Kreeta 3 Samaria

10.7.2023

Herätyskelloni soi 4.58. Seuralaisellani oli myös herätys soimassa pari minuuttia myöhemmin, mutta koska hän jääräpäisesti kieltäytyy laittamasta herätyksen ääneksi ja äänenvoimakkuudeksi jotain sellaista, mikä ei aiheuttaisi sydänkohtausta, jouduin herättämään itseni lempeämmin parin minuutin etumarginaalilla.

Suoritimme illalla suunnittelemamme aamutoimet pikavauhdilla, mm. aurinkorasvauksen, pukeutumisen ja viimeisten tavaroiden paketoinnit reppuun. Kun kaikki oli valmista, kävimme aamiaisen kimppuun. Seuramiehen kolmioleivät maistuivat pahalta, ehkä jopa pilaantuneelta, joten päädyimme jakamaan puoliksi oman aamiaispatonkini. Se oli onneksi niin reilun kokoinen, että siinä olisi muutenkin ollut liikaa yhden syötäväksi.

Mitään infoa tai retkilippuja emme olleet saaneet, vaan matkatoimisto luotti kovasti siihen, että kaikki haluavat ja osaavat seurata itse palveluihin liittyvää tiedotusta puhelinsovelluksesta. Suututtaa tämä nykysuuntaus, että kaikkeen tarvitaan sovellus, jonka käyttäminen kuitenkin edellyttää, että on hyväksynyt käyttöehdot, jotka ovat useimmiten täysin hyväksymiskelvottomat. Seuralainen oli sovelluksen kuitenkin hommannut ja tiesi sen ansiosta, että retkibussi olisi saapumassa hotellin eteen klo 5.45.

Nousimme ennen aurinkoa.

Vaikka pysähdyimme hiukan miukumaan parille hissylle (sähisevälle) kissalle hotellikadulla, olimme paikalla viitisen minuuttia etuajassa. Bussi saapui täsmällisesti. Oppaamme Dimitris hyppäsi kyydistä, kysyi nimemme ja toivotti meidät tervetulleeksi. Asetuimme vähän keskiovia taemmas istumaan, mutta jouduimme piakkoin vaihtamaan paikkaa, koska pari pysähdystä myöhemmin taaksemme änkesi ruma keuhkotautinen ukko vaimoineen yskimään röyhkeästi ja tauotta suoraan meidän niskoihimme. Yskijöitä kertyi vähitellen melkoinen joukko lisää eri puolille bussia. Päädyin kaivamaan repusta maskin naamalleni.

Retkiväkeä haettiin Hanian kaupungista saakka. Lopulta bussi oli täynnä ja kuskimme Nicos käänsi nokan kohti Omalosta. Sen verran retkitapoihin oli tullut muutosta, että opas ei enää ostanutkaan rotkolippuja koko ryhmälle, vaan ne kehotettiin ostamaan netistä bussimatkan aikana, mikäli ei ollut ostanut niitä jo aiemmin. Opas laittoi qr-koodin/linkin myyntisivusta kiertämään bussissa. Seuramiehellä oli onneksi sellainen puhelin, jolla ostaminen onnistui sekä luottokortti, jolla saatiin liput á 5 € maksettua. Lippuja myytiin edelleen myös rotkon alkupisteellä, mutta siellä olisi tuhlautunut aikaa jonottamiseen. Sähköpostiin putkahti pian pdf-liput.

Opas pyysi myös muiden selostustensa ohessa ilmoittamaan hänelle, jos kenelläkään on terveysongelmia, joista hänen olisi syytä tietää, esim. diabetes, sydänvikaa, huonot polvet, allergioita, hiljattain tehty joku leikkaus jne. Tällaista ei ole aiemmin opas kysellyt, ja teki hyvän vaikutuksen, että asiat oli tämän firman toimesta haluttu huomioida.

Pysähdys suoritettiin eri tavernassa kuin aiemmin, mutta muut rutiinit olivat samat kuin aiemminkin. WC:ssä joutui käymään takapihalle tuodussa kontissa. Sillä välin, kun minä jonotin vessaan, kävi seuramies toimittamassa ravintolan puolella päivystäneelle oppaalle rahat laivalippuja varten á 13 €. Pysähdyksen piti kestää 20 min, mutta venyi 40 minuuttiseksi oppaan jäätyä suustaan kiinni jonnekin. Kaikki retkeläiset olivat palanneet bussiin jo aikoja sitten, ja harmitti tämä ylimääräinen viivyttely. Vaeltamaan haluaisi päästä mahdollisimman aikaisin sekä ajankäytön että päivän lämpötilan kehittymisen vuoksi. Nyt aikaa tuhlattiin bussissa istumiseen, vaikka olisi ollut mukavampaa tuhlata se vaelluksen jälkeen uimiseen tai ravintolassa istumiseen.

Bussista pitää ottaa kuva, että löytää sen myös retken jälkeen.

Xyloskaloon päästyämme räpsimme muutamat alkukuvat sekä muistoksi että retken aikaleimoiksi. Sitten lähdimme matkaan. Portilla ohitimme lippukioskin jonon ja näytimme lippumme puhelimesta portinvartijalle. Tämä antoi meille samalla perinteiset paperiset kulunvalvontaliput mukaan. Liikkeelle päästiin noin klo 7.50, se on aika hyvä aika. Seuralainen valitteli hiukan pohkeidensa tuntemuksia jo alkumatkasta. Itsekin olin vähän yllättynyt alkukivien liukkaudesta, muistelin liukkauden alkavan vasta vähän myöhemmin, mutta muuten meno tuntui kevyeltä.

Xyloskalo on vaelluksen lähtöpaikka.

Lippuluukku ja tarkastuspiste.

Ensimmäiset 3 kilometriä on reitin jyrkin osuus.

Samarian paperiset pääsyliput.

Aamu oli poikkeuksellisen lämmin, vaikka vuoristossa oltiinkin. Reitillä oli paikoin ruuhkia, mutta omaa saimme kulkea omaa tahtiamme kuitenkin ihan rauhassa. Muutamien porukoiden kanssa ohittelimme toisiamme moneen kertaan pitkin päivää. Vettä sai yhä taukopaikkojen lähteistä, vaikka sitä ei retkikuvauksien teksteissä mainittukaan. Ihmeellistä, että tuollainen jätetään kertomatta, vaikka kyseessä on aika oleellinen juttu. Paperista karttaa reitistä ei enää jaettu, mutta jokaiselta taukopaikalta löytyi kyltit reitin taukopaikoista etäisyyksineen ja oletettuine kävelyaikoineen.

Alkumatkan komeita maisemia.

Vuoristoa aamuauringossa.

Yskijöitä teki mieli vältellä myös vaelluksella. Erityisen paha yskä oli meidän retkibussin kaljulla riippa-tautuoitukäsivartisella (käsivarret olivat siis sekä tatuoidut että riippuvat) kaljulla ukolla sekä toisella potralla Kreeta-kalastajanhattuisella miehellä. Myös nuorta aivastelevaa misua (miehineen) meinasi olla vaikea vältellä, kun kulkivat niin samaa tahtia meidän kanssa. Pari nuorta kälättävää naista kävi alkuun hermoille, mutta he juttelivat matkan edetessä ja voimien huvetessa aina vain vähemmän. Näin jälkikäteen ajateltuna misu ja tämän mies olivat ihan sympaattiselta vaikuttava nuoripari. Onhan se kiva, että tuollaiset lähtevät myös vaellukselle eivätkä vain ryyppäämään bilebaariin. Eräällä vihreä-paitaisella pulskalla ukkelilla näytti olevan vaikeuksia jo ennen puoliväliä.

Aamulla aurinko vielä hellii vaeltajaa.

Verkot suojaavat pahimmilta mahdollisesti putoavilta kiviltä.

Vaikka voisi kuvitella, että minä äärimmäisen introverttina ihmisenä en sietäisi lainkaan tällaista turistirysä-kohdetta, niin kyllä tällainen ihmisten tarkkailu ja analysointi silti on hauskaa. Eikä ihmisiä oikeasti siellä reitillä niin paljon ole kuin voisi kuvitella. Useimmat ovat myös riittävän samanhenkisiä, että ovat tulleet vaeltamaan eivätkä riehumaan ja mellastamaan.

Apueläin lepäili odottaessaan päivän ensimmäistä nilkantaittajaa.

Vesi pujotteli rotkon pohjalla kivien välissä.

Olin yllättynyt siitä miten vähän vettä kulutin alkumatkasta, ei vaan tullut jano. Kovahko tuuli vilvoitti riittävästi ja männyt tarjosivat mukavasti varjoa. Vasta vähän myöhemmin join enemmän, mutta silloinkin lähinnä järjen takia, koska kunnollista janoa ei suoranaisesti tullut. Havut ja kuiva hiekka tuoksuivat huumaavasti, ja perhoset löivät taas leikkiä lähteillä. Näitä asioita muistelen ja kaipaan aina Samariasta eniten.

Taukopaikoilla oli etappiopasteita.

Raikkaista lähteistä sai täytettyä juomapulloa pitkin matkaa.

Ag. Nicolaoksen taukopaikalla maistelimme evääksi otettuja sipsejä ja keksejä (suklaakuorrutetut Oreot, joita ei olisi saanut ostaa Venäjä-boikotin takia). 0,75 litraa osoittautui sopivaksi vesipullon kooksi. Tarkistelimme asiaa myöhemmin vanhoista muistiinpanoista, ja samaa kokoa olivat aiempienkin Samarian keikkojen pullot olleet. Samarian kylässä pidettiin vähän pidempi lounastauko wc-käynnistä aloittaen. Seuramies tosin poikkesi huussiin jo kerran aiemmin. Koska olimme ehtineet tänne aika hyvissä ajoin, kerrankin wc-tiloihin (reikä lattiassa) ei ollut ruuhkaa eikä paperikaan ollut loppu. Tosin ainahan meillä on vessapaperirulla kaiken varalta mukana.

Kekkonen piti kuria yllä Samariassakin.

Samariassa sielu lepää, vaikka ruumis paiskii hommia.

Samarian kylä löytyi sillan toiselta puolelta.

Löysimme vielä vapaan pöydänkin sopivasti puolivarjosta puun vierestä. Syödessämme huomasimme pari krikritä hiipimässä talojen takana. Etsimme niistä toisen vähän myöhemmin voidaksemme tarjota sille ostamaamme omenaa. Eläin ujosteli meitä ensin kovasti. Höyläsin omenasta kuorimaraudalla viipaleen, jonka seuralainen varovasti heitti vähän vuohen eteen houkutellen sitä lähemmäs.

Paikka varjossa.

Energiantäyteiset retkieväät.

Parin maistiaisen jälkeen se jo ahnehti omenaa suoraan käsistäni ja meinasi jo käydä puremaan ja puskemaan, kun ei saanut heti kaikkea. Kun ponnahdin pikaisesti kyykystä takaisin pystyyn, tajusi vuohi taas alakyntensä ja tyytyi napsimaan antamamme omenanviipaleet kesysti. Internet-lähteiden mukaan omena on ihan passelia ruokaa vuohelle, kunhan se tarjoillaan viipaleina eikä kokonaisina omenoina, ja kunhan kaikki turistit eivät syötä niille juuri omenia, jolloin samaa tavaraa saa liikaa.

Krikrille maistui omena.

Lounaan jälkeen patikkamatka jatkui. Perinteinen poseerauspaikka muistokuvaa varten meni tällä kertaa jotenkin ohi, joten otimme kuvat vasta rautaportin edustalla - ikoninen paikka sekin. Suola-aavikoksi kutsumallani osuudella oli enemmän varjoa kuin muistin, mutta ehkä se johtui vain tavallista varhaisemmasta kellonajasta. Yksi pelottava liukastuminen pääsi tapahtumaan, mutta onnekkaasti jalkani luisti kiveltä täysin pystysuoraan alas, ja jalkavoimat pitivät minut pystyssä ilman pienintäkään horjahdusta.

"Suola-aavikko"-osuus alkaa tästä.

Ihminen on pieni.

Jylhissä maisemissa kelpaa kuljeskella.

Kreikkalaiset turistit aiheuttivat hämminkiä Christos-taukopaikalla. Jotain piti heidän jäljiltään sammuttaa jauhesammuttimella. Puistonvartija ilmestyi ihan tyhjästä ja pöläytti sammuttimesta ilmoille sakeat vihertävät pölypilvet. Paikalla hengaillut hevonenkin säikähti sammuttimesta lähtenyttä ääntä ja vähitellen laajemmalle leviävää pölyä. Mekin jouduimme siirtymään eväspaikaltamme hetkeksi pois pölypilven tieltä. Vartija kävi ripittämässä ankarasti syyllistä seuruetta, jonka jäsenet vaikuttivat jotenkin puolustautuvan kädet heiluen. Toivottavasti oppivat jotain.

Jauhesammuttimesta jäi melkoinen sotku.

Exit-portilla annoimme aamulla saamamme lipun toisen osan luukulle todisteeksi, ettemme ole eksyneet metsään. Vaikka jaloissa oli rakkoja ja hiertymiä jo valmiiksi (sandaaleista), kävely tuntui helpolta ja kivuttomalta koko matkan. Jalat eivät väsyneet juuri yhtään. Edes minulle tyypillistä jalkapohjien kipeytymistä ei tullut. Yksi uusi rakko vasemmasta isovarpaasta löytyi retken jälkeen, mutta se ei tuntunut kävellessä lainkaan.

Rautaportti on Samarian rotkon kapein kohta.

Rautaportin läpi kuljettiin siksakkia kevyitä siltauksia pitkin.

Exit-portilla luovutettiin osa pääsylipusta pois.

Koska tunnelma oli niin mukava ja aikaa hyvin jäljellä, pysähdyimme ensimmäistä kertaa ottamaan tuoreet appelsiinimehut exitin luona olevaan kahvilaan. Pieni lasillinen maksoi 3 €, mutta oli aivan riittävän iso meidän tarpeisiin. Kylläpä maistui mehu herkulliselta! Kivan näköinen harmaa kissa päivysti uteliaana kahvilaan saapuvia ohikulkijoita. Kahvilalta oli vielä noin kahden kilometrin kävely Agia Roumeliin. "Bussi"kyyti olisi edelleen maksanut samat 2 € kuin jo vuosia sitten, mutta siihen lintsaamiseen emme sentään lähteneet, vaan kävelimme reippaina loppumatkankin.

Tuore appelsiinimehu virkisti.

Kisse tarkasteli ohikulkijoita uteliaana tai uneliaana.

Agia Roumelissa kävelimme ensin rantaan ottamaan aikaleimakuvan, sitten etsimme Samaria-tavernan, johon Dimitris tulisi aikanaan (16.30) jakamaan laivaliput. Emme kuitenkaan jääneet tavernaan, vaan suuntasimme seuraavaksi uimaan saman rantabaarin luokse kuin edellisellä kerralla. Ystävällinen tarjoilijamies otti seuramiehen hellään huomaansa, ja tarjoili tälle olutta sillä välin, kun minä pyristelin pukukopissa, uimassa ja suihkussa. Rantahiekka oli jälleen niin polttavaa, että piti juosta molempiin suuntiin, vaikka oli uimakengät tassujen suojana. Vesi oli ihanaa 28-asteista, pohjalla 27. Vaikka jalkapohjat olivat lähellä kramppaamista uidessa, oli ihanaa kun repun kanssa tarpominen vaihtui painottomaan lillumiseen raikkaassa meressä. Valmistuttuani uintipuuhista, palasin rantaravintolaan nauttimaan jääteetä.

Agia Roumelin rantaraitti tuntuu vihdoin maalilta.

Agia Roumelin tulikuuma ranta.

Vaeltaja menossa palkitsemaan itsensä vilvoittavalla merikylvyllä.

Samarian pöly kengissä tuottaa onnea.

Syömään mentiin Samariaan, jonka sijainnin olimme tarkistaneet aiemmin. Sisäänheittäjä oli sympaattinen ukkeli, jonka mieliksi otimme tuoremehujuomat (vesimeloni & sitruuna), alkusalaatin ja tzatzikia, eikä pelkästään moussakat. Ajankuluksi ja seuralaisen uneliaisuuden vuoksi tilasimme vielä cappuccinon (minä) ja espressson. Salaatti oli hyvä, erityisesti feta oli parasta ikinä. Tzatziki oli kunnolla valkosipulisa. Moussaka oli perustasoa, olemme saaneet parempaakin. Talo tarjosi jälkiruuaksi suikaloituna ja ällömakeaksi karamellisoituja jonkun hedelmän suikaleita ja rakia - raki oli parempaa. Rakin tuntevat tietänevät, että sitä ei yleensä juoda maun vuoksi. Hintaa aterialle kertyi 50 € ja jotain pennejä, mutta annoimme 55 €.

Samaria-taverna.

Vesimelonimehu.

Alkupalaksi syötiin kreikkalaista salaattia ja tzatzikia.

Moussaka oli valmistettu annoskippoihin.

Raki ja ällömakea lisuke.

Cappuccinosta sai potkua illan istuskeluihin.

Seuramiehen espresso näytti tehokkaalta.

Lopulta Dimitris ilmestyi paikalle ja seuralainen kävi hakemassa häneltä lippumme laivaan. Samalla opas kertoi, että matka kestäisi noin 40 minuuttia ja pois pitäisi jäädä sen ensimmäisellä pysähdyksellä Sougiassa. Kävimme vielä hyödyntämässä ravintolan wc:tä ennen lähtöä. Ehdimme laivaa odotellessa poiketa muutamaan kauppaan tutkimaan valikoimia. Näin eräällä rekillä kivan Samaria-aiheisen T-paidan, mutta vain sen yhden kappaleen. Sain kuitenkin houkuteltua myyjän apuun, kun katselin ja kääntelin paitaa näyttävästi pääni korkeudella.

Myyjä kuskasi meidät viereiseen liiketilaan, missä paitoja oli lisää ja paria eri väriäkin, valkoisia ja vihreitä. Päädyin kuitenkin haluamaan mustan L-kokoisen, jonka myyjätyttö sitten etsi näppärästi paitapinojen joukosta. Paita maksoi 14 €, mutta minulla oli antaa vain 20 €, joten myyjä joutui kipaisemaan taas kujan toiselle puolelle hakemaan vaihtorahat toisesta myymälästä. Seuramies osti itselleen Kreikka-teemaiset varvastossut á 7 €. Sellaisia perinteisiä ja edullisia varvastossuja meinaa olla vaikea enää löytää mistään, joten kun tällaiseen diiliin törmää, niin tilaisuuteen on tartuttava.

Pyörimme vielä hetken kylillä odottamassa laivaa. Näimme satamassa naisen, joka nilkutti kainalosauvojen kanssa jalka paketissa, liekö satuttanut itsensä vaelluksella ressukka. Samaria I saapui 17.15 maissa. Porttien auettua ryntäsimme valtavan lössin mukana sisään. Kaikilla on aina kiire, koska istumapaikkoja, varsinkin hyviä, on rajallinen määrä. Liput tarkistettiin autokannella ennen portaisiin päästämistä. Löysimme vielä jonkinlaiset istumapaikat. Laiva lähti ainakin 10 minuuttia myöhässä. Sitä oli tuskallista odottaa, kun oli niin kuuma. Lopulta lähdimme liikkeelle ja saimme vilvoittavan merituulen avuksi.

Calypso näytti kelluvan yhtä paljon ilmassa kuin meressäkin.

Agia Roumelia ehdittiin ihastella kannelta ennen laivan lähtöä.

Sougiassa talsimme rantaraittia pitkin etsimään oman bussimme. Yskijöitä oli paluumatkalla hämmentävästi enemmän kuin aamulla, joten tunsin pakottavaa tarvetta taas maskiutua. Matka kesti toivottoman kauan. Osa porukasta jätettiin pois Plataniaksen liepeillä, mistä he jatkoivat matkaa pikkubussilla mm. Elafonissiin. Heillä matkaa vasta olikin vielä kestettävänä. Seuraavaksi ajoimme onneksi Plataniakseen emmekä aamuista järjestystä toisinpäin. Hotellilla olimme noin klo 20.20. Jätimme kuskille tippiä 4 €.

Kansainvaellus laivalta busseille Sougiassa.

Hotellilla otimme vuorollamme suihkut. Oli mukavaa saada pestä hiukset, vaikka uiminen olikin noin muuten raikastanut oloa hetkeksi iltapäivällä. Asetuimme parvekkeelle juhlistamaan reippaita itsejämme CAIR-kuohuviinin ja sipsittelyn merkeissä. Kertailimme ja vertailimme päivän kokemuksia, selailimme hiukan kuvasaalista ja valikoimme muutamia somessa jaettavaksi.

Cair kruunasi mahtavan päivän.

Sportstrackerin tulokset jaettiin illalla someen.

Naapuri"talon" lihava ja huonokuntoinen ukko järjesti vielä pienen ohjelmanumeron olemalla niin umpihumalassa, että kaatuili omalla parvekkeellaan. Hänen naapuriparvekkeellaan aikaa viettänyt tyttölauma vaikutti pelästyneeltä ja kiusaantuneelta. Onneksi jostain ilmestyi hetimmiten ehkä miehen omaan seurueeseen kuuluva riuskempi mies nostamaan häntä pystyyn ja sisätiloihin.

Vielä ennen nukahtamista venyttelin vielä jalkani huolella ja monipuolisesti, vaikka päivän rasitukset tuntuivatkin kevyemmältä kuin koskaan aiemmin. Seuralainen oli jo simahtanut umpiuneen. Samaria on edelleen minkä tahansa vuoden kohokohtia parhaita päiviä. Vuonna 2023 sen kanssa kilpailevat ainoastaan Islannin lämpimässä purossa pulikointi ja Ahvenanmaalla järven (kyllä) rannalla vietetty juhannusaatto. Ja nyt on jo ikävä Samariaan uudestaan...

Tarkistettu, korjailtu ja täydennetty tilasto Samarian vaelluksista.

Kreeta 2 Rantapäivä

9.7.2023

Herätys soi kahdeksalta aamulla. Nukkumaan olin ehtinyt vasta vartin yli puolen yön, mutta tunteja kertyi riittävästi, koska uni oli maistunut yllättävän hyvin. Peittona oli pelkkä lakana. Oikean peiton kanssa olisi pääsääntöisesti helpompi nukkua, mutta viime vuosina olen kotimaan helteissä opetellut nukkumaan pelkissä alusvaatteissa vailla minkäänlaista peittoa, joten lakanan kanssakin pystyin nyt uinahtamaan.

Aamiainen tarjoiltiin vastaanoton vieressä samassa baarissa kuin missä olimme nauttineet tervetulojuomamme edellisenä päivänä. Erilaisten elintarvikkeiden valikoima oli kohtalainen. Poimin lautaselleni kaksi pientä croissantia, sämpylän, kolmea eri juustoa (edam, feta, gruyere) ja voinapin. Juomiksi hain lasillisen omenamehua ja kaakaon automaatista. Ulkona ei ollut yhtäkään varjossa olevaa pöytää vapaana, joten asetuimme sisätiloihin, vaikka siellä oli hieman liian kuumankosteaa ja muutamia yskiskelijöitä. Croissantit olivat hieman kuivakoita ja aavistuksen liian makeita, mutta kaikki tuli kyllä syötyä melko hyvällä ruokahalulla.

Aamiaissali.

Aamun paloja.

Aamiaisen jälkeen palasimme huoneeseemme tekemään aurinkorasvauksen. Vaihdoimme samalla uima-asuihin. Sitten tepastelimme rannalle. Rantavahdin tornissa lepatti keltainen lippu, mutta koska hakeuduimme jälleen suosikkipaikallemme aallonmurtajan kupeeseen, oli uiminen silti helppoa. Hierojia ja kaupustelijoita pyöri yllätykseksemme rannalla jonkin verran, mutta eivät olleet aggressiivisia. Menneiltä vuosilta olisin muistellut rantakaupustelun olleen Kreikassa laitonta, mutta ehkä lakeja on muutettu tai niistä ei välitetä enää niin paljon..?

Meidän parveke oli 2. kerroksessa talon nurkassa.

Hotellin puupyörät olivat veikeitä.

Vesi oli 27-asteista. Uimme ja otimme aurinkoa ja uimme taas muutamia kierroksia. Rantavesiin oli mahdollisesti uiskennellut myös meduusa ihmettelemään ihmisiä. Eläin vaikutti poltelleen erästä naista, joka hermoili äänekkäästi tapahtumasta ja pyysi ohiuijia tarkkailemaan lähellään olevaa vettä, josko siinä näkyisi syyllinen. Moni uimari pyöri tarkastelemassa vettä sillä silmällä, mutta ilmeisesti kukaan ei polttiaiskaveria enää bongannut. Itsekin olen kerran tullut tuollaisen salakavalan olennon polttamaksi Barcelonassa eikä se todellakaan mikään mukava tunne ollut. Jäljet säilyivät iholla miltei pari viikkoa.

Välimerellä oli keltaisen lipun päivä.

Kuumalle hiekalle.

Rantaretken jälkeen palasimme hotellille ja asetuimme "oman" uima-altaamme allasbaariin nauttimaan virvokkeita. Seuramies halusi maistaa Charma-olutta á 6,50 €, jonka baarimikko korjasi lausuttavan "harma". Minä tilasin freddo cappuccinon á 4,50 €. Olimme kumpikin varsin tyytyväisiä valintojemme makuihin. Kävin koeuimassa altaan muutaman kuntouintikierroksen merkeissä. Altaan vesi oli 31-asteista, ja tuntui kuin olisin laskeutunut kylpyyn ennemmin kuin uima-altaaseen.

Seuraavaksi palasimme huoneeseen ottamaan suihkut. Sitten lähdimme kuljeskelemaan kylille etsimään sopivaa lounaspaikkaa. Agia Marinan puolelta ei enää löytynyt vanhaa suosikki-toast-paikkaa Atlantida-hotellilta. Hotelli löytyi ja sen takaa jonkinlainen vegaaninen rantabaari, missä ei ollut lainkaan asiakkaita, ja jolla ei ollut mitään menuja edes esillä. Melko nopeasti päättelimme, että sieltä ei ehkä enää saa entisenlaisia kinkku-toasteja. Jatkoimme etsimistä.

Koirille oli katettu lounas kadun varteen.

Löysimme autotien varreta vähemmän kauniilla maisemilla varustetun N.Joy-nimisen paikan, jonka päätimme testata. Toastit sai itse koota valitsemistaan erikseen hinnoitelluista täytteistä. Perustoastin á 3 € lisäksi otin kinkkua á 0,5 €, tomaattia á 0,4 € ja sipulia á 0,4 € sekä juomaksi home made lemon lemonaden á 6 €. Seuralainen peesasi ja otti saman setin. Leivät olivat erinomaiset ja juoma mukavan hapan ja raikas. Olimme erittäin tyytyväisiä lounaaseemme, vaikka alkuperäinen suunnitelma ei onnistunutkaan. Yhteensä lounas maksoi 20,10 €, mutta jätimme 23 €.

N. Joy-kaffela.

Toast ja sitruunajuomaa muodostivat oivallisen lounaan.

Paluumatkalla hotellille poikkesimme markettiin ostamaan seuraavan päivän Samarian retkelle eväitä ja vähän hotellilla syötäviä eväitä. Huoneeseen päästyämme napostelimme hiukan sipsejä ja vettä. Matkakumppani vetäytyi torkuille. Minä, päivällä nukkumaan kykenemätön, ryhdyin kirjoittelemaan hiukan muistiinpanoja päivän puuhista. Siestahetken jälkeen lähdimme käymään vielä toistamiseen meriuinnilla.

Uintiretken jälkeen aurinko oli kääntynyt jo sen verran, että parveke oli jäänyt osin varjoon, ja siellä pystyi jo olemaan. Istuskelimme parvekkeella lepäilemässä ja nauttimassa pomegranate-juoman sekä sitruunalimua. Seuramiehen jahkailun ja hidastelun vuoksi pääsimme vasta seitsemän jälkeen jalkautumaan taas kaduille etsiskelemään illallisravintolaa. Hotellikadulla kohtasimme söpön mustavalkoisen kissanpennun.

Kissepentu ei ollut linssilude.

Jo noin 200 metrin päässä hotellista sijaitsi ravintola Pirgos, jota olimme muiden vaihtoehtojen muassa tutkailleet netistä. Menu vaikutti siedettävältä, joten emme jatkaneet etsimistä kauempaa, vaan asetuimme tänne. Runsaiden istutusten ansiosta tunnelma oli puutarhamainen ja mukava, vaikka ravintola sijaitsikin aivan tien vieressä.

Ravintola Pirgos.

Ruuaksi valitsin lamb tsigariaston á 10 € ja rosé-lasillisen á 5 €. Seuralainen otti oman suosikkinsa beef stifadon ja sen oheen Eza-oluen. Pullollinen vettä oli toki kuuman päivän jälkeen myös välttämättömyys. Lihat olivat hyvät ja mureat. Lisukkeena oli ranskalaisia perunoita. Jälkiruokia emme ottaneet, mutta talo tarjosi hunajalla (?) pehmennettyä rakia (tai jotain ihan muuta) ja pienet leipomukset, joissa oli jotain vaniljavaahdon tapaista. Epäilin tuon suupalan sisältävän munaa, joten seuramies sai syödä molemmat - kehui niitä hyviksi, eivät kuulemma olleet liian makeita.

Lammas-tsigariasto, ranskalaiset ja terveelliset vihreät lisukkeet.

Stifadokin oli rehujen peitossa.

Talon tarjoama jälkiruoka.

Illallisen jälkeen päätimme varmuuden vuoksi hakea vielä lisää retkievästä marketista sekä vähän suuremmat 0,75 litran vesipullot Samariaa varten. Puolen litran pullo on Samariassa vähän turhan pieni ja 1,5 litran pullo aivan turhan suuri raahata mukana, kun pulloa saa kuitenkin melko usein täytettyä matkan varrella olevista lähteistä. Kävimme vielä rannalla katsomassa auringonlaskun. Sen jälkeen loppuilta kuluikin hotellilla seuraavan päivän retkitavaroita keräillen ja pakkaillen.

Eräällä hotellilla oli oma pieni pyhäkkö.

Aurinko laskee vuorten taa.

Kreeta 1 Menomatka

8.7.2023

Herätyskello säikytti uneliaan matkailijan hereille klo 3.00. Hereilläolon tarkistustekstiviestit läheteltiin matkakumppanin kanssa klo 3.05. Koska aamuyöstä ei ollut paljonkaan tekemistä, vain viimeiset eväiden, hammasharjan, deodorantin yms. pikkutavaroiden pakkailut mukaan, pääsin lähtemään kohti lentokenttää klo 3.30. Olin jälleen ostanut etukäteen pysäköinnin P5-parkkitalosta. Perille löysin helposti vielä vanhasta muistista ja puomi tunnisti kiltisti rekisterinumeroni ja päästi minut ajelemaan sisään.

Olisin halunnut pysäköidä auton samoille tienoille kuin edelliselläkin matkalla, mutta kyseinen osasto vaikutti olevan suljettu pois käytöstä, joten päädyin P5 G5-alueelle (sentään se rimmaa nätisti), jonka värikoodina oli pinkki. Autolta suunnistin lähimmälle hissille. Matkustin sillä katutasoon ja putkahdin ulos eri ovesta kuin edellisellä matkalla. Hahmotin kuitenkin nopeasti missä olin, ja tepastelin terminaalille. Matka ei ollut sen pidempi kuin toiseltakaan ovelta.

Pienen odottelun jälkeen myös seuramies pääsi taksilla perille kentälle. Kun olimme tunnistaneet toisemme, ja ennen kuin lähdimme sukeltamaan ihmismassojen keskelle, maskitin itseni taas terveysturvallisuussyistä. Vaikka kieltämättä nautin kyllä siitäkin, että saan maskilla piilotettua suurimman osan rumasta naamastani. Yritimme tulostaa matkalaukkutarroja perinteiseen tapaan, mutta systeemi ei hyväksynyt sitä, vaan jouduimme tunnistautumaan ja tulostamaan kumpikin erikseen omat lippulappumme, vaikka ne olivat samalla varauksella. Paperiset boarding passit tulostelimme myös samalla.

Bag drop sujui nopeasti. Turvatarkastuksestakin selvisimme vauhdikkaasti, vaikka jouduin ylimääräiseen henkilöskannaukseen/-tunnusteluun. Skannerin mukaan minulla oli jotain epäilyttävää taskuttomien housujen oikeassa taskussa. Mitään ei kuitenkaan löytynyt lisätutkimuksissa, ei edes sitä taskua. Reppuunkin tarkastaja kurkisti, mutta tyytyi vilkaisuun, eikä pöyhinyt sisältöä lainkaan.

Boardausta odotellessa haahuilimme ympäriinsä kentällä. Ostimme vesipullot 2 kpl á 5 €. Ajan käydessä vähiin, poikkesimme WC:hen. Lentomme lähti portilta 32 ja olimme koneeseennousuryhmässä #2, joten pääsimme kyytiin melko nopeasti. Meillä oli paikat 10 B (minä) ja C - typerät paikat hätäovien kohdalla. Huonompia paikkoja ei lentokoneesta löydy, paitsi ehkä ensimmäinen rivi (en tykkää tuijottaa seinää suoraan nenän edessä). Istuinpaikat oli allokoitu meille, kun teimme check-in:iä etukäteen internetissä, joten yllätyksenä sijoittelu ei tullut.

Olisin voinut maksaa isojakin rahoja, että olisin saanut vaihtaa paikat johonkin muuhun, mutta systeemi ei sallinut vaihtoa mihinkään muuhun kuin toiseen hätäovipaikkaan, edes rahalla. Hätäovipaikalla ei yleensä ole kunnollista ikkunaa, vaikka ulos näkeminen edes satunnaisina vilauksina on koko lentämisen pointti (ei suinkaan perille pääseminen jonnekin kohteeseen, kuten lentoyhtiö erheellisesti saattaa luulla). Moni yrittää lohdutella, että onhan siinä sitten hyvät jalkatilat, mutta kun minä haluan sellaisen jalkatilan, jossa saan säilyttää reppuani koko lennon ajan. Todella ahdistava ajatus jättää reppu (arvoesineineen) jonnekin hattuhyllylle kenen tahansa käpälöitäväksi edes vähäksi aikaa. Hätäuloskäyntipaikka on julma rangaistus, ja pitäisi saada roima alennus, jos ihminen pakotetaan istumaan ko. riville.

Portti 32.

Hätäovipaikka on kuin rangaistus.

Koska hätäuloskäynnin kohdalla istuvien edellytetään olevan jollain lailla fyysisesti ja henkisesti kyvykkäitä sekä kielitaitoisia ihmisiä, esitti lentoemäntä kysymyksiä aiheista, mm. varmisti, että osaamme suomea. En usko, että olisi auttanut, jos suomeksi esitettyyn kysymykseen olisi yrittänyt valehdella vastaamalla "en osaa suomea".

Lähtö tapahtui aikataulun mukaisesti. Lentoajaksi kuulutettiin noin 3,5 tuntia, joka oli hieman vähemmän kuin aikataulun mukaan. Kun olimme päässeet ilmaan, alkoi aamu olla sen verran pitkällä, että sain naposteltua kilpirauhaslääkkeeni. Se ehtisi sopivasti imeytyä systeemiin ennen tarjoilujen alkamista. Shamppiksista Finnair oli tähän mennessä luopunut, joten jouduimme tyytymään lomaskumpalla skoolaamiseen. Piccolo-pullo Bernard-Massardia maksoi á 12 €. Sen kyytipojiksi otimme sipsejä á 4 €. Yhteensä pienelle herkutteluhetkelle tuli hintaa 32 €. Jälkiruuaksi pistelimme poskeemme vielä yhdet eväsleivät, jotka olin tuonut kotoa.

Finnair on masentavasti alentanut shamppiksen skumpaksi.

Cheers anyway!

Lento oli olosuhteisiin nähden nopea ja helpohko, vaikka tuntuikin vähän levottomalta joutua käymään sen aikana kahdesti WC:ssä. Jälkimmäisellä kerralla kopissa odotti tappavan kauhea haju. Pidätin hengitystä niin kauan kuin pystyin. Sen jälkeenkin yritin hörpätä vain minimaalisen määrän ilmaa keuhkoihini, että pysyisin juuri ja juuri tajuissani. Pesin kädet rivakasti, ja hoipuin sinertävänä ulos niin pian kuin pääsin. Sieppasin käsipapereita mukaani ja kuivasin käteni vasta ulkopuolella, koska sisällä ei olisi pystynyt olemaan sekuntiakaan kauempaa.

Matkalaukkuja jouduttiin odottelemaan Hanian lentokentällä melkein tunti, mutta lopulta ne ilmestyivät hihnalle, minun ensin. Kuvioitujen laukkujen määrä oli yllättävän suuri. Moni muukin on tykästynyt ajatukseen, että oma laukku on helpompi erottaa joukosta, kun se ei ole musta tai harmaa. Oppaat löysimme helposti heti matkalaukkusalin ulkopuolelta. Maiju neuvoi meidät bussi #2:lle. Matka hotellille kesti noin 40 minuuttia, ja sen oppaana toimi Kristiina.

Matkalla kuulimme tavanomaisia tarinoita kohteessa toimimisesta. Harmitti kovasti, että mitään paperista materiaalia ei enää jaettu, ei kylän karttaa eikä edes retkilippuja. Kun itse vastustan useimpia puhelinsovelluksia onnettomien käyttöehtojen takia, en tiedä miten minun retkeilyni (aikataulut, noutopisteet, liput) olisi järjestynyt, jos seuramies ei puolestaan olisi innokas sovellusten käyttäjä. Huonoksi on mennyt, kun asiakkaita ei haluta enää palvella.

Majapaikaksi olimme valinneet Hotelli Oscar Suitesin. Olimme kerrankin niitä, jotka pääsivät jäämään kyydistä jo toisella hotellipysähdyksellä. Yleensä olemme viimeisiä, jotka tympääntyneinä odottavat omaa hotelliaan ilmestyväksi jostain mutkan takaa. Ilmoittauduimme toisen seurueen kanssa vastaanottoon. Respan nainen uhkasi ensin, että huoneita voisi joutua odottamaan kolme tuntia, koska kello oli vasta noin 11. Kerroimme hänelle kuitenkin, että jos odotusaika on niin pitkä, niin emme halua istua hotellin baarissa sitä aikaa, vaan lähteä kylille.

Hotelli Oscar.

Respatar kävi tarkistamassa siivouksen edistymistä ja palasi vähän ajan kuluttua kertomaan, että huoneemme valmistuisi 20 minuutissa. Jäimme istuskelemaan baariin, mihin meille tarjoiltiin talon piikkiin tervetulo-omenamehut. Tilasimme jatkoksi vielä vihreät jääteet, kun huomasimme olevamme melko janoisia ja päänsärkyisiäkin. Respa ei missään vaiheessa tullut sanomaan, että nyt huoneet olisivat valmiit, mutta aloin epäillä asian olevan näin, kun olin havaitsevinaan hänen luovan katseen meitä kohti ja kohottavan kulmakarvojaan. Joimme jääteet loppuun ja tepastelimme respaan takaisin. Huonetta piti odotella yhteensä noin 40 minuuttia, mikä oli vielä siedettävä aika.

Saimme huoneen 238, johon respa lähti mukaan opastamaan meitä. Huone sijaitsi pienen sivukadun varrella erillisessä rakennuskompleksissa kuin vastaanotto ja ravintola. Sillä (erillisellä rakennuksella, ei huoneella) oli myös oma uima-allas. Safetybox, ilmastointi ja wifi sisältyivät huoneen hintaan. Huone sijaitsi 2. kerroksessa ja sen parveke oli uima-altaalle päin. Meillä oli keittiö ja makuuhuone erikseen. Kylpyhuoneessa oli amme (muiden tavanomaisten asioiden lisäksi). Jääkaapista löytyi iloksemme iso pullo vettä, jonka korkkasimme heti. Söimme eväät loppuun, purimme hieman matkatavaroita ja opiskelimme safetyboxin käytön. Toinen matkalaukussa olleista Ikea-skumppalaseista oli mennyt rikki. En koskaan jaksa kuskata skumppalaseja matkalta takaisin kotiin, mutta olisihan tuo voinut odottaa rikkoutumisen kanssa edes loman loppupuolelle. Paitsi, ettei nyt näköjään voinut.

Huone 238.

Erillinen "keittiö" oli mukava yllätys.

Makuuhuone.

Paahteinen parveke.

Uima-allas näytti houkuttelevalta.

Kylpyhuone.

Amme on aina mukavampi vaihtoehto kuin huono suihkukoppi tai homeinen -verho.

Pienen lepäilyn jälkeen lähdimme etsiskelemään kauppaa. Sandaali alkoi hiertää oikeaa jalkaa pahasti jo sadan metrin kävelyn jälkeen, joten kierros oli pakko jättää lyhyeksi. Saimme hankittua kuitenkin lisää juomia ja vähän purtavaa. Palasimme hotellille lepäilemään. Hörpin ostamani vesimeloni-margaritan, seuramies oluen. Juomien ohella maistelimme hieman sipsejä.

Vesimeloni-margarita.

Seuraavaksi lähdimme tutkailemaan rantaa. Aivan hotellin kohdalta johti kulkuväylä kohti merta. Sen varrella kasvoi suurimpia pelargonioita mitä olen koskaan nähnyt, vähintään vyötärön korkuisia. Ranta vaikutti hotellin kohdalta melko huonopohjaiselta, joten kuljimme vähän sivuun läheisen aallonmurtajan kupeeseen. Siellä oli sekä parempi pohja että hellävaraisempi aallokko. Mittasimme veden lämpötilaksi 30 astetta. Jostain syystä sinne meneminen tuntui silti kylmältä iholla juuri vesirajan kohdalla, mutta ei onneksi kauaa. Välimeri on sitten ihana paikka uida!

Hotellin kohdalla oli polku rannalle.

Hotellilla otimme suihkut ja lepäilimme hetken, kunnes aurinko oli kääntynyt tarpeeksi ja parvekkeemme jäänyt hiukan varjoon. Siirryimme sen jälkeen parvekkeelle nauttimaan seuramiehen Liettuasta tuliaisiksi tuomia sipsejä sekä pienen pullollisen rakia. Paikalle lehahti pian perhonen, joka innostui rakista ja imutti korkin pisaroita kiihkoissaan. Siemailtuaan antaumuksella rakia se lepatti sekopäisenä ympäriinsä menettäen täysin itsesuojeluvaistonsa.

Sipsejä Liettuasta.

Perhonen korkkasi rakin.

Jano kasvaa juodessa.

Päänsärky vaivasi yhä hiukan, vaikka olimme saaneet sekä ravintoa (tarkoitan eväsleipiä enkä sipsejä) että nesteitä, buranaa, ja päässeet rentoutumaankin. Ajattelimme testata auttaisiko kahvi. Astelimme oman uima-altaamme allasbaariin ja tilasimme frappet, yhteensä 7 €, johon lisäsimme 1 € verran tippiä. Kahvijuomat tuntuivat vihdoin vievän mukanaan viimeisetkin rippeet särystä.

Virkistävät frappet.

Frappejen (Vai frappien? Miten frappe taivutetaan monikossa??) jälkeen palasimme huoneeseen vaihtamaan vähän siistimmät vaatteet päälle, ja lähdimme etsimään illallisravintolaa. Suuntasimme Plataniakseen, jonka tiesimme olevan palveluiltaan tiheämpi ja vilkkaampi kuin Agia Marina, jonka puolella hotellimme juuri ja juuri sijaitsi. Kävelimme Olea-ostoslaitokselle saakka, minkä jälkeen vaihdoimme suuntaa ja tepastelimme vähitellen hotellille päin. Etsiskelimme ravintolan lisäksi kauppaa, joka voisi myydä juomalaseja (hotellin peruslasit eivät erityisesti imartele skumppaa). Olihan meillä vielä yksi skumppalasikin, mutta James Bondista tuttu "loving cup" sopii ehkä kuitenkin vain elokuvien romanttisiin kohtauksiin, eikä ole oikeassa elämässä kovin käytännöllinen.

Olean puutavarakaupan näppäimistö sykähdytti, mutta oli valitettavasti väärällä asettelulla.

Päädyimme illalliselle Abelopas-nimiseen ravintolaan. Nimi kuulosti tutulta, mutta ravintola ei näyttänyt siltä. Vanha blogipostaus paljasti samannimisen ravintolan olleen aiemmin eri paikassa saman kadun varrella. Tilasin ruuaksi suosikkini kleftikon á 16,10 € ja juomaksi piccolopullon JP chenet roséta á 3,80 €. Seuralainen valikoi itselleen listalta lammas-souvlakin. Ruoka oli hyvän makuinen, mutta harmittelen aina vähäsen, jos kleftiko tarjoillaan luiden kera, kuten täällä nyt tehtiin. Souvlakin lihan seuramies haukkui sitkeäksi. En epäile hänen arviotaan, koska sitkeys on syy, miksi itse välttelen souvlakin tilaamista ravintolasta riippumatta.

Kleftiko kääreissään.

Souvlaki.

Sievä, pieni ja laiha kissa kierteli kerjuulla ravintolassa. Taisipa joku naapuripöydästä antaakin sille jotain maistiaisia. Ravintola oli rakennettu talojen väliin jonkinlaiselle sisäpihalle ja yritetty kasveilla naamioida karuja betoniseiniä. Kyllä se ensimmäiseksi illaksi kelpasi, mutta ei missään nimessä seudun parhaimmistoa. Koko ateria maksoi 40,10 €, jätimme 45 €. Liharuuat tuntuivat täällä yhä edullisilta (Islantiin verrattuna suorastaan halvoilta), vaikka olimme varautuneet siihen, että hinnat olisivat nousseet täälläkin. Talo tarjosi perinteiseen tapaan jälkiruuaksi vesimelonia ja rakia. Ne kyllä maistuivat.

Vesimeloni ja raki viimeistelevät illallisen kuin illallisen.

Ravintolan jälkeen silmäilimme vielä kauppoja jonkin verran. Sormuskauppa (olen jo ensimmäisestä Kreetan matkasta [2010] lähtien himoinnut erästä sormusta) löytyi edelleen, mutta hintoja eivät ole vieläkään viitsineet laittaa näyteikkunaan tarjolle. Ehkä sellainen houkuttelisi rosvoja tai karkottaisi asiakkaita, mutta minut karkotti nyt hintojen puute. Painoin kuitenkin kaupan nimen mieleen ja tutkailin myöhemmin nettiä. Samainen sormus löytyi kaupan IG-sivuilta (en tiedä kauanko linkki toimii, koska välillä en pitkään aikaan löytänyt kuvaa sormuksesta IG:stä millään ilveellä, mutta nyt se on siellä taas), missä materiaaliksi kerrottiin kulta. "Kivi"kin on suuri kuin muna (rastaan), ja sitä ympäröi jonkin sortin diamongit, joten hinta taitaa olla ennemmin tuhansia kuin satasia, ja on täten suosiolla unohdettava.

One ring to rule them all.

Ihan tyhjin käsin ei kuitenkaan tarvinnut palata hotellille. Ostimme eräästä marketista virvokkeita, ja huomasimme samalla, että kuuden viinilasin (ei kylläkään skumppa-) paketista oli "pihistetty" jo neljä lasia, ja jäljellä oli sopivasti kaksi meitä varten. Koko kuuden lasin setti olisi maksanut 9 €, joten kun saimme tarvitsemamme määrän 3 €:lla, olimme ilahtuneita.

Toiseen markettiin pyrähdin hyvin nopeasti nähtyäni skumppa-pulloja eräällä seinustalla. Sieltä löytyi myös rodoslaista Cair-kuohuviiniä, joka on "paikallinen" suosikkini. Ulkomailla tekee mieli ostaa jotain kyseisen maan tuotoksia, jos maku vain suinkin on siedettävä. Cair (brut) on aina maistunut, vaikka tuskin viiniammattilainen siitä kaipaamiaan nyansseja löytääkään. Minusta Cair on raikasta ja helppojuontista (onko tämä edes sana?). Kurvasin sisään täyttä vauhtia, jarrutin hieman viinihyllyn kohdalla, etten tiputtaisi mitään, ja pysähdyin puoleksi minuutiksi kassalle maksamaan pullon á 12,60 €, ja syöksähdin takaisin kadulle, missä seuramies ihmetteli hölmistyneenä mihin olin kadonnut.

Loppuilta kului parvekkeella kirjoittelun merkeissä ja illan lämmöstä nauttien. Hyönteis-actionia saatiin vielä sen verran, että seuraksemme pysähtyi keskikokoinen "lude", joka vaikutti kiinnostuneelta pääsemään sisätiloihin. Koska meillä ei ollut mitään muuta ei-rikkimenevää astaloa, jouduin napauttamaan sen hengiltä seinää vasten matkapäiväkirjavihkosellani. Harmittaa vähän, että sen kanteen on nyt ikiajoiksi imeytynyt hiukan ludemehua, mutta ei mahda mitään. Sen oli kuoltava, jotta minä voin elää ja nukkua rauhassa.