Parga - 3 - Ali Pashan linna

18.7.2016

Herääminen osui taas kahdeksan kieppeille. Pyrähdin ensi töikseni taas aamu-uinnille mereen. Söimme hieman aamiaista parvekkeella. Itse väkerretty aamiainen ei tietenkään vetänyt vertoja edellisen päivän kahvila-aamiaiselle, mutta oli se tyhjää parempaa. Aamiaisen jälkeen ryhdyttiin valmistautumaan päivän seikkailuihin aurinkovoitelulla. Mikäpä sen parempi harrastus suoritettavaksi hiertävissä kengissä kuin kävely.

Aamiainen parvekkeella.

Olimme lähdössä pienelle patikkaretkelle vuorille päin. Siellä piti n. 4 km päässä olla Anthousan kylä, minkä mainostettiin olevan täynnä vesiputouksia.  Putouksia piti tarkemmin laskettuna olla n. 40. Kymmenen maissa olimme valmiita lähtöön. Aloitimme matkan poikkeamalla lähimarkettiin ostamaan 0,75 l vesipullot mukaan. Alkumatkasta kuljimme tasaisessa maastossa pienten hotellien ja kotien välissä risteilevää tietä. Kyltti Anthousa Castle ohjasi meidät risteyksessä oikeaan suuntaan. Maasto alkoi mäkeentyä/mäkiytyä ? nousta ylöspäin joka tapauksessa.

Suunta on selvä.

Tie oli perinteinen kapoisa hiekkatie, jota rankkasateet olivat uurtaneet paikoin varsin epätasaiseksi. Oliivipuita ja niihin viritettyjä keräilyverkkorullia oli runsaasti tien molemmin puolin. Alueen oliivipuut ovat kuulemma keskimääräistä korkeampia, koska ne olivat jonkin sota-ajanjakson takia jääneet pitkäksi aikaa hoitamatta ja saaneet tällöin venähtää pituutta kenenkään siihen puuttumatta. Eivät ne mitään jättipuita olleet, mutta latvus vaikutti kyllä paikoin olevan aavistuksen korkeammalla kuin aiemmin esim. Kreetalla kohtaamissamme puissa. Asiasta kertoi meille ainoa matkaopaskirjanen, jonka kirjastosta löysin: Epeiros - Parga / Sirpa Piira. 

Oliivipuita.

Kirja oli varsin järeä teos, joka oli valitettavasti kesällä kovin haluttu. Niteitä ei kirjastossa ollut montaa, joten oli ylipäänsä hyvää tuuria, että ehdin saada sen ennen matkaa haltuuni. En kylläkään ehtinyt lukea sitä kokonaan, mutta kävin läpi oleellisimmat Pargan ja lähialueiden asiat ennen kuin kirja oli pakko palauttaa. Teos olisi kyllä ollut vähän järeä kantaa mukana reissussa, mutta niin kiinnostavaa historiaa se oli täynnä, että aion lainata sen vielä uudelleen ja lukea huolella läpi paremmalla ajalla. 

Tie vie.

Ali Pashan linnoitus kaukaisella kukkulalla.

Meillä ei tietenkään ollut mitään karttaa minkä mukaan suuntasimme kohti kylää. Tiesimme googlemapsin perusteella vain noin suunnilleen minne päin tähdätä. Välillä pysähdyimme tarkistelemaan suuntaa seuralaisen Lumian GPS:stä. Emme huomanneet, että olisimme päässeet missään vaiheessa eksymään. Kylän yläpuolella sijaitseva Ali Pashan linna näytti olevan loputtoman kaukana ja korkealla, mutta sitä kohti oli myös helppo suunnistaa, kun sen näki lähes kaikkialta koko ajan. Matkalla kuulimme veden kohinan moneen otteeseen tien sivusta, mutta viidakkomaisen runsas kasvillisuus esti meitä näkemästä missä vesi pyöri.

Ali Pashan linnoitus tuntuu karkaavan aina vain kauemmas.

Matkalla ohitimme Watermill-museon ja Mylos-kahvilan, mihin emme pysähtyneet vielä tässä vaiheessa. Vähän matkaa kahvilan jälkeen näimme kyltin vesiputoukselle, minkä kävimme katsomassa. Putous oli n. 10-15 metriä korkea arviomme mukaan. Paikka oli varjoisa ja putouksen ilmaan suihkiman sumun takia viileämpi kuin paahteisella tiellä. Putouksen jälkeen tulimme kylän liepeille, missä näytti olevan pelkästään paikallisten koteja. Vastaantulevat mopopapat vilkuttelivat meille ystävällisesti.

Kotiseutumuseo.

Vesiputoukselle.

Polku putoukselle.

Vesiputous.

Vettä.

Lopulta pääsimme Anthousan kylään. Jalat olivat jo ihan riekaleina. Ylämäkeen tullessa jalat valuivat tietysti mäen suuntaisesti ja kantapäitä kivisti. Lisäksi pikkuvarpaat tuntuivat niin kipeiltä, että olivat varmaan hiertyneet jo kokonaan pois. Kaipasimme virkistystä ja pysähdyimme yltiösosiaalisen ukkelin To Neon-nimiseen kahvilaan. Olimme tieltä vain vilkaisseet kahvilan suuntaan ja jo oli omistajaukkeli hypännyt pystyyn ja alkanut huudella meille tervetulotoivotuksia. Tilasimme frappet ja vettä.

Anthousan kylänraittia.

Ukko kantoi meille juomat pöytään ja kysäisi samalla seuralaiseltani "You know internet?" ja kun tämä tunnusti kuulleensa internetistä, niin ukko raahuutti hänet sisätiloihin katsomaan miksi nettiradio ei toimi. Selainhan oli tietysti kreikaksi, joten auttaminen kävi melko mahdottomaksi. Seuraavaksi ukkeli huikkasi kauppakassien kanssa ohikulkevan pojan katsomaan ongelmaa. Ei tämäkään saanut sitä ratkottua. Lopulta oli ukon vaimo tullut paikalle ja suit sait laittanut radion taas kuntoon. Ukko harmitteli tietysti kovasti, että ei voinut eukko sitten näyttää kunnolla millä sai sen korjattua. Hyvä, että edes joku osasi!

Kahvila To Neon.

Ukkeli oli kovasti seurankipeä ja tuli istumaan meidän kanssa pöytään. Hän kertoili olevansa iltaisin sisäänheittäjänä Pargan Zorbas-ravintolassa ja kerskui tuntevansa kaikki paikalliset ja muistavansa jopa kaikki turistit. Hörpimme kahvit melko vauhdikkaasti pois kuljeksimasta ja lähdimme itse jatkamaan kuljeksintaa. Kävelimme ympäri kylää etsimässä niitä kymmeniä vesiputouksia, mutta emme löytäneet yhtäkään lisää. Joka kerta kun kuljettiin To Neonin ohi, vilkutteli ukko meille innokkaasti.

Minulla oli koko ajan ollut salainen agenda päästä kävelemään Ali Pashan linnalle saakka. Seuralaiselle olin puhunut, että mennään vain Anthousan kylää katselemaan. Sain kuitenkin kylässä houkuteltua kaverin jatkamaan kanssani matkaa vielä ylöspäin kohti linnaa. Koska autoteitä pitkin olisi ollut tolkuton matka kävellä linnalle, palasimme taas kerran kylän halki näkemällemme Castle-kyltille ja jatkoimme kulkua sen osoittamaan suuntaan. Parin mutkan jälkeen kyltti ohjasi meidät pois tieltä. Kyltti käski jatkamaan ylös umpiryteikköistä rinnettä ja uhkasi matkaa linnalle olevan vielä 1300 metriä jäljellä.

Vieläkin on matkaa.

Loppukiri.

Lähdimme kuitenkin kulkemaan kyltin näyttämää polkua. Minulla oli tietysti järkevästi pitkälahkeiset housut ja pystyin kulkemaan näinkin haastavassa maastossa kohtalaisen helposti. Seuralaisella oli shortsit ja hän tuskissaan ulvoskelikin aina kun ohdakkeet raapivat nilkkoja. Ryteikköosuuden pituus oli kuitenkin onneksi vain noin 400 metriä, joten selvisimme molemmat taipaleesta. Jos ryteikkö olisi jatkunut koko loppumatkan, olisimme saattaneet joutua luovuttamaan. Miehillä tuntuu tuo kipukynnys olevan melko matala, kun on miesflunssaa ja herkät miesnilkat jne. Omatkin jalkateräni olivat hiertyneet kengissä pelkiksi verisiksi nystyiksi, mutta silti halusin jatkaa matkaa.

Tie muuttuu lähes olemattomaksi.

Suunta on yhä oikea.

Lopulta pääsimme linnalle saakka. Linna on Ali Pashan rakennuttama, ilmeisesti 1800-luvun alkupuolella (1814?). Ali Pasha taas oli alueen albaanialainen muslimi-ottomaani-hallitsija vuosina 1788–1822. Pargalaiset eivät kaverista liiemmin tykänneet ja linna tarvittiin puolustukseksi erinäisiä kahinointeja vastaan. Paikka sijaitsi n. 400 m korkeudessa merenpinnasta. Pargan kylän rannalta olisi päässyt sinne myös sellaisella pienellä turistijunalla á 8 €, mutta kävely oli kovempi suoritus, ja paikka vaivan arvoinen, kiinnostava kohde.

Ali Pashan linnoitus.

Turistijuna.

Siellä olikin juuri juna odottamassa kyytiläisiään, jotka olivat saaneet tutustua linnaan 30 min ajan. Junaturistit olivat juuri lähdössä pois, joten jäimme linnalle ihan yöpöyksin. Ihailimme mahtavia maisemia, tutkimme linnan sopukoita ja räpsimme valokuvia kaikessa rauhassa. Kun olimme lähdössä pois, näimme yksinäisen ukkelin raunion laidalla kameransa kanssa. Ilmeisesti myös hän oli saapunut kävellen, koska emme nähneet missään mitään kulkupeliä, millä hän olisi tullut.

Linnoituksen sisäosia.

Linnoitusta.

Linnanmuurit, taustalla kotiranta.

Tykki.

Linnoituksen pihaa.

Muureja ja merimaisemaa.

Muureja ja vuoristomaisemaa.

Jalkoihin sattui sen verran paljon, että olisimme saattaneet yrittää pummia junakuskilta kyytiä takaisin kylään, mikäli juna ei olisi ehtinyt lähteä. Nyt meidän oli kuitenkin pakko kävellä myös alas linnalta. Lähestyessämme paikkaa, mistä meidän piti taas sukeltaa ryteikköpolulle, näimme kuparin värisen pitkän käärmeen. Valitettavasti kaveri luikerteli piiloon niin nopeasti, ettemme ehtineet sitä kuvata. Olimme melko kiitollisia, ettemme olleet kohdanneet tuota matoa vielä menomatkalla, koska muuten olisimme saattaneet senkin takia kääntyä takaisin turhan aikaisin.

Perhonen.

Loikimme polkua takaisin alas tömäyttäen joka askeleen maahan mahdollisimman raskaasti. Enempää käärmeitä emme nähneet. Anthousassa pysähdyimme erään ravintolan terassille. Ruokaa ei lounasaikaan tarjoilla, joten tyydyimme juomaan jääteen ja kokiksen. Viereisestä minimarketista ostimme lisää vettä ja sipsejä evääksi paluumatkalle.

Taas takaisin Anthousassa katselemassa mistä tultiin.

Seurasimme kylästä löytämäämme vesiputous-kylttiä, joka vei meidät oikotietä takaisin samalle putoukselle, missä olimme olleet jo aiemmin ja samalla nopeammin myös Watermillin luona olevalle kahvilalle (Mylos). Tilasimme tuoreet sitruunamehut á 2,50 €. Henkilökunta halusi maksun heti, koska olivat lähdössä pois tauolle/siestalle muutamaksi tunniksi. Pahoittelivat kovasti tilannetta ja varmistelivat haluammeko vielä jotain muuta, mutta meillä oli jo kaikkea tarvittavaa. Saimme jäädä pihaan juomaan herkkumehut ihan kaksin. Maistelimme samalla pois hetkeä aiemmin ostamamme sipsit.

Mylos-kahvilan tuore sitruunamehu.

Vähän ennen kuin jatkoimme matkaa, tuli pihaan istuskelemaan toinen suomalaispari. Ketkäpä muutkaan kuin suomalaiset lähtevät helteellä patikoimaan. Hekin huomasivat meidän olevan suomalaisia ja tahtoivat kommentoida näkemäänsä hienoa vesiputousta. Yhdyimme mielipiteeseen, että putous oli ollut hieno.

Jos jalat olivat olleet riekaleina samassa kohdassa jo menomatkalla, niin nyt ne vasta loppu olivatkin. Jalkaterät tuntuivat jo lähes tunnottomilta betonimöhkäleiltä. Siitä huolimatta paluu sujui yllättävän helposti. Alamäkeen kulkeminen rasitti tietysti eniten varpaita ja kantapää sai vähän levätä. Noin muuten kävely oli helppoa, reidet ja pohkeet eivät olleet matkasta vielä moksiskaan.

Hotellille päästyämme hörpimme taas lisää vettä, seuralainen maisteli menemään yhden oluen. Lepäilimme vähän aikaa, kävimme meressä uimassa ja otimme suihkut. Tällä välin skumppa viilentyi vähän ekstraa pakastelokerossa. Suihkujen jälkeen asetuimme parvekkeelle palkitsemaan itsemme päivän uurastuksista kuohuviinillä, sipseillä, juustonaksuilla ja upealla maisemalla. Kyllä voi elämä välillä maistua mahtavalta!

Reippaiden vaeltajien palkinto.

Koska emme olleet kävelleet vielä tarpeeksi, lähdimme illansuussa kävellen kohti Pargan kylää etsimään illallisravintolaa. Emme löytäneet kiinnostavaa ravintolaa matkalta millään ja lopulta huomasimme kävelleemme Pargan rantaan saakka. Jalkaan olin vetänyt kevyimmät sandaalit mitä löysin, joskin pelkäsin remmien hiertävän jalkoja taas uusista kohdista. Osoittautui kuitenkin, että sandaalit olivat parhaat kengät kuumassa, mäkisessä ja liukkaassa kylässä kulkemiseen.

Pargan venetsialainen linnoitus.

Asetuimme lopulta illalliselle To Souli-ravintolaan. Koska olimme ahkeroineet tänään kunnolla, katsoin voivani mässäillä hieman ekstraa, joten tilasimme tzatzikia ja leipää alkuruuaksi. Pääruuaksi tilasin sofritoa, joka oli etikassa ja valkosipulissa kypsytettyä lihaa. Annos ei ollut kaunis, vaan lähinnä harmaa, mutta maku oli hyvä. Seuralainen tilasi perinteisen souvlakin.

Tzatzikia, nam!

Väritöntä, mutta hyvää.

Seuralaisen souvlaki.

Näkymä ravintolasta.

Ravintola To Souli.

Väsymys alkoi painaa, joten jälkiruuaksi tilasin ärhäkän espresson, seuralainen vähemmän ärhäkän Irish coffeen. Kävelimme vielä koko matkan takaisin hotellille. Vähän alkoi jo päivän rastitus tuntua kiipeillessä kylän mäkiä läkähdyttävän lämpimässä ilmassa. Hiki nousi pintaan vieläkin, mutta onneksi hotellin ilmastointi vilvoitti meidät pian.

Fitbit-aktiivisuusranneke päätti tänään mennä rikki, luultavasti tykkäsi kyttyrää siitä, että vahingossa kävin sen kanssa meressä, tai sitten suuttui vääränlaisesta laturista, jota aamulla käytin, kun huomasin akun tyhjentyneen. Kaikki päivän ja loppumatkan hyvät askeleet menivät siis periaatteessa hukkaan. Käytännössä ei ehkä ihan niin hukkaan...

Parga - 2 - kotikylä

17.7.2016

Yö tuli nukuttua huonosti. Emme olleet laittaneet ilmastointia päälle heti, joten yöllä tuli ensin hirvittävän kuuma. Peitto oli pahvinen ja tyyny liian korkea, mikä oli sinällään ihan mukavaa vaihtelua, koska yleensä tyynyt ovat hotelleissa liian litteitä. Huoneessa oli niin hämärää, etten ensin ollut uskoa, että on jo aamu. Ikkunasta kuikuilu paljasti kuitenkin asian todellisen laidan. Ovemme yläpuolella oli yläkerran parveke ja sen jatkeeksi vielä katos, mitkä yhdessä estivät valon pääsemisen huoneeseen varsin tehokkaasti.

Aamu, johon heräsimme.

Poskiontelontulehdus oli tosiaan lentokoneessa selätetty, joten flunssasta oli jäljellä enää pientä nuhaa ja kevyttä yskää. Kirmasinkin aamu-uinnille heti herätyksen jälkeen eli joskus kahdeksan kieppeillä. Ranta oli heti hotellin edestä menevän tien toisella puolella, joten uimaan oli helppoa ja nopeaa päästä. Vesi oli oman mittarimme mukaan 24-asteista. Ranta ja maisemat olivat upeat!

Aamu-uinnilla.

Tuo pinkin sävyinen on meidän hotelli.

Klo 9 maissa menimme ostamaan naapurihotellin rantabaarista oppaalta retkiliput Acheron-jokiretkelle ja Meteoran luostariretkelle. Liput maksoivat yhteensä 196 € sisältäen jokiretken lounaan 10 € per nupoli. Liput meille myi Sami, sama opas joka meillä oli illalla ollut bussissakin. Palasimme hotellille järjestelemään hieman tavaroita ja liimaamaan kantapäähän rakkolaastarin. Olin ostanut ennen matkaa uudet kävelykengät, joita en ollut ehtinyt ajaa yhtään sisään, koska flunssa edellytti makoilua kotona. Kenkä siis hiersi heti aamusta, vaikka en ollut juurikaan matkan aikana päässyt kävelemään.

Lähdimme kävellen kohti Pargan kylää, joka sijaitsi pienen vuorennyppylän toisella puolella, noin kilometrin kävelymatkan päässä. Kävelimme rannan toiseen päätyyn, missä katu alkoi nousta rinnettä ylös kohti nyppylän päällä sijaitsevaa venetsialaista linnoitusta. Linnoituksen jälkeen pääsimme kulkemaan alaspäin kapeita porrastettuja katuja. Huomasimme heti, että tämä matkakohde tulisi tarjoamaan hyvää kuntoilua joka päivä.

Valtos beach - kohti Pargan kylää.

Pieni sadekuuro yllätti meidät, ja hakeuduimme sen takia enempiä empimättä lähimpään kahvilaan aamupalalle. Se lähin kahvila oli Eden. Tilasin Continental breakfastin, johon kuului leipää, voita, marmeladi, kahvi maidolla ja tuore applesiinimehu. Pirskatin hyvää kaikki! Seuralainen söi jonkin sortin munakkaan, hyvä oli kuulemma sekin.

Eden-kahvila.

Continental breakfast.

Munakas.

Sade oli jo hyvinkin ohi, kun saimme aamiaisemme syötyä. Jatkoimme matkaa kylän rannalle, nimeltään Krioneri. Bongasimme erään etukäteen löytämämme webkameran To Kyma-ravintolan katolta. Kiertelimme kylän kujia sattumanvaraisesti. Paluumatkalla kohti hotellia, poikkesimme juomaan frappet tyhjään ja kauniiseen Avra-maisemabaariin. Hintaa kertyi yhteensä 7 € sisältäen vesilasilliset, mikä tuntui edulliselta ottaen huomioon paikan hienon sijainnin. Toistaiseksi Parga oli tarjonnut vain erinomaista ruokaa ja juomaa.

Pargan kylä. Vasemmalla huipulla venetsialainen linnoitus.

Krioneri-rannan edustalla köllii Panagia-saari.

Koira otti päiväunet.

Avra-baarin näköala.

Frappet.

Respan ukko oli aamusella luvannut, että huoneen vaihtaminen onnistuisi klo 11 jälkeen. Kysyimmekin vaihdosta palattuamme aamiaiskierrokselta. Respa lähetti erään tytön mukaamme näyttämään meille ensin huonetta 106, josko se meille kelpaisi. Totesimme haluavamme vaihtaa huonetta, joten tyttö antoi meille avaimet. Siirsimme tavaramme huoneesta toiseen ja kävimme palauttamassa ensimmäisen huoneen avaimet. Uusi huone oli raikkaampi, siistimpi, valoisampi, paremmin varusteltu, käsienpesuun löytyi saippuaa hotellin puolesta, parveke oli kiva ja ohikulkijat liikkuivat kerrosta alempana. Samalla pyysimme safetyboxin käyttöön hintaan 7 € / viikko. Ilmastointi kuului huoneen hintaan ja toimi erinomaisesti.

Uusi hotellihuone.

Uutta huonetta.

Oleminen alkoi asettua uomiinsa. Olimme päässeet käymään marketissa, parit kissat oli nähty ja nyt päästiin lopulta purkamaan tavaroitakin. Rentouduimme sen jälkeen parvekkeella. Lämpötila nousi päivän edetessä 30 asteeseen. 10 000 askelta oli tullut täyteen vaikka kello ei ollut kuin 14. Kävimme välillä uimassa meressä ja istuskelimme lisää parvekkeella ja ihailimme maisemia. Olimme paratiisissa.

Verkkosukkikset, joista ei silmät pakene.

Parvekkeen näköala.

Lopulta lähdimme taas kierrokselle. Tällä kertaa menimme etsimään ruoka- ja kuohuviinikauppaa. Kiipesimme taas linnoitukselle ja kävimme tutustumassa siihen tarkemmin. Muuten olisi helposti käynyt niin, että kaikkein lähin nähtävyys jäisi katsomatta, koska "senhän pääsee katsomaan milloin tahansa".

Venetsialainen linnoitus ja täysikuu.

Linnoitus on alunperin rakennettu 1000-luvulla suojelemaan Pargaa merirosvoilta ja turkkilaisilta. Sittemin linna on tietysti kärsinyt tuhoja moneen otteeseen ja melkein yhtä monta kertaa se on rakennettu myös uudelleen. 1200-luvulla linnaa rakentelivat venetsialaiset. 1400-luvulla turkkilaiset pistivät linnan päreiksi, jos nyt kivestä päreitä saa. Sen jälkeen venetsialaiset ovat sitä aina korjailleet ja turkkilaiseet tulleet vuorollaan hävittämään. Ilmeisesti linnaa ei nyt kuitenkaan enää pariin sataan vuoteen ole rakennettu uudelleen.

Venetsialaisen linnoituksen sisäänkäynti.

Rautaportti.

Linnoitukseen ei ollut pääsymaksua, mutta eipä siellä ollut palveluitakaan. Jokin kahvila olisi ollut, mutta muuten alue oli hoitamaton. Mitään tasoitettuja käytäviä tai kaiteita sinne ei ollut viritelty. Omalla vastuulla piti kiipeillä epätasaisia ja liukkaita kivipihoja ja portaita pitkin ja kurkistella jyrkänteiltä alas. Maisemat olivat komeat ja linnoitukselta näki tietysti sekä Pargan kylään että Valtos-rannalle päin.

Liian innokkaat vieraat seivästettiin porttiin.

Linnoituksen pihaa.

Ihmisiä ihailemassa maisemia.

Tykki vaiko kanuuna.

Pargan kylä.

Linnoitusta.

Muureja.

Maisemaikkuna.

Valtos-ranta.

Hyppääminen olisi helppoa.

Muureja.

Linnoituksen jälkeen poikkesimme useampaan pieneen markettiin, mutta vasta viinikaupasta löytyi kuohuviiniä, sekin tiskin takaa, Freixenetiä á 9 € / pullo. Kreikkalaiset eivät tunnu olevan skumpan ystäviä ja tahtovat tarjota turistillekin vain valko-, puna- tai rosé-viiniä. Ostimme Freixenetin. Lopulta löysimme myös sämpylöitä, joita otimme tulevia aamiaisia varten.

Kisse kynnysmattona.

Pienen kirkon, joka tosin taisi olla alueen suurin, läheltä löydettiin vähän isompi market, mistä saimme ostettua voita, juustoa ja makkaraa. Ostosten kanssa lähdimme sitten kohti hotellia lepuuttamaan kipeitä jalkoja. Jalassa olleet ballerinat hiostivat ja painoivat varpaita kauheasti alamäkeen kulkiessa. Tie oli liukas, joten varovaisesti piti vielä kulkea. Hotellilla teimme drinkit parvekkeella. Kuulimme naapureidemmekin olevan suomalaisia ja ryhdyimme varomaan puheitamme.

Yksi kylän kirkoista.

Kaksipäistä kotkaa näkyi monin paikoin.

Edullista terapiaa, mutta ei ilmaisia vaimoja.

Koristeluja.

Klo 20 maissa lähdimme taas liikkeelle. Tavoitteena oli päästä syömään. Valtosin rannan puolella, korkealla rinteessä olevasta Flisvos-ravintolasta löytyi meille hieno pöytä aivan terassin reunalta. Ehdimme paikalle juuri sopivasti katsomaan vuorten taakse laskevaa aurinkoa. Vihdoin pääsin tilaamaan myös himoitsemani Kleftikon. Enkä muuten ole missään ravintolassa ikinä saanut niin hyvää Kleftikoa kuin Pargan Flisvosissa! Liha oli maukasta ja mureaa. Lihan seassa oli ihanasti sulanutta fetaa ja pinnalla jonkinlainen ohut taikinakuori. Jälkiruuaksi otettiin cappuccino ja Irish coffee. Pieni ja laiha kisse kävi taas anomassa ruokaa ravintolaväeltä. Ruoka maksoi täysin uskomattomasti alle 10 € ja koko lasku oli vain n. 36 €, vaikka parempaa ruokaa ei ole koskaan syöty.

Aurinko laskee vuorten taa.

Ihanista ihanin kleftiko <3

Stifado.

Kerjäläiskisse.

Cappuccino maisemalla.

Palasimme takaisin hotellille. Matkalla näimme pienen pentukissankin. Tunnelma oli varsin kotoisa ja kreikkalainen. Ilma oli vieläkin lämmin kuin morsian. Ensimmäinen päivä oli oikein onnistunut.

Parga - 1 - matkalla

16.7.2016

Meidän piti olla lähdössä Kyproksen Pafokselle tällä kesälomalla, mutta YT:n tuloksia odotellessa tuntui varmemmalta olla tekemättä taloudellisia riskiliikkeitä, joten matkaa ei päästy varaamaan ennen kuin Pafos oli loppuunmyyty. Niinpä kun työpaikat sitten olivat säästyneet, ja kesälomia päästiin suunnittelemaan, tuli varattua matka melkeinpä hetken mielijohteesta Pargaan Kreikkaan. Sitten koitti päivä, jolloin oli aika lähteä matkaan. Lento lähti kumma kyllä iltapäivällä klo 16.10, joten aikaista herätystä ei ollut, mutta vähän harmitti myöhäinen kohteeseen saapuminen ja ensimmäisen päivän tai ennemmin illan hyödyttömyys.

Kunnollisen työntekijän tavoin olin ollut ensimmäisen lomaviikon flunssassa, rippeet siitä vaivasivat vielä. Poskiontelot tuntuivat tulehtuneelta, mutta eihän sitä mokoman pikkuasian takia missään lääkäreissä käydä. Sen puolesta oli ehkä kuitenkin mukava matkustaa vasta iltapäivästä.

Aamulla käväisin suihkussa, pakkailin viimeiset matkatavarat ja järjestelin kotia sellaiseen kuntoon, että viikon kuluttua olisi mukava palata sinne. Kävin vielä kaupassakin ostamassa viime hetken tarvikkeita ja nostamassa käteistä rahaa. Vähän yhden jälkeen lähdin ajelemaan autolla kohti lentokenttää, koska en jaksanut enää maleksia kotonakaan kaiken ollessa valmista.

P4A-parkkialue oli taas täynnä, P4B:ssä oli 50 paikkaa vapaana. Sain oikein hyvän paikan läheltä bussipysäkkiä. Bussi tuli melko pian. Myös pari muuta matkustajaa ilmestyi paikalle. Olin jo puoli kahden aikaan kentällä odottelemassa matkaseuraa. En ole luultavasti ikinä päässyt kotoa kentälle niin vauhdikkaasti varsinkaan omalla autolla ajaen.

Onneksi seuramieskin oli kerrankin etuajassa (alkaa varmaankin jo tuntea aikataulutapani), joten pääsimme hetimmiten matkalaukkutageja tulostamaan ja liimaamaan "hantaakeihin". Tagien tulostuslaatu oli melko heikko ja meitä huoletti miten mahtaa viivakoodien lukeminen onnistua eri vaiheissa, kun väri oli hailakka ja katkonainen. Saimme laukut silti bag dropissa eteenpäin ripeämmin kuin edellämme sekoillut japanilaisryhmä, vaikka automaatti osasi ihan japaniksikin näyttää ohjeet käyttäjilleen.

Turvatarkastus oli nopea. Emme joutuneet ylimääräisiin tarkastuksiin, mitä nyt seuralaisen käsimatkatavaroille tehtiin pikapyyhkäisytesti satunnaisotantana. Se ei silti viivyttänyt meitä montaakaan sekuntia.

Seuralaiseni koki valtavaa tarvetta päästä samaistumaan Oak barrelin olutsieppojuntteihin, joten päätin kerrankin heltyä ja päästin kaverin juomasilleen. Mielestäni shamppikset lennolla on ihan tarpeeksi alkoholijuomaa matkustavalle ihmiselle, joten itse en ottanut mitään vaan istuin ainoastaan seuranaisena. Kyllä hävetti istua siellä. Vain äärimmäiset juopot ja juntit pyrkivät kaljalle heti, kun turvatarkastus on läpäisty.

Jatkoimme matkaa tutkimaan kauppoja, mutta kaikkialla oli niin paljon väkeä, että ostostelu ei ollut yhtään hauskaa. Menimme sitten kahvilaan, missä join smoothien ja söin ärrältä ostamamme sipsit. Boarding-aika alkoi lähestyä ja siirryimmekin sitten vessan kautta jonottamaan koneeseen.

Koneessa meillä oli paikat 33 A ja B. Saimmekin nautiskella paikoistamme hieman tavallista kauemmin, koska lento oli noin 30 minuuttia myöhässä sekä hitaan matkatavarapakkauksen takia että Puolan ilmatilarajoitusten takia (Turkin vallankaappauskahinat olivat syynä ilmatilarajoituksiin).

Peräpäässä.

Mainoskuvat veivät jo merellisiin lomatunnelmiin.

Tarjoilu ei meinannut alkaa millään. Alkoi jo ihan harmittaa, koska kun ilmaan on päästy, niin sitten pitää ne shamppikset saada siemailtavaksi ja äkkiä. Ensin kesti iäisyys, että alettiin tarjoilla yhtään mitään. Sitten toimitettiin ensin ruoka-annokset sellaisen tilanneille. Sen jälkeen ruokaa tilanneille tarjoiltiin juomat. Vasta sitten alettiin tarjoilla juomia muille matkustajille. Onneksi tämä tarjoilu sentään alkoi sekä edestä että takaa, joten saimme lopulta kuohujuomamme ostettua. Shamppiksen lisäksi otettiin paketit sipsejä ja meikäläiselle myös hintaan kuulunut kupillinen mustikkamehua. Jotenkin on sellainen käsitys, että yleensä on myyty juomat ensin kaikille, ja vasta sitten tarjoiltu ruuat sen tilanneille, mutta ehdittiin sentään saada juomat ennen kuin laskeuduttiin Prevezaan.

Bon voyage.

Taivas.

Lentokoneesta päästettiin ulos sekä edestä että takaa, joten pääsimme nopeasti pois kyydistä. Alkoikin olla jo vähän huono olo, joten ulkoilma teki hyvää. Lentokenttä oli siitä jännittävä, että meidän piti kulkea kävellen lentokentän poikki terminaalille. Henkilökunta ajoi meitä kuin karjaa ja pysäytteli porukkaa lentokentän autojen kurvaillessa välistä. Pienihän se kenttä oli, että sen puolesta olisi ollutkin ihan hullun hommaa ahtautua bussiin sadan metrin kävelyn sijaan. Tämä oli jonkin sortin armeijan lentokenttä, kuvaaminenkin oli kielletty, mikä tosin selvisi meille vasta myöhemmin kun päästiin lukemaan kohdeopasta.

Prevezan lentokentällä - siellä se meidän koneen pyrstö näkyykin.

Oma matkalaukku tuli vauhdikkaasti, seuralaisen vähän myöhemmin. Lentokentällä vastassa ollut opas ohjasi bussiin #1. Kohteenamme oli Vekios Hotel, Valtos-rannalla. Bussimatka kesti noin tunnin. Ensimmäisellä pysähdyksellä jäi vain kourallinen ihmisiä, joiden matka jatkuin pikkubussilla perille heidän kohteeseensa. Suurin osa porukasta jäi Valtos Beach-hotelliin ja meidän Vekiokseen jatkoi vain kourallinen ihmisiä.

Pääsimme perille noin klo 22.20. Kiipesimme kadulta portaat ylös uima-allas/kahvila/ravintola-tasolle, missä respa oli vain pieni pöytä jäätelöjääkaapin vieressä. Emme olisi ikinä uskoneet mahakkaan ukkelin pitävän vastaanottoa sellaisessa kohdassa terassia, vaan luulimme ukon myyvän korkeintaan jäätelöt ja kahvit. Mutta niin vaan kaveri viittoi meidät luokseen ja rupesi jakelemaan avaimia ja henkilökuntaa kiskomaan matkalaukkujamme.

Jotenkin aina kiusallista, kun joku alkaa kuljettaa matkalaukkuja, kun ei tiedä protokollaa. Pitäisikö kaverille antaa tippiä vai ei, ja jos pitäisi, niin mistä ihmeestä tippirahat kaivetaan esiin nopeasti, kun on tottunut aina maksamaan kaiken kortilla jo nykypäivänä? Mutta kaveri ohjasti meidät vauhdikkaasti huoneeseen 113, testaili valot läpi huoneessa ja kylppärissä, ja häipyi ennen kuin ehdittiin miettiäkään asiaa sen enempää. Emme myöskään ehtineet ihmetellä huoneen kosteaa ja ummehtunutta hajua ja hämärää valaistusta kuin pari minuuttia, kun jo puhelin soi. Respan ukko sieltä soitti perään ja lupaili, että voimme seuraavana päivänä vaihtaa toiseen huoneeseen ja ylempään kerrokseen, jos haluamme. Siitäpä vasta jännityimme, että miten tällainenkin homma sitten saadaan kohteliaasti hoidettua, mutta täytyy myöntää että melkoinen palvelu, kun ei ehditä edes valittaa huoneesta, niin jo tarjotaan toista!

Ensimmäisen yön ummehtunut huone.

Huoneessa pörräsi pieni lauma hyttysiä. Luulimme niiden tulleen valon perässä ja päätimme häipyä huoneesta joksikin aikaa. Kävelimme hotellin katua eteenpäin ja löysimme heti kulman takaa marketin. Saimme ostettua vettä ensimmäisen yön ja aamun tarpeiksi. Marketin vieressä oli ravintolakin, mutta niin meluisaan laulantaravintolaan emme kaivanneet, joten päädyimme syömään hotellin omassa ravintolassa. Suosikkiruokani kleftiko oli siltä päivältä jo loppu, mutta myös haudutettu vasikka tomaattikastikkeessa oli erinomainen. Ohessa oli ranskalaiset ja riisiä, mistä nypin herneet sivuun. Repaleinen kissa kävi kytiksellä ravintolan pöytien vieressä. Nälkä taisi olla silläkin, mutta meiltä ei sille herunut suupaloja.

Maisema hotellin ravintolasta - saattaa siellä meri olla.

Vasikkaa tomaattikastikkeessa.

Kreikkalaiset lihapullat.

Huoneeseen palattuamme kävimme hetimmiten nukkumaan. Emme viitsineet purkaa matkatavaroitamme yhtään, koska panostimme kaiken toivomme seuraavan päivän huoneenvaihtoon. Ikkunan hyttysverkko osoittautui varsin kärsineeksi, joten ikkunan sulkeminen auttoi hieman hyttysongelmaan. Vanhat sisään livahtaneet hyttyset toki jäivät riesaksemme, mutta onneksi ne eivät juuri minusta välitä. Poskionteloni tuntuivat tykänneen hyvää lentokoneen tarjoamasta paineenvaihtelusta ja olo oli sen puolesta kohentunut. Loput rippeet flunssastani suojasivat minua kärsimästä liikaa huoneen ummehtunesta hajusta. Uni vei voiton ripeästi, vaikka jännitti toki nähdä minkälaiseen kohteeseen aamun valossa heräisimme.