Kilometrikisa ja sen myötä pyöräilykausi käynnistyi 1.5. Viikko ehti kuitenkin vierähtää ennen kuin sain oman henkilökohtaisen kauden käyntiin. Aina olin liian väsynyt, oli liikaa muuta tekemistä, joku meno tai vain liian kurja sää, esim. pilvistä. Kukapa nyt pilvisellä säällä pyörää ajaisi! Eilen tulin kuitenkin syöneeksi illalliseksi 8 mokkapalaa, joten tuli pieni sisäisen painostuksen tunne, että pitäisi niitä vähän kuluttaakin.
Ensimmäinen tekosyy olla ajamatta iltapäivällä oli se, että jouduin kantamaan kesärenkaat autoon vaihtoa varten. Sehän on niin raskasta puuhaa, ettei samana päivänä enää mitään muuta kuntoilua voi harrastaa. Ongelmia aiheutti lisäksi ahkera trafiikki jalkakäytävällä rapun edessä, kun piti ihan odottaa vuoroa, että pääsee itse peruuttamaan sinne. Olin kyllä yllättynyt siitä miten kevyesti heittelin renkaat kyytiin. En muista, että se olis koskaan ollut niin helppoa.
Aluksi ajattelin lähteä samalla ovenavauksella pyöräilemään, kunhan vaan renkaat ovat autossa, mutta pihalla pyörivät lapset häiritsivät. En kestä liikkua ulkosalla, kun on naapureita lähistöllä. Lapset ovat vielä aikuista pahempia. Yksikin pikkutyttö huusi olevansa hullu mies... Kuka sellaisen lähistölle haluaa jäädä pumppaamaan ilmaa renkaisiin? En nykyään mahdu enää urheiluhousuihini, joten senkään puolesta en kaivannut yleisöä katsomaan, kun väärissä varusteissa pyllistelen pumppaamassa.
Lopulta kuitenkin päätin lähteä vielä ajamaan, kun kerran olin tullut syöneeksi järettömiä määriä kaikkea. Kello oli jo 20.30, kun lähdin ulos. Lapset olivat jo kadonneet pihalta. Eturengas oli täysin tyhjä. Takarengas puolityhjä (olen pessimisti). 20.40 olin pumpannut renkaat täyteen, kiinnittänyt nopeusmittarin telineeseen, kypäröinyt pääni ja suoritin kevään ensimmäisen polkaisun. Noin sadan metrin jälkeen huomasin, ettei mittari mittaa mitään, ja pysähdyin korjaamaan antureita. Mittaus lähti käyntiin.
Ensimmäisen kahden kilometrin ajan luulin kuolevani uupumukseen. Loput kahdeksan kilometriä toivoin kuolevani, ettei tarvitsisi enää jatkaa polkemista. Mäet olivat kauheita ja ilma oli aavistuksen liian kylmä. Ajelin Martinlaakson halki, kurvasin oikealle ja oikeastaan kiersin Martinlaakson ulkolaitaa. Matkalle osui tietyö, jonka vuoksi seikkailin merkillisten kivikasojen yli. Jokainen liikenteessä ollut jalankulkija tupakoi. Kyllä ulkoliikunta on sitten epäterveellistä, kun joutuu jatkuvasti passiiviseksi tupakoijaksi!
Kuninkaantien alussa olevan sillan ensimmäiseen hidastetöyssyyn ajoin nopeudella 37 km/h. Nopeusrajoitus tässä kohtaa on 30 km/h. Olen rikollinen. Meni kuusi minuuttia ennen kuin huomasin mittarin lakanneen taas töyssyn yhteydessä toimimasta. Ehti siinä varmaan pari kilometriäkin mennä hukkaan. Piti taas kesken raskaan mäen pysähtyä korjaamaan antureita. Kyllä harmitti, vaikka kyseessä onkin vakioreitti, jonka pituuden tiedän ja jonka keston pystyn katsomaan kellostakin.
Pääsin perille hengissä. Jalat kestivät hyvin, mutta vasen kyynärpää ja kummatkin ranteet olivat vihlovan kipeät. En saanut pyörää työnnettyä kellarin kynnyksen yli normaalisti, kun ranteita niin särki. Oli pakko nostaa pyörää kyynärtaipeilla. Lenkki tuli hurautettua 35 minuutissa mikä on aiempien vuosien suorituksiini nähden ihan siedettävä aika, varsinkin näin sesongin avaukseksi. Ei silti tee ihan heti mieli uudestaan ajamaan.
