Madeira #5 Levada sademetsässä

19.10.2012

Kauniita auringonnousuja riitti.

Oli Otuksen syntymäpäivä. Sen kunniaksi heräsimme tietysti taas ajoissa, mutta sentään meitä tervehti kaunis sateenkaari saaren yllä. Onneksi oli se ylimääräinen vuoristoon päin antava parveke.

Huomenta sateenkaari.

Pilvisestä aamusta huolimatta päätimme lähteä aamu-uinnin ja aamiaisen jälkeen levadalle, koska tuntui siltä, että päivät loppuvat muuten armotta kesken. Haimme Pingo Docesta hieman eväitä, ja matkalla sujautimme postikortit laatikkoon ja kotimatkalle. Suomalaisiin koteihin, ei korttien kotipaikalle. Sitten nappasimme hotellin edessä päivystäneen taksin, joka ei huomautuksesta huolimatta laittanut mittaria päälle, vaan ilmoitti hinnan olevan 22 €. Hinta vaikutti suunnilleen sellaiselta, jonka olimme arvioineet ja varautuneet maksamaan, joten emme ryhtyneet riitelemään tai vaatimaan matkan keskeyttämistä. Olimme jo muutenkin ajelleet turhan pitkään ennen kuin huomasimme tilanteen. Tippiä ei kyllä ukko saanut yhtään.

Olimme taas Montessa. Tällä kertaa liikuimme kylässä kuin vanhat tekijät, vaikka itsekin olimme vasta toista kertaa siellä. Jostain syystä jo pienikin kokemus luo mestari-asennetta. Montessa suuntasimme alkuviikon telefericon ohi toiselle vanhemmalle telefericolle ja livahdimme sen alta metsäpolulle, joka johti levadalle. Olimme löytäneet kyseisen reittikuvauksen Pentti Korpelan kirjasta "Madeira Patikoitsijan paratiisi". Vaikka matkaoppaissa väitettiin, että levadakirjat vanhenevat nopeammin kuin päivän sääennuste, niin tämä reittikuvaus piti ainakin hyvin paikkansa. Noudatimme itse asiassa Korpelan kirjan ohjeita parilla muullakin kävelyllä, ja hienosti pärjättiin.

Lähtöpisteen näkymä.

 

Suuntamme: levada do bom sucesso.

Jo alkumatkasta alkoi tihuttaa vettä. Kiskoimme päälle pitkähihaiset ja lisäsimme hyttysmyrkkyä, kun metsä tiheni eukalyptuksiseksi sademetsäksi. Saarikierroksella opas oli kuvaillut eukalyptuksen siemeniä ”pompan napeiksi”, joten tunnistimme ne heti, kun niitä lojui läjäpäin maassa polun varrella. Merkillisiä tavaroita ne siemenet, kun tiedemiesten testien mukaan siemenet itävät paremmin, jos ne on ensin poltettu, kuin mitä tuoreeltaan itäisivät. Riehakas metsäpalo saa eukalpytuksen ihan liekkeihin (pun intended)!Tästä syystä eukalyptusta on kuulemma niin vaikea kitkeä, kun se on kerran päässyt jonnekin asettumaan.

Eukalyptus.

Eukalyptuksen siemenet.

Otin pari ”nappia” mukaan kotiinviemisiksi. Huomasin vasta kotona, kun olin asettanut ne näytille sellaiseen Iittalan virtiiniin, että niissä on myös todella voimakas haju. Sellaisenaan sitä ei huomannut, mutta kun olivat muhineet pienessä rasiassa muutaman päivän ja rasian kannen avasi, niin sieltähän se haju tulvi ulos. Sen jälkeen ryhdyin nuuskimaan itse siemeniä. Haju ei ole erityisen miellyttävä, en käyttäisi sitä huonetuoksuna, mutta ei se mikään pahakaan haju ole. Jännittävä. Ehkä hieman havumetsäinen?

Jalkaa toisen eteen. Hyvä treeni.

Pidimme hetken aikaa sadetta pienessä luolassa, joka valitettavasti oli typerien turistien jäljiltä täynnä roskia. Miksi ihmisten pitää olla niin sikoja? Pahempia! Siatkin tyytyvät rypemään mudassa (mutakylpy kaunistaa?), eivät sentään jätä muovia lojumaan kaikkialle.

Luola.

Vähintään puolet reitistä kului polkuja vaellellen. Levada alkoi vasta sitten myöhemmin. Suunta oli jatkuvasti alaspäin, joten reitti ei ollut liian raskas. Aikaa kuilui kyllä reilusti, vaikka matkaa oli vain 6-7 km, koska polut eivät olleet helppokulkuisia. Maisemat olivat kuitenkin komeat. Kukkia oli aurinkoisilla paikoilla. Pari vesiputoustakin löydettiin. Kuvia kertyi satoja, joten annan niiden puhua hiukan puolestaan. Tällaista kokemusta on vaikea tavallisen ihmisen sanoin kuvailla.Tarvittaisiin kirjailija tai runoniekka (joskaan en ole koskaan pitänyt runoista tai arvostanut runoilutaitoja [paria poikkeusta lukuunottamatta {pari yksittäistä runoa, ei runoilijaa}]).

Satoja askelmia tuli laskeuduttua.

Tämän polun päässä pitäisi olla vesiputous.

Löytyihän se sieltä.

 

Siellä jossain sillan toisella puolen häämöttää loppu. Ja meri.

Tämän reitin levada ei ollut enää aktiivikäytössä vaan makoili maastossa kuivana ja keräsi putoavia lehtiä. Olimme heti sateen pudottua niskaan alkaneet jännittää vaelluksen loppuvaihetta. Kirjassa oli uhkailtu, että eräs kapea kohta on sateen jäljiltä mutainen ja liukas. Luultavasti päätyisimme kompuroimaan 100 metrin äkkipudotukseen. Levadaa ei kirjassa suositeltu käveltäväksi heti sateen jälkeen. Joko sade oli riittävän vähäistä tai sitä ei ollut lainkaan levadan loppupuolella, koska kohta oli täysin ongelmaton ja vaaraton, kun pääsimme sinne saakka.

Taisi olla enemmän psykologinen turvaväline tuo aita.

Kannoimme omat kivemme keon jatkeeksi.

En tiedä miksi, mutta kivet tuovat mieleeni Sibeliuksen. Komeaa työtä vesi tehnyt.

Pitkän kävelyn loppupuolella riitti vielä energiaa leikkimielisyyteen.

Välillä piti miettiä askelia.

Tämä taisi olla se paikka, josta meidän olisi pitänyt sateen jälkeen syöksyä rotkoon. Uhmasimme kohtaloitamme ja voitimme!

Hyttysiä tai muitakaan hyönteisiä emme lopulta nähneet lainkaan. Vain liskot rapistelivat pusikoissa. Kotka tai haukka liiteli taivaalla. Yhtäkään ihmistä ei tullut vastaan eikä kuulunut tulevan perästäkään! Kun pääsimme alemmas, törmäsimme taas ikävään ilmiöön. Laaksossa oli valtavat raivaustyöt menossa. Kaivinkoneet mylvivät ja maasto oli muuttunut tylsäksi hiekkakuopaksi laakson pohjalla.

Kaivinkoneet tekemässä tuhojaan.

Silta on nyt sekä ylitetty (tullessa lentokentältä) ja alitettu kävellen.

Funchal.

Levada päättyi melkein talon pihaan. Pihassa oli kissoja ja yhden kanssa kävimme muutaman naukaisun keskustelunkin. Ohitimme talon kulkien kapeaa polkua autotien reunamuurin kyljessä.

Miu mau.

Suuntasimme polun päästä autotietä oikealle ja löysimme bussipysäkin. Hetken odottelun jälkeen bussi 34B saapui. Hyppäsimme kyytiin, kysyimme kuskilta onko suuntana Funchalin centro. Ei ollut edes kallis ajelu, kun saimme 10 € setelistä vaihtorahoja 6,10 €. Parilla eurolla per nenä matkattiin siis paikallisväestön joukossa Funchaliin.

Hyppäsimme pois tutun sataman tienoilla ja hipsimme ostoskadun kahvilaan (Cafe do teatro)kuuntelemaan livemusisoijia, joista toinen muistutti ulkonäöltään kovasti Pirkka-Pekka Peteliusta. Tilasimme nyreältä tarjoilijalta mojitot, olihan sentään Otuksen syntymäpäivä. Mojitot maistuivat kerrassaan mahtavilta ja musiikkikin oli mukavaa.

