eivät munallisuutensa vuoksi minulle sovi, mutta pidän siitä ajatustavasta, että niitä voi syödä jo aamiaisella. Pinaattia teki monena päivänä mieli tilata lisukkeeksi, mutta se jäi jostain syystä tekemättä. Onneksi pinaattikin on tuttu maku ja helppo valmistaa itse kotona.

Päiväkierroksen jälkeen palasimme hotellille vaihtamaan vaihtamaan uima-asut ylle, ja jatkoimme matkaa rannalle jäähyväisuinnille. Matkalla pääsin opastamaan italialaista perhettä Lido di Naxos-rantaan. Olivat pysäköineet autonsa meidän majapaikan lähelle, mutta eivät olleet varmoja mihin suuntaan pitäisi lähteä. Vaikka en tosiaan ole italiaa opiskellut, niin ymmärsin täysin selvästi mitä kysyttiin ja vielä lisäkysymyksen siitä onko paikka kävelyetäisyyden päässä. Onhan noissa latinalaisissa kielissä paljon samaa, joten kun paria kieltä ymmärtää vähän, niin muistakin sukulaiskielistä tuntuu olevan helppo ymmärtää myös vähän.

Suihkujen jälkeen lähdimme taas kylille. Oli vielä aikaista, joten syömään emme menneet, vaikka saimmekin illan ravintolan valittua heti alkumatkasta. Kävimme tutustumassa sivukujan alkoholiliikkeeseen, joka oli parin mutkan takana päätiestä, että olimme aiemmin jänistäneet sinne menemisen, vaikka olimmekni nähneet suuntaa osoittavan opaskyltin. Liikkeessä ei ollut valoja, mutta ovet olivat auki, joten hipsimme varovasti sisään odottaen koko ajan, että joku tulee karjumaan meille, että liike onkin suljettu. Mutta auki se oli, ja myyjäkin oli varsin avulias. Selvisi, että saaren erikoisjuoma eli mantelilikööri on Amarettoa, duh! Olisihan se pitänyt tajuta ihan itsekin. Kaupassa ei ollut pientä pulloa Amarettoa (suuri olisi ollut liikaa), joten ostin korvikkeeksi pari pienempää pulloa manteliviiniä ja suklaata. Ei vaan kehdannut jättää ostamatta, kun myyjä oli niin kiltti ja asiantunteva, ja puhui lisäksi varsin hyvää englantia. Ja ainahan viinille ja suklaalle käyttöä löytyy..

Seuraavaksi käytiin alkudrinkeillä rantabaarissa nimeltä Lido di Romantica. Saatiin oheen pyytämättä ja yllättäen bruschettat. Vähän hävettää, että tippi jäi antamatta. Mutta se nyt vaan jotenkin unohtui, kun haluttiin jatkaa matkaa, mutta tarjoilija ei suostunut tulemaan paikalle ja jouduimme menemään tiskille pyytämään maksamista. On paljon helpompi muistaa ja laskea tippiä, kun voi rauhassa jättää rahat pöytään.

Lido di Romantican eväät.

Koska olimme Italiassa, niin viimeisen illallisen piti tietenkin olla pitsaa. Ravintolaksi oli aiemmin päivällä valikoitunut ristorante Rendez Vous. Pitsan oheen tilasimme litran talon valkoviiniä. Valitsin listalta pitsan, johon tuli täytteeksi tomaattia, juustoa, sieniä, munakoisoa ja pinaattia. Pitsapohjat olivat rapeat ja täytteet hyvät, mutta ei ole munallisen ricotta-pitsan voittanutta. Valkoviini oli makuuni turhan makeaa eikä erityisen hyvää, mutta onneksi se ei ollut turhan kallista, kuten ei muuallakaan saarella. Ruuan jälkeen teimme vielä lyhyen kävelykierroksen rannalla, ja sen jälkeen lähdimme pakkaamaan matkalaukkuja.

Päätöspitsa.

En ymmärrä miten taitelijalla on voinut olla visio takatukkaisesta Spedestä merenneitona...

By night.

Pakkaamisen jälkeen istuskelimme parvekkeella haikeina hengittelemässä Sisilian lämmintä yöilmaa ja kuuntelimme viimeisen kerran, kun Naxoslandin (jonkin sortin huvipuisto) kuuluttaja kailotti muutaman minuutin välein "Nummandjaah!!". Sanan merkitys jäi meille epäselväksi, mutta illasta toiseen jaksoi kaveri sitä huutaa, ja se oli ainoa sana jonka tunnistimme toistuvaksi, oli se myös innoikkaimmalla äänepainolla tuotettu. Oi muistoja!