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
perjantai 4. toukokuuta 2012
Veuve Clicquot #2
Tänään uskalsin sittenkin mennä ostoksille VC-pop-up-shopiin. Myyjä-neitokainen oli luonnollisestikin ihan liian kaunis, mutta käyttäytyi ilokseni silti ystävällisesti. Kuten missä tahansa tasokkaassa paikassa, valitsemani tuotteet lähtivät välitömästi paketointiin, ja sillä välin jatkoin vielä hyllyjen tutkimista. Olisi tehnyt mieli ostaa vähintään yksi jokaista mitä tahansa esinettä.
Mukaan tarttui kaksi rantapyyhettä (+ kassi), jotka sattuivat olemaan viimeiset jäljellä olevat kappaleet. Äiti saa niistä toisen piakkoin, toisen ostin itselleni. Ostin myös kaksi korkkia, joilla saa suljettua shamppis-pullon tiiviisti. Niistä toisen ajattelin antaa isukille, jolta viimeksi oli hukassa Mum-merkkinen korkki. On sitten hänelläkin varakappale. Jälleen pidän toisen niistä itselläni. Lisäksi ostin tennispallot ja yhden lippahatun, molemmat itselleni. Raikas oranssi on sitten ihana väri!
Poikkesin myös Alkoon ostamaan pullollisen VC:tä äidin lahjapyyhkeen oheen. Samalla ostin itselleni pikkupullon - ihan vaan oman urheuteni kunniaksi. Uskalsin mennä ostoksille! Enkä enää ikinä pukeudu mihinkään muuhun vaatteeseen kuin siihen rantapyyhkeeseen.
Mukaan tarttui kaksi rantapyyhettä (+ kassi), jotka sattuivat olemaan viimeiset jäljellä olevat kappaleet. Äiti saa niistä toisen piakkoin, toisen ostin itselleni. Ostin myös kaksi korkkia, joilla saa suljettua shamppis-pullon tiiviisti. Niistä toisen ajattelin antaa isukille, jolta viimeksi oli hukassa Mum-merkkinen korkki. On sitten hänelläkin varakappale. Jälleen pidän toisen niistä itselläni. Lisäksi ostin tennispallot ja yhden lippahatun, molemmat itselleni. Raikas oranssi on sitten ihana väri!
Poikkesin myös Alkoon ostamaan pullollisen VC:tä äidin lahjapyyhkeen oheen. Samalla ostin itselleni pikkupullon - ihan vaan oman urheuteni kunniaksi. Uskalsin mennä ostoksille! Enkä enää ikinä pukeudu mihinkään muuhun vaatteeseen kuin siihen rantapyyhkeeseen.
torstai 3. toukokuuta 2012
Veuve Clicquot
Omanarvontunto on tullut taas mitattua ja todettua alhaiseksi. Olen jo viikko tolkulla odottanut, että Veuve Clicquot -shampanjamerkin pop-up-shop tulisi Helsinkiin pariksi viikoksi. Lopultakin se on täällä, vain kahden viikon ajan. Nyt enää kaksi päivää. Olen jo vähintään vuoden hinkunut omakseni DKNY:n ja VC:n yhteistyössä tekemiä oransseja kumisaappaita. Niitä ei ilmeisesti kyseisessä puodissa ole tarjolla, mutta niitä haudutellessa on kehkeytynyt halu saada kaikenlaista muutakin kivaa ja oranssia...
Lehtitiedotteiden mukaan kaupasta pitäisi löytyä ainakin lippahattuja, tennispalloja ja rantapyyhkeitä. Tahdon ne kaikki! Oikeastaan tahdon mitä vaan! Paitsi iPad-kotelon. Sille minulla ei ole käyttöä. Tennispalloilla en luultavasti raskisi pelata, mutta kyllähän ne hienot olisivat koristeenakin - kotona ja vaikka töissäkin.
Suunnittelin meneväni piipahtamaan shopissa eilen. Olin kuitenkin liian väsynyt ja nälkäinen töiden jälkeen, että olisin jaksanut mennä minnekään muualle kuin kotiin. Tänään päätin tehdä uuden yrityksen. Pidin itseni virkeänä nostamalla työpöytää ja seisoskelemalla ison osan päivää tavanomaisen istumisen sijaan. Kurvasin Kisahallille parkkiin. Jouduin tosin jättämään biilin Stadionin parkkialueen puolelle. Ei haitannut menoa, kun oranssit logotavarat kiilsivät silmissä.
Hypättyäni raitiovaunusta ulos, tepastin vaistomaisesti ihan oikeaan suuntaan. VC-shop löytyi helposti Forumin puoleisesta päädystä. Oven edessä heilui tuulessa suurehko oranssi ilmapallo, pienen jumppapallon kokoinen. Jo "kaukaa" näin, ettei liikkeessä ollut ainuttakaan asiakasta. Sisällä istui vain myyjä selailemassa jotakin lehteä. Se hetki pilasi kaiken. Huikean voimakas häpeän tunne valui jostain päälaelta koko kehoon. "Enhän MINÄ ole niin hieno ihminen, että voisin mennä noin hienoon kauppaan." "Myyjä varmaan kieltäytyy myymästä." "Eivät tuollaiset ihanat esineet ansaitse sellaista kohtaloa, että joutuvat minun omistamikseni."
Hetkeksi jarrutin kävelyä melkein pysähdykseen saakka katsoakseni näyteikkunaa. Näin lippahatun, söpön pienen käsilaukun ja toisella laidalla putkilot tennispalloja. Iso plakaatti keskellä näyteikkunaa esti näkemästä mitä liikkeen hyllyissä oli. Iso häpeä esti menemästä katsomaan liikkeen sisälle. Kurvasin karkuun nopeammin kuin teräsmies kurvaa hädässä olevien neitojen avuksi. Toivoin, ettei kovinkaan moni huomannut pientä hidastustani liikkeen kohdalla. Mitä nekin ajattelevat, jotka huomasivat! En kestäisi kuulla.
Paluumatkan raitiovaunu saapui heti laiturille. Kipusin kyytiin. Tuntui ikuisuudelta, kun odotettiin valojen vaihtumista ja lähdettiin matkaan. Vielä raitiovaunussa päällä oli pakokauhu siitä, että pitää päästä nopeasti kauas, ettei kukaan vaan kuvittele, että minä kuvittelen olevani joku! Kyllä harmittaa nyt koko touhu, kun yhä tekee mieli sellaista kivaa oranssia rantapyyhettä vähintäänkin.
Lehtitiedotteiden mukaan kaupasta pitäisi löytyä ainakin lippahattuja, tennispalloja ja rantapyyhkeitä. Tahdon ne kaikki! Oikeastaan tahdon mitä vaan! Paitsi iPad-kotelon. Sille minulla ei ole käyttöä. Tennispalloilla en luultavasti raskisi pelata, mutta kyllähän ne hienot olisivat koristeenakin - kotona ja vaikka töissäkin.
Suunnittelin meneväni piipahtamaan shopissa eilen. Olin kuitenkin liian väsynyt ja nälkäinen töiden jälkeen, että olisin jaksanut mennä minnekään muualle kuin kotiin. Tänään päätin tehdä uuden yrityksen. Pidin itseni virkeänä nostamalla työpöytää ja seisoskelemalla ison osan päivää tavanomaisen istumisen sijaan. Kurvasin Kisahallille parkkiin. Jouduin tosin jättämään biilin Stadionin parkkialueen puolelle. Ei haitannut menoa, kun oranssit logotavarat kiilsivät silmissä.
Hypättyäni raitiovaunusta ulos, tepastin vaistomaisesti ihan oikeaan suuntaan. VC-shop löytyi helposti Forumin puoleisesta päädystä. Oven edessä heilui tuulessa suurehko oranssi ilmapallo, pienen jumppapallon kokoinen. Jo "kaukaa" näin, ettei liikkeessä ollut ainuttakaan asiakasta. Sisällä istui vain myyjä selailemassa jotakin lehteä. Se hetki pilasi kaiken. Huikean voimakas häpeän tunne valui jostain päälaelta koko kehoon. "Enhän MINÄ ole niin hieno ihminen, että voisin mennä noin hienoon kauppaan." "Myyjä varmaan kieltäytyy myymästä." "Eivät tuollaiset ihanat esineet ansaitse sellaista kohtaloa, että joutuvat minun omistamikseni."
Hetkeksi jarrutin kävelyä melkein pysähdykseen saakka katsoakseni näyteikkunaa. Näin lippahatun, söpön pienen käsilaukun ja toisella laidalla putkilot tennispalloja. Iso plakaatti keskellä näyteikkunaa esti näkemästä mitä liikkeen hyllyissä oli. Iso häpeä esti menemästä katsomaan liikkeen sisälle. Kurvasin karkuun nopeammin kuin teräsmies kurvaa hädässä olevien neitojen avuksi. Toivoin, ettei kovinkaan moni huomannut pientä hidastustani liikkeen kohdalla. Mitä nekin ajattelevat, jotka huomasivat! En kestäisi kuulla.
Paluumatkan raitiovaunu saapui heti laiturille. Kipusin kyytiin. Tuntui ikuisuudelta, kun odotettiin valojen vaihtumista ja lähdettiin matkaan. Vielä raitiovaunussa päällä oli pakokauhu siitä, että pitää päästä nopeasti kauas, ettei kukaan vaan kuvittele, että minä kuvittelen olevani joku! Kyllä harmittaa nyt koko touhu, kun yhä tekee mieli sellaista kivaa oranssia rantapyyhettä vähintäänkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)