Mojitot <3

Ostin telttakaupasta Marizan CD-levyn tuliaisiksi äidille. Kyseinen nainen on kuulemma kova nimi paikallisessa fado-laulutaiteessa. Minun piti saada se lainaan äidiltä "sitten joskus", mutta en tähän päivään mennessä ole kuullut siitä nuottiakaan. En siis tiedä pitäisikö kehua vai katua. Matkalla hotellille poikkesimme muutamaan matkamuistomyymälään, mutta mitään erikoista ei löytynyt.

Suomessa kehdataan pyytää näistä lähes 30 €, koska höpöhöpö-ranneke on pakattu paremmin ja tulee "tietellisen" käyttöohjeen kera!

Hotellilla huitaisimme taas Freixenetin pakastelokeroon jäähtymään siksi aikaa, kun kävimme uimassa. Uinnin jälkeen haimme kaupasta sipsejä ja brietä ja pidimme Otuksen syntymän kunniaksi pienet skumppajuhlat parvekkeella. Tuuli oli tyyntnyt hiukan, joten parvekkeella oli aivan ihanaa istuskella herkuttelemassa.

Synttärijuhlat.

Kuvaaja ja päivänsankari.

Kuu on kuin timantti, jopa pienenä se saa minunlaiseni naisen sydämen läpättämään ja lepattamaan.

Lähdimme ihan sipsi-ähkyisinä etsimään ravintolaa, sillä pitäähän ihmisen syödä ruokaakin. Päädyimme pitkän eessuntaassun-vaeltelun jälkeen syömään paellaa La Paella-nimiseen ravintolaan. Valitsimme meat paellan kahdelle ja kylläpä se olikin herkullista! Paella oli Otukselle uusi kokemus, joten olen iloinen, että kyseinen paikka osasi valmistaa sen niin loistavasti. Tai sitten olimme vain kuitenkin kovin nälkäisiä, koska kävimme aterian kimppuun unohtaen kuvata annokset. Ravintolasta ja naamiaisasuisesta sisäänheittäjästä sentään tajusin napata muiston.

La Paella.

Madeira #4 Funchal

18.10.2012

Tähän taloon vieraat ovat tervetulleita. Muitakin symboleja löytyy.

Aloitin päiväni tapani mukaan aamu-uinnilla. Otus taisi jo ensimmäisen aamun jälkeen jäädä nukkumaan, kun en enää pakottanut sitä mukaan. Ei sitä ensimmäisellä kerralla uskalla yksin kohdata allasvalvojaa, mikäli tämä tulisi vihaisena karjumaan, että uida saa vasta, kun allas on siivottu tms. Siinähän pillahtaisi itkuun, jos olisi vailla henkistä tukea. Onneksi niin ei käynyt, erityisesti Otuksen onneksi, koska hän sai jatkaa makoisia uniaan ainakin puoli tuntia kauemmin joka aamu.

Varokaa aikuisia, jotka tönivät lapsia ajoradalle.

Aamu ei valjennut, vaan oli pilvinen ja synkkä saapuessaan. Meillä oli suunnitelmana mennä levadavaellukselle, mutta taivaan uhkauksien pelossa pidimmekin ostospäivän Funchalissa. Yksi päivä jokaisesta lomaviikosta on kulutettava ostoksiin, joten yhtä hyvin se saattoi olla tämäkin päivä.

Funchal, jonkin sortin pääkatu.

Kävelimme Funchalin keskustaan ja asetuimme ensimmäiseksi nauttimaan cappucinoa katukahvilaan, ja tarkkailemaan hiukan kaupungin menoa. Erilaisia linnunistuttajia oli joka kulmalla. Papukaijojen lisäksi turistien olkapäille yritettiin änkeä myös pöllöjä ja kotkia. Luonnollisestikin myös täällä oli kirkko, johon kävimme tutustumassa. Tämä oli jo melko suuri pytinki, ja kynttilätkin valittu tunteella.

Aidoissa kynttilöissä on tunnelmaa.

 

Takseja kuin New Yorkissa.

Ostoskeskukset olivat tylsiä eikä niissä oikein ollut asiakkaitakaan edes läpikulkumatkalla. Mukaan tarttui 100 € nenäliinat, joissa 100 € oli kuosi eikä hinta. Kaupungista löytyi myös pieni aivan umpeen ahdettu puoti, josta lopulta raskin ostaa korkkilaukunkin! Ei se mikään halpa ostos ollut vieläkään, mutta edullisempi kuin edellisen päivän veska. Apteekkeja oli perustettu joka kulmalle. Tiedä ovatko paikalliset vai turistit niitä, jotka ovat niin sairaita? Veikkaisin kuitenkin turisteja, jotka vilustuttavat itsensä lentokoneessa, polttavat itsensä auringossa ja syövät vatsansa sekaisin...

Rullaluisteleva lehmä.

Korkkilaukku.

Kaksipyöräiset olivat suosittuja kulkupelejä. Hyödynsin itsekin yhtä näin.

Vanhassa kaupungissa.

Lopulta löysimme tiemme tunnelmalliseen vanhaan kaupunkiin. Vanha kaupunki sinänsä oli samantapainen kuin muutkin eteläisten maiden vanhat kaupungit, mutta täällä löytyi myös läjäpäin taiteiltuja ovia. Osa niistä oli todella upeita ja osasta toivoi, että olisivat jääneet maalaamatta. Kuvasin vain sellaisia, joista tykkäsin. Muuten talot olivat pieniä, ränsistyneitä ja parvekkeillä kasvatettiin asioita saviruukuissa.

Fierce.



Pieni merenneito.

Nörtin saari.



Ränsistynyt on tunnelmallinen, kunhan se on ulkomailla.

Otus ja minä vanhassa kaupungissa.

Vanhan kaupungin takalaidalla harhauduimme meren rantaan ja löysimme houkuttelevan terassiravintelin komealla merinäköalalla. Luimme menua kauan ja hartaasti ennen kuin uskalsimme mennä sisään. Paikka vaikutti niin hienolta ja jotenkin siitä lähti ruokaravintola-aaltoja suuntaamme. Mutta koska menu kertoi paikan tarjoavan myös toasteja ja drinkkejä, ajattelimme taas vain röyhkeästi marssia sisään tilaamaan haluamamme. Heittäkööt meidät pihalle sitten, jos ei käy tai emme ole tarpeeksi tyylikkäitä. Meistä on tulossa oikein pahiksia tällä asenteella. Toastista lähti nälkä, mutta mikään ruokaelämys se ei ollut. Mojitot sen sijaan olivat täydelliset!

Terassiravintola.

Mojitot!

Palatessamme lounaalta takaisin vanhan kaupungin sydämeen, erään ravintolan sisäänheittäjänainen yritti pitkän matkan päästä herättää huomiotamme huitomalla, kun näki meidän valokuvaavan. Kun lopulta ehdittiin kohdalle, niin kyseli naureskellen, että huomasimmeko hänet ja pääsikö kuvaan ja varoitti, ettei ainakaan facebookiin pitäisi häntä laittaa. Naureskeltiin takaisin, että hyvät kuvat tuli, mutta ei luvattu facebookista mitään. Sinnehän se tietenkin joutui heti matkan jälkeen. Mitäs huitoi.

Don't put me on Facebook!

Kisse.

Keskustasta löytyi suuri Pingo Doce -marketti, jossa oli mainiot valioimat oikeita ruoka-aineksia eikä vain sipsejä, limuja, varvastossuja ja uimarenkaita. Kaupasta tarttui mukaan paikallista hunajaa, karkkeja (töihin ja ystäville tuliaisiksi) ja patonki. Lähikaupan leivät olivat aika tylsiä, joten kunnon patonki teki terää.

Espada kuolee merestä nostettaessa paineenvaihteluun, ja tarjoillaan myöhemmin banaanin kanssa.

Tulimme satamasta takaisin hotellille taksilla. Päivä oli kulunut pitkälle ja huomasimme olevamme aika tympääntyneitä talsimiseen ja halusimme pikaisesti uimasilleen. Taksin saaminen oli helppoa, ja matkustaminen ainakin näillä lyhyillä matkoilla riittävän edullista. Kyyti hotellille taisi maksaa noin viitosen. Kuski oli ystävällinen ja yritti esitellä meille reitin varrelle osuneita taloja ja asioita, ja välillä osoitteli vuoristoonkin jotain linnaa kohti. Ilmeisesti tipit ovat paremmat, jos pystyy toimimaan myös oppaana? Kyllä mekin pyöristimme hinnan ylöspäin. Kuskin osoittama linna olisi voinut olla kiva nähdä, joten harmittaa hiukan, ettemme sinne asti päässeet koskaan käymään.

Aurinko oli jo hiukan pilvessä, kuten sillä on tällä saarella tapana olla iltapäivisin. Lämpöä riitti kuitenkin sen verran, että makoilimme aikamme altaan reunalla palvomassa pilviä ja kävimme välillä uimassa. Testattiin toistamiseen aamiaisbaarin gin tonicia. Naispuolinen tarjoilijatar oli aiemmin tehnyt melko laihan drinkin, mutta tänään Otus kantoi eteeni korkean lasin, jossa oli giniä 2/3 ja kaikki tonic erikseen pullossa. Näin sitä pitää! Kumma kyllä juoma maistui ihan hyvältä, mahtavatko laimentaa ginin valmiiksi pulloon, että saadaan myytyä muka vähän reilumpia drinkkejä?

Myöhemmin nautimme skumppaa parvekkeella. Meillä oli oikein pakastelokero, joskin se oli jäätynyt melkein umpeen, mutta saimme siis skumpan riittävän kylmäksi ennen nauttimista. Nopeasti hujahti puoli pulloa kurkusta alas, kun oli lämmintä ja viihtyisää. Äiti lähetteli tekstiviestillä tietoa, että dengue-tartuntojen määrä oli noussut 26:een. Emme kuitenkaan olleet nähneet ainuttakaan hyttystä koko matkan aikana. Otus kyllä väitti nähneensä yhden jossain vessassa. Saimme lopulta kirjoitettua myös postikortit.

Tiukkaa teki, mutta kyllä skumppapullo saatiin ängettyä pakastelokeroon.

Illalliselle päädyimme ravintolaan, joka sijaitsi lähintä Pingo Docea vastapäätä. Olin mielestäni räpsinyt kaikista ravintoloista kuvat, mutta loman lähestyessä loppuaan oli jotain kuvia pakko poistaa muistikorttien täyttyessä liian nopeasti. Taisi vahignossa lähteä tämän ravintolan nimikin siinä samalla. Google Mapsin streetviewstä katsellen se on Summertime. Kyllä se etäisesti kuulostaa tutulta. Meitä yritettiin houkutella myös Summertimen vieressä olevaan Granny'siin.

Kas kun Granny'sin omisti sama mies, jonka toisessa ravintolassa söimme aiemmin pitsat. Jäimme jotenkin lähetmättömästi ukon mieleen, koska kaveri päivysti vuoroin tämän ja vuoroin toisen ravintolansa edustalla harmaa puku päällä ja tunnisti ja tervehti meitä joka kerta, kun menimme ohi ja yritti vähän tarinaakin iskeä. Erityisen ilahtunut ukko tuntui olevan siitä, kun ensimmäistä kertaa näimme hänet Granny'sin edustalla ja ihmettelimme, että miten lie kaverilla kaksoisveli. Naamoistamme varmaan näki miten hämmentyneitä olimme, kun saman näköisiä ukkoja putkahtelee eteemme kuin sieniä sateella. Ukko pääsi sitten kehuskelemaan meille omistavansa kummankin ravintolan. Hassu mies.

Summertimessä oli kuitenkin pakko testata espetadaa (sitä varraslihaa) uudestaan. Emme voineet millään uskoa, että saaren toinen erikoisuus olisi niin pahaa kuin ensiyrityksellä oli ollut. Tällä kertaa liha oli mureaa ja maukasta. Kimpaleiden kiskominen irti vartaastakin oli jo ihmisvoimin tehtävissä. Opashan oli kuvaillut lihan irrottamista jonkinlaisena paikallisena miehuuskokeena, mutta ei se ole ihan niin mahdotonta, jos vaan liha on riittävän mureaa. Sitkeän lihan kanssa meillä kyllä oli taistelemista. Ruokailuvälineitä suorastaan hakattiin lautasiin, kun raivolla piti kiskoa lihaa irti ja se lopulta antoi periksi. Lientä roiskui kaikkialle. Onneksi ei enää tässä ravintelissa!

Espetadaa, nam!

Ravintolakeikalla ostettiin postimerkitkin lopulta. Olimme saaneet haalittua kasaan tarpeeksi kolikoita, mutta sittenkin piti ensin tehdä harjoittelukierros. Laitehan huoli tietenkin vain tasarahan, jota meinasi olla mahdoton saada, kun oli ensin syötetty kaikki pienet kolikot automaattiin ja yritettään sitten tasata summaa muka 50 c kolikoilla... Onneksi automaatista sai kuitenkin ostettua useampia merkkejä kerralla painamalla nappia yhtä monta kertaa kuin merkkien tarve ole. Olisi ollut mahdotonta saada tasaraha, jos esim. 8 merkkiä (muistelen, että niitä tarvittiin 8) olisi pitänyt ostaa yksittäin.