Kreeta 5 Elafonissi

29.7.2015

Jälleen yksi retkipäivä varmisti aikaisen herätyksen. Tällä kertaa aika oli kohtuullisempi 7.00. Pickup-aika perinteiseltä aukiolta oli 8.00. Edessä olisi parin tunnin ajo Elafonissin vaaleanpunahiekkaiselle uimarannalle.

Samariassa uuvutetut jalat olivat aamulla yllättävän hyvässä kunnossa. Ensimmäisen Samarian vaelluksen jälkeen jalat olivat niin sipissä, että en meinannut pystyä herättyäni astumaan yhtä porrasaskelmaa alas hotellihuoneen parvekkeelle kaatumatta. Huomasin viime hetkellä, että jalat eivät toimikaan kuin vaakasuuntaan liikkuessa ja tarrauduin ovenkarmiin ja jäin siihen suunnittelemaan laskeutumisstrategioita. Nyt oli kuitenkin toisin. Vaikka en ollut tällä kertaa käynyt harjoittelemassa kiipeämistä suuntaan enkä toiseen, niin näytti siltä, että sadan päivän liikuntahaasteesta oli ollut hyötyä jonkinlaisen peruskunnon kehittymisen kannalta.

Yhtään bussimatkaahan ei voi tehdä ilman taverna-pysähdystä, joten sellainenkin oli. Pysähdys sijoittui Elos-nimiseen kylään, missä oppaat kehottivat ostamaan tavernan vastapuristettua appelsiinimehua. Päätimme ostaa yhden pullon á 5 €, mutta kaikesta huolimatta herra nakkeli pussiin kaksi ja koko homma eteneni niin vauhdilla, että otimme ja maksoimme molemmat pullot ryhtymättä taistelemaan pakkomyyntiä vastaan. Onneksi mehu oli niin hyvää, että ylimääräinen pullo ei harmittanut enää yhtään. Puolen tunnin tauon jälkeen matka jatkui.

Oppaana oli se sama neitonen, joka tervetulotilaisuudessa oli sekavasanainen eikä puhe ollut vieläkään paljon sujuvampaa. Eipä silti, kyllä ystävälliselle ja kiltille ihmiselle antaa pienet harhahöpinät anteeksi. Matkaan oli lähtenyt useampi bussi, mutta suomalaisia oli niin vähän, että joukkoon oli istutettu myös tanskalaisia ja heidän oppaansa Trine.

Lasset levolla Elafonissin rannalla.

Perillä rannalla olimme noin klo 11. Lepolasset maksoivat 7 € / kpl ja hintaan sisältyi päivänvarjo. Otimme siis kummallekin oman lavitsan, kun päivä rannalla oli kuitenkin sen verran pitkä, että varjo ja mukavuus tulisivat tarpeeseen. Valitsimme paikan lähinnä Elafonissi-saarta sijaitsevasta ryppäästä. Kun olimme päässeet asettumaan lavitsoille, lähdin heti ensimmäiseksi hoitamaan päivän puolituntisen liikunnan pois alta. Lajina oli yllättäen taas uinti. 

Laguunin puoli rannasta.

Vesi oli 26-asteista, ja pinkkiä ei hiekassa näkynyt yhtään. Matalalla laguunimaisella puolella rantaa vesi oli peräti 33-36-asteista riippuen mittauskohdasta. Siinä jo tunsi olevansa kuumassa kylvyssä eikä vilvoittelemassa, mutta ihanaahan kylpeminenkin on.

Laguunin vesi oli syvimmillään puoliväliin pohjetta, joten sen oli helppo lämmetä.

Päivä, tai ehkä se oli aurinko, porotti niin rajusti (lämpötila taas 35 astetta), että aurinkorasvaa piti lisäillä hipiöille pariinkin otteeseen. Äiti sai silti hiukan punoitusta rinnuksilleen, mutta ei kuitenkaan vaarallisen paljon. Lounaaksi nautiskelimme tavernasta ostamamme appelsiinimehut, eväänä olleita sipsejä ja vettä.

Ihana vesi!

Meri.

Elafonissin saaren ranta - on siinä häivähdys punerrusta, jos oikein tiukasti kuvittelee.

Teimme välillä pienen kävelyn Elafonissin saarta katsomaan. Alue on luonnonsuojelualuetta, joten vaikka sieltä puolelta niitä pinkkejä hiekanjyviä muutamia löytyykin, ei hiekkaa sovi ottaa matkamuistoksi. Laguunin puolelta sen sijaan sallin äidin kaapaista vesipullon pohjalle pienen hyppysellisen hiekkaa.

Elafonissin saari mereltä nähtynä.

Elafonissin saari taustanaan Kreetan saari.

Pääsimme rannalla ihmettelemään englatilaisturistien härskiyttä. Englantilainen perhe oli päättänyt lainata toisten ihmisten päivänvarjoa sillä verukkeella, että menisivät sitten heti pois, kun toisen porukan puuttuneet ihmiset palaisivat paikalle ja tarvitsisivat lavitsoitaan. Valitettavasti naapuriryhmä suostui englantilaisten ehdotukseen, mutta minua kyllä suututtaa, että rannalle on päästävä ja varjoon myös, mutta sitten ei ole omia varusteita varjostukseen eikä millään raskita maksaakaan paikasta varjossa.

Paluumatkan lähtöajaksi oli ilmoitettu 15.00. Kuvittelimme olevamme hyvissäkin ajoin liikkeellä, kun pakkasimme kimpsut n. 14.20 ja lähdimme vaihtamaan päälle kampsut pukukoppiin. Pukukoppeja oli muutamia siellä ja lisää täällä, mutta jonot vetivät hitaasti, vaikka eivät erityisen pitkiltä näyttäneetkään. Aika kului niin nopeasti, että minä vaihdoin simmarit sammareihin jo jonossa. Äitikin vaihtoi jonossa mitä pystyi, mutta sitten pari vaatetta vielä kopissakin. Vessaakaan ei ollut siinä vaiheessa enää aikaa etsiä. 

Bussille oli pitkä matka pelkkää ylämäkeä ja helle oli tainnuttava. Muutaman muun ryhmän bussit olivat tulleet alas parkkipaikalle, mutta meidän kyytipelimme oli tietenkin pysäköity ylätasangon kauimmaiseen nurkkaan. Kaikki bussit oli tietenkin parkkeerattu niin päin, ettei numeroa näkynyt, joten kävi aika vaikeaksi arvata mikä niistä oli oma. Oppaatkin piilottelivat bussin takana eivätkä toimineet minkäänlaisena maamerkkinä meille. Menomatkalla oli luvattu tarjota harjaa jalkojen puhdistamisee hiekasta, mutta eihän sellaista tietenkään ollut. Uimakengät hiekkaisissa jaloissa ja tavalliset kengät hiekattomissa käsissä oli tyydyttävä nousemaan kyytiin. Tavarat olivat mullin mallin kassissa juoksussa suoritetun vaatteidenvaihdon jäljiltä.

Suurin suututuksen aihe oli kuitenkin teinipariskunta (saattoivat ne juuri ja juuri täysi-ikäisiä olla), joka oli varastanut meidän paikan bussissa. Retkimatkailun kirjoittamaton sääntö on, että istumapaikat bussissa pidetään samana koko matkan ajan! Kihisin raivosta koko loppuillan. Jouduimme istumaan bussin takaosiin, minne paistoi aurinko kuin kasvihuoneeseen, eikä ilmastointikaan toiminut kuin bussin etupäässä. Ymmärrän toki, että hienohelmainen teinipariskuntakaan ei siellä viihtynyt, mutta joskus käy tuuri ja kun ei käy, pitää tyytyä kohtaloonsa ja toivoa parempaa onnea seuraavalle retkelle eikä ryhtyä ryöstämään muiden paikkoja.

Paluumatkalla pysähdyttiin taas samalla mehuja myyvällä tavernalla. Mehua ostettiin vielä yksi pullo lisää. Pysähdykselle annettiin aikaa vain 15 min, mikä ei meinannut riittää edes wc-käyntiin. Niinpä tauko venyikin 20 minuuttiseksi ennen kuin kaikki turistit oli saatu takaisin bussin kyytiin.

Rotko.

Pysähdyimme paluumatkalla vielä toisenkin kerran. Tarjolla oli näköalapaikka rotkoon. Paikalle oli myös pystyttetty pari myyntikojua, mistä olisi saanut ainakin öljyä ja hunajaa. Suomessahan tällainen näköalapaikka, missä on selvä putoamisvaara, ei olisi sallittu. Paikalla ei tosiaan ollut mitään suoja-aitoja vaan rotkoon pääsi kurkistelemaan melkein tyhjän päältä. Tämäkin paikka oli muuten tuttu jo siltä kerralta, kun ajelimme vuokra-autolla Elafonissiin. Silloin tosin pysähdyttiin ihastelemaan sitä jo menomatkalla.

Rotko toiseen suuntaan.

Kotikylään saavuttiin noin 17.30 ja kipitimme läkähtyneinä suoraan jäätelökauppiaamme luokse hakemaan helpotusta oloon. Jatkoimme vilvoittelua hotellin uima-altaassa ja hierotutin hiukan edellispäivästä kipeytyneitä jalkojani altaan vesihierontatykityksessä. Juuri, kun sain painettua hierontatehot napista käyntiin, tuli eräs skandipoika kytikselle. En kuitenkaan luovuttanut paikkaani, vaan jatkoin hierontasyklin loppuun ja päästin jepen vasta sitten hoitamaan omia ongelmiaan.

Suihkun ja hiuspyykin jälkeen lähdimme vaihteeksi illalliselle ravintolaan. Kaipasin ravintola Liofiton pitsaa, mutta äiti ei valitettavasti ollut tyytyväinen omaansa. Hän valitteli pitsan kuivuutta ja mauttomuutta. Meikäläisen Pizza Special sen sijaan oli ihan kohtalainen, ehkä pohja oli aavistuksen tarpeettoman paksu. Olin vahingossa tilata litran kuohuviintä (sparkling wine), mutta huomasin heti erheeni ja korjasin tilauksen litraksi sparkling wateria.

Pizza special.

Syöpöttelyn jälkeen palasin hotellille kirjoittelemaan postikortteja ja muistiinpanoja. Vähän venyttelyäkin piti jalkoihin vielä kohdistaa, koska eivät ne toki täysin kunnossa vielä olleet. Treeniväsy vain iski lievempänä ja hitaammin. Äiti sen sijaan jatkoi kylille ostoksille ja palasi vasta 1,5 tunnin kuluttua. Aloin jo olla vähän huolissani, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kreeta 4 Samaria

28.7.2015

Vihdoin koitti päivä, josta haaveilin koko pitkän ja raskaan kevään, vaikka Kreetan matkavaraus ei konkretisoitunutkaan ennen kuin pari viikkoa ennen matkaa. Mikään ei virkistä ihmisen mieltä niin kuin vaellus Samarian rotkossa!

Herätys soi 5.15. Pakkasin viimeiset tavarat nopeasti kasaan illalla tekemäni listan mukaan ja tupla- sekä triplatarkistin tavarat sen jälkeen. Pickup oli taas keskusaukiolta ja kellonajaksi oli ilmoitettu 6.10. Bussi oli peräti vartin myöhässä ja se alkoi tuntua jo hieman huolestuttavalta. Ensinkin epäilytti oliko bussi tulossa lainkaan ja toiseksi huoletti miten 15 minuutin myöhästyminen syö vaellukseen käytettävää aikaa, kun retken loppumisaika rajoittuu kiinteästi lautan lähtöön Agia Roumelista.

Bussi kuitenkin kurvasi lopulta paikalle. Retkibussin väki paljastui ruotsalaiseksi. Tanskalaiset oli kerätty toiseen linjuriin. Näin ollen opaskin oli ruotsalainen Fredrik, joka ei vaikuttanut erityisen pirtsakalta, mutta ei kai sitä ollut kovin moni muukaan siihen aikaan aamusta. Joukossa oli kourallinen suomalaisia, joille oli varattu suomalainen kartta, johon oli kirjattu myös retken summittainen aikataulu.

Bussissa kerrottiin jälleen rotkon syntymiseen liittyvä mytologian taru (Zeus taisteli Titaaneja vastaan ja kohteesta ohi menneet ja maahan osuneet aseiden iskut synnyttivät Kreetan rotkot). Paljon muuta matkalla ei kerrottukaan, kun haluttiin muka antaa matkalaisten levätä ja ehkä jopa torkkua. Ensimmäinen Samarian retki 2010 oli se, missä kuultiin matkan aikana melkein eniten asiaa Kreetasta, mutta nyt asioihin perehtyminen oli jätetty matkailijoiden omalle vastuulle. Tiedä sitten halusivatko antaa matkailijoiden levätä vai enemmänkin antaa oppaiden levätä. Harmillista, kun kaikessa nykyään tingitään laadusta.

Omalos

Omalosissa pysähdyttiin puoleksi tunniksi tavernaan, jossa olisi tarjottu jotain pientä suupalaa aamiaiseksi. En ole kuitenkaan koskaan lämmennyt ajatukselle, että söisin jotain ennen vaellukselle lähtemistä. Pala maistuu paremmin, kun on päässyt jonkin matkaa alkuun ja napostelee vain vähän kerrallaan taukopaikoilla. Lämmintäkin oli nyt jo 24 astetta, vaikka oli vasta aikainen aamu vuorilla, joten nesteytyksestä huolehtiminen oli oleellisempaa. Kävin kuitenkin tavernassa vessassa ja tepastelin pihalla nuuhkimassa aamuilmaa. Aitauksesta löytyi pari kri-kri-vuohta, joita eräs bussikuski yltyi ruokkimaan puusta repimillään lehdillä. Vähän surullisilta näyttivät vuohet pienessä aitauksessaan.

Nuori kri-kri.

Tavernassa piti käydä myös toimittamassa oppaille rahaa lippujen ostoa varten. Kun sekin oli hoidettu, jatkettiin matkaa Xyloskaloon vaelluksen lähtöpisteeseen, jonne saavuttiin vähän ennen yhdeksää. Täällä odottelimme bussissa, että opas kävi ostamassa liput. Lippujen jakamisen jälkeen saatiin jokainen lähteä omin päin omaa tahtia vaeltamaan rotkoon alas kohti Agia Roumelia.

Lähtöpaikka.

Xyloskalo.

Jyrkkää on alussa.

Xyloskalosta alkava jyrkin laskeutuminen meni yllättävän helposti. Matkaa kertyi kolmisen kilometriä ja korkeuseroa vajaa kilometri. En ollut juurikaan ehtinyt harjoitella tänä vuonna, mutta olin sentään muutaman kerran käynyt kiipeilemässä Malminkartanon mäellä matkan vahvistuttua. Pysähdyin muutamilla isommilla taukopaikoilla ja nakkelin kitaani aina pari kourallista sipsejä. Taukopaikkoja oli parin-muutaman kilometrin välein ja jokaisella taukopaikalla tuli täytettyä vesipulloa lähteestä. Sen verran kuuma päivä oli, että vesi lämpeni pullossa melkein kiehuvaksi, että teki mieli vaihtaa se lähteellä aina kokonaan uuteen.

Eteenpäin mahtavissa maisemissa.

Pätkä helpompaa polkua.

Lähde.

Tupakoitsijat hieman pilasivat taukopaikan ilmapiiriä, mutta onneksi kaikki sentään noudattivat sääntöjä eivätkä tupakoineet muualla kuin taukopaikoilla. Muualla sai nuuhkia ihanaa Samarian tuoksua - kuivaa hiekkaa ja mäntyjä. Vieläkin tunnen sen tuoksun nenässäni, kun muistelen retkeä.

Kiviä kasassa.

Jylhää on.

Aasi vaiko muuli? Ambulanssi nilkkansa taittaneille.

Monta vaarallisen tuntuista liukastusta tapahtui, mutta sentään pystyin horjahtelusta huolimatta säilyttämään tasapainoni joka kerta. Nilkkakin taittui kerran, mutta ei onneksi kovin pahasti, vaan pystyin jatkamaan matkaa edelleen. Erityisesti suola-aavikoksi kutsumani osuus (valkoisista kiviröykkiöistä muodostuva entinen joen/kosken pohja) otti koville, kun koko matka oli pelkkää pyöreillä kivillä astelemista. Isovarpaat ja jalkapohjat kipeytyivät vaelluksen loppupuolella. Nilkat kipulivat hiukan alkumatkasta, mutta tokenivat lämmettyään ja totuttuaan maastoon.

Ihanaa vettä.

Yli aaltojen.

Kapeimpia paikkoja.

Vesilämpömittari oli tietenkin mukana. Purossa virtasi 16-asteinen vesi ja nopeammin virtaavassa paikassa lämpötila oli 14. Vettä tosiaan kului ennätyslämpöisen päivän takia ennätysmääriä. Jouduin jopa tankkaamaan vettä pulloon suoraan purosta, kun lähteitä ei tullut vastaan tarpeeksi usein. Samaa vettähän se noin periaatteessa on, vaikka se toisessa kohtaa virtaakin paljaana eikä maan sisällä. Ja jos joku nyt oli uittanut yläjuoksulla varpaitaan vedessä (mikä on kiellettyä), niin mausta sitä ei kyllä huomannut.


Kun tämä oli jo kolmas kerta Samariassa, olin ottanut mukaan vain pikkukameran. Toki myös puhelimessa oli kamera, jota hyödynsin yhdessä selfie-kepin kanssa. Tavallisen kameran akku ja muistikin riittivät hyvin koko päiväksi. Olin kyllä ostanut suuremman muistin ennen matkaa, mutta akku on kuitenkin jo muutamia vuosia vanha. Kuvasin ehkä hieman vähemmän kuin aiemmilla kerroilla, mutta kaikki taukopaikat räpsin talteen saadakseni helpot aikaleimat kävelyn edistymisestä.

Taukopaikan kyltti.

Samarian hylätty kylä.

Paahdoinkin niin kovaa tahtia menemään, että en ollenkaan huomannut missä vaiheessa saavuin rotkon kapeimpaan kohtaan, Rautaporttiin (vai Rautaportille?). Puolimatkassa sijaitsevassa entisessä (nykyään tyhjillään olevassa) Samarian kylässäkään ei tarvinnut pysähtyä pitkäksi aikaa. Kri-kri-villivuohia ei näkynyt, ilmeisesti ruokkimiskielto oli tepsinyt ihmisiin ja sitä myöten myös vuohiin. Se oli suuri pettymys. Koko päivän jouduin kantamaan omenaakin turhaan mukana. Enhän toki itse ala mitään hedelmiä sentään syömään!

Lopun alkua.

Louhikkoa riitti.

Poikkesin siis kylään saavuttuani suoraan reikä lattiassa-malliseen vessaan. Miesten puolelta oli hukassa miehistä kertova kyltti, joten moni nainen kävi röyhkeästi silläkin puolella. Itse kävin kiltisti naisten puolella, joka edelleen oli merkittynä sellaiseksi. Jalatkin toimivat vielä harvinaisen hyvin ja pääsin kyykkyyn ja takaisin ylöskin. Sen jälkeen söin taas vähän eväitä, täytin vesipullon ja jatkoin matkaa. Odotin vielä kahta taukopaikkaa tulevaksi, kun yhtäkkiä näinkin edessäni jo puiston exit-portin. Exit-portille saavuin klo 13.52. Siitä rantaan oli vielä pari kilometriä ja saavuin perille 14.18.

Exit-portti.

Vaellusajat eri vuosilta.

Kisse lepäilemässä.

Hanhiparvi.

Suuntasin suoraan olkiseen pukukoppiin vaihtamaan bikinit päälle. Koska koppeja on vain yksi, yritin kiirehtiä ja paketoin vaatteet ja tavarat reppuun ja aquapac:eihin vasta kopin ulkopuolella. Lautan lähtöaika oli kuitenkin edellisiä kertoja myöhempi, joten mitään mahdotonta kiirettä ei ollut. Rannalle rakennettu aiempaa pidempi lautakäytävä ja mustaan hiekkaan oli istutetu vaaleita kiviä astinkiviksi, etteivät jalkapohjat pala ihan niin helposti. Tämän rannan musta hiekka nimittäin kuumenee todella tuskallisen polttavaksi. Ihan itkua vääntäen taistelin edelliskerroilla kuuman hiekan poikki, mutta nyt taisteltavaa matkaa oli sentään hieman vähemmän ja uimakengätkin antoivat hiukan lisäsuojaa.

Agia Roumeli.

Väsyneet jalat vilvoittelemassa.

Merivesi oli jännittävästi pohjasta 27-asteista ja pinnalta 28-asteista. Ero oli pieni, mutta kyllä sen jotenkin tunsi. Taivaallista oli joka tapauksessa päästä pitkän taivalluksen jälkeen vilvoittautumaan mereen. Yleensä valitan, ettei 27-asteinen meri enää vilvoita, mutta päivän korkein ilman lämpötila oli peräti 35 astetta, joten siihen nähden vesi oli reippaasti viileämpää. Uiskentelin noin 20 minuuttia. Palasin ihanan viileän suihkun kautta pikkuruiseen koppiin vaihtamaan puhtaita ja kuivia vaatteita päälle. Simmarit ja hikivaatteet paketoin repun pohjalle homehtumaan.

Uimasillaan.

Laivaliput jaettiin tällä kertaa Calypso-tavernassa (aiemmin jaettu Tarra:ssa). Minulla oli kohtalaisesti aikaa ennen laivan lähtöä, joten tilasin moussakan ja oheen jääteen. Sen verran ankarasti oli kuumuus ja liikunto koetellut nestevarastoja, että jouduin tilaamaan vielä toisen jääteen ja senkin jälkeen vielä mineraaliveden, ettei tulisi pelkkää sokeria latkittua. Oppaat tulivat hieman myöhässä paikalle, mutta sainpa kuitenkin lippuni laivaan. Juttelin opasjepelle ruotsia ja se tuntui menevän täydestä, vaikka aamulla minut oli kuitattu kyytiin suomalaisena. Vähän huonosti jaksoin kuunnella kaverin antamia viimehetken ohjeita, mutta onneksi homma meni samoin kuin aiemminkin.

Calypson maisema.

Moussaka.

Laiva oli valmiina satamassa. Toinenkin paatti sinne tuli, mutta se oli menossa jonnekin muualle kuin Sougiaan, mihin meidän bussi oli tulossa ryhmää noutamaan. Lähdin siis jonottelemaan laivaan, kun näin porttien avautuneen. Liput tarkastettiin yllättäen täydellisellä tarkkuudella, joten laivautuminen kesti loputtomasti. Erityisen loputtomalta se tuntui valtavan ryysiksen keskellä seisten auringon paahtaessa niskaan vailla mahdollisuutta varjosta. Osa ihmisistä yritti kiilata ja kivuta suljettuja portaita pitkin laivaan, mutta heidät kannettiin niskasta riiputtaen takaisin jonoon. Muutama käännytettiin pois, koska he olivat yrittämässä väärään laivaan.

Lopulta pääsin kuitenkin lipuntarkastuksesta eteenpäin ja varjoon. Istumapaikkoja ei ollut vapaana enää ainuttakaan, mutta onneksi laivamatkakin kesti vain noin 45 min, joten sen nyt vielä jaksoi, kun oli pakko jaksaa. Sougiassa vastassa oli tolkuton rivi busseja. Löysin kuitenkin oman tutun bussin ja hyppäsin kyytiin nauttimaan ilmastoinnin tarjoamasta virkistyksestä.

Lauttamatka Sougiaan.

Melko pian saatiin bussi täyteen ja matka kohti Plataniasta saattoi alkaa. Takapenkillä joku intopää paasasi vierustovereilleen ainakin tunnin ajan singoista ja vastaavista aseasioista. Olin jo kuolla pitkästymiseen. Lopulta kaveri kuitenkin vaikeni, kun ei kukaan tuntunut osallistuvan keskusteluun, ja loppumatka ajettiinkin taivaallisessa hiljaisuudessa.

Vasta joskus 20.30 jälkeen pääsin takaisin hotellille. Äiti oli sillä välin itse retkeillyt kylästä lähtevällä "junalla" Therisson rotkossa. Matka oli kuulemma ollut kiinnostava ja siellä oli ollut nähtävillä myös kri-kri:täkin. Hän oli ehtinyt takaisin sen verran aiemmin, että oli käynyt kaupassa ja ostanut kreikkalaista Cair-kuohuviiniä sekä sipsejä palkkioksi reippaalle vaeltajalle ja toki myös itselleen. Kyllä muuten maistui hyvältä!

Cair taisi olla rodoslaista kuohuviiniä. Hyvin maistui!

Ilta meni vähän myöhäiseksi, kun juhlinnan jälkeen piti vielä käydä suihkussa, voidella iho ja venytellä rasitetut jalat huolellisesti. Askelia kertyi fitbit-rannekkeen mukaan 33 538, joten katsoin sen riittävän päivän liikuntasuoritukseksi yhdessä uinnin kanssa. Nukkumaan pääsin 00.08. Näin tärkeät asiat on syytä merkitä muistiin minuutin tarkkuudella!

Kreeta 3 Knossos

27.7.2015

Herätyskello pärryytteli meidät jalkeille aamulla klo 5.30. Pickup-paikkana oli taas kylän keskusaukio, minne siirryimme odottamaan kyytiä, jonka piti tulla 6.30. Bussi oli 10 min myöhässä, mikä lienee vielä kohtuullinen odotusaika. Ajelimme kylän läpi pysähtyen muutaman kymmenen ja muutaman sadan metrin välein poimimaan lisää väkeä kyytiin. Matkalla poikkesimme myös Rethymnoniin hakemaan muutaman ihmisen.

Retki minolaiseen palatsiin Knossokseen oli siis skandinaavisille turisteille, joten oppaana oli ruotsalainen Frida, joka puhui erittäin ymmärrettävästi selostuksen, joka koostui ruotsin, norjan ja tanskan sekamelskasta. Se vaatii jo taitoa, että osaa sotkea nuo kaikki ymmärrettävästi samaan lauseeseen. Frida piti meistä muutenkin erittäin hyvää huolta tietäen, että emme ole ihan ruotsalaisia. Matkalla kerrottiin siis jonkin verran tarinoita mytologiasta, mm. Kronoksen ja Zeun (taipuuko Zeus näin?) tarinaa ja Samarian rotkon synty ja kohteen kannalta oleellinen Minotauruksen tarina. Useimmat olivat tuttuja jo aiemmilta matkoilta ja johan olin Knossoksessakin kerran käynyt ja silloinkin kerrottu tarusto oli jotakuinkin sama. Hyvä oli kertailla oppeja, kun niitä henkilöhahmoja on niissä melkoisesti, ja nimet menevät helposti sekaisin.

Taverna.

Reilu tunti ennen Knossokseen saapumista pysähdyttiin tavernaan pitämään vähän taukoa. Paikka oli sama kuin missä oltiin pysähdytty vuoden 2010 Knossoksen retkellä. 15-20 min kuluttua matka jatkui Knossokseen, missä opas lähti ostamaan lippuja sillä välin kuin turistit saivat tilaisuuden käydä esim. vessassa. Käytin tilaisuutta hyväkseni.

Uuvahtaneita kavereita tavernan takaa.

Perillä Knossoksessa oli jo ihan tukalan kuuma. Ulkonähtävyytenä Knossos oli lähes varjoton eikä tuultakaan sille päivälle siunaantunut muutamaa hajanaista virettä lukuunottamatta. Minulla oli mukana viuhka, mutta ei siitä ollut paljonkaan apua. Knossoksella näimme pääportin, uhrikuoppia, Arthur Evansin (Knossoksen "löytäjä") patsaan, symboliset sarvet, rahvaalle tarkoitetun etelä-portin, valtaistuinsalin, torin, freskoja (pääosin kopioita), kuningattaren salin, valtavia ruukkuja ja pienen portaikkoa muistuttavan teatterin.

Knossosta.

Jono valtaistuinsaliin.

Valtaistuinsali.

Kuningattaren residenssi.

Opastetun kierroksen jälkeen saimme 15 min omaa aikaa, mikä on innokkaalle valokuvaajalle aivan järkyttävän vähän. Hysteerisessä mielentilassa säntäilin ympäriinsä räpsimässä nopeasti kuvia kaikesta mikä ei liikkunut. Ehdimme tehdä muutaman minuutin kierroksen myös lahjatavarakaupassa, mutta mitään ostettavaa ei löytynyt. Sitten oli jo kiire bussille.

Ruukkuja ja turisteja ottamassa lähikuvia.

Pääportti.

Pääportti.

Symboliset sarvet rahvaan portilla.

Knossoksesta bussi kyyditsi meidät lähimpään isompaan kaupunkiin Iraklioniin. Siellä saimme 2 tuntia omaa aikaa. Yritimme helppouden nimissä mennä matkatoimiston yhteistyöravintolaan lounaalle, mutta siellä huomasimmekin, että järjestelystä oli helppous kaukana. Pöytään piti mennä ensin lukemaan menua, minkä jälkeen olisi pitänyt jonottaa tiskille tilaamaan ruokaa. Jono oli sen verran pitkä, että päätimme vaihtaa paikkaa.

Kisse.

Tiesin aiemmasta käynnistä, että samaista katua hieman eteenpäin kulkien löytyisi suihkulähdeaukio, jonka laidalla oli runsaasti kahviloita. Jäimme yhteen sellaiseen ja otimme lounaaksi toastit. Ei näin helteellä tee mieli edes syödä niin kovasti. Kuumalla yleensä vain janottaa. Tilaus saatiin tehtyä nopeasti ja tarjoilutkin kannettiin pöytään viiveettä, mutta maksaminen oli vaikeaa. Siinä vaiheessa ei kuitenkaan kehdattu enää vaihtaa paikkaa. Laskua ehdittiin pyytää jo kolmeen kertaan, 5 minuutin väliodotuksin, kunnes äiti meni jo sisälle maksamaan, niin sitten sattumalta heti perään tuli tarjoilija lopulta laskuttamaan pöydän luokse. Lähetin mokoman hidastelijan matkoihinsa ja sanoin, että äiti hoitaa jo hommaa.

Lounasmaisema.

Toast.

Jatkoimme kiertokävelyä satamaan, missä käytiin ihastelemassa venetsialaista linnoitusta. Linnoitus oli sisältä remontissa, mutta ei aikakaan olisi riittänyt pinnallista ihastelua syvällisempään turismiin. Kuumuus ja hiertävät kengät olivat koitua paluumatkalla äidin kohtaloksi, kun mäen suuntakin oli ylä. Annettu aika meinasi loppua kesken, mutta ehdittiin kuitenkin takaisin bussille pari minuuttia ennen sovittua aikaa.

Venetsialainen linnoitus.

Venetsialaisten symboli - leijona.

Paluumatkalla pysähdyttiin taas tavernaan. Nyt siellä pyöri ihana 1 kk ikäinen Laika-koira ympäriinsä tutustumassa turisteihin. Niin oli kiva elukka se.

Laika.

Hotellipuolessa (vrt. kotipuolessa) suuntasin hoitamaan päivän liikuntasuorituksen uimalla 30 min, tällä kertaa meressä. Palasin kaupan kautta kotiin. Täydennystoimituksen saavuttua kanssani perille ryhdyttiin tekemään ruokaa. Päivän ateria oli spagettia, tomaattikastiketta ja tonnikalaa.

Meressä.

Loppuilta kului valmistautuessa seuraavan päivän Samarian vaellusta varten. Suunnittelin tavaroille mahdollisimman järkevää pakkausjärjestystä. Jatkuvassa käytössä olevat tavarat repun yläosiin tai sivutaskuihin ja epätodennäköisemmät tai matkan loppuvaiheessa käytettävät tarvikkeet sijoitin pohjalle. Kirjoittelin myös muutamia muistilappuja itselleni, jotta muistaisin esim. ottaa eväät mukaan jääkaapista aamulla. Lopuksi herätyskelloja soimaan hyvissä ajoin ennen pickup-aikaa, ja sitten uneen.