Lontoo #4 Madame Tussauds & Regent's Park

Lontoo #4 Madame Tussauds & Regent's Park

17.7.2014

Hotellihuone oli edelleen kuuma kuin höyrysauna (tai ruotsalainen sauna). Siitä huolimatta yö sujui täysin tajuttomissa merkeissä. Silmien ummistamisen jälkeen tuntui, että on kulunut vain minuutti, kun silmät taas aukenivat, mutta olikin jo aamu ja selvästi virkeämpi olo kuin illalla. Taisivatpa silmät aueta jopa hiukan ennen herätyskellon laukeamista. Aamiaiselle kiiruhdimme taas tasan kahdeksalta. Vähän yli kahdeksalta täyttyivät pöydät ja eteinen syöjistä ja syömään jonottajista. Liikenteeseen pääsimme jälleen yhdeksissä.

Päätimme olla villejä ja kokeilimme alueen toista metroasemaa (Goldhawk Road). Kumpikaan asemista ei ollut ihan hotellin vieressä, mutta jotakuinkin samanlaisen kävelymatkan päässä, kuitenkin vastakkaisissa suunnissa hotellilta lähtien. (Olipas selkeä lause..) Yritimme keräillä mahdollisimman paljon matkustuskokemuksia eri nimisillä metrolinjoilla, ja olisimmekin saaneet plakkariin uuden linjan, mikäli emme olisi töpänneet ja ottaneet väärää junaa. Tämän päivän asemalta olisi kulkenut toinenkin metrolinja, jota olisi kannattanut odottaa. Helle oli kyllä jo siihen aikaan aamusta niin sietämätön, että toisaalta oli pakko päästä pois paahteiselta asemalta mahdollisimman pian.

Pääsimme kuitenkin ajamaan suorinta tietä Baker Streetin asemalle ja jonottamaan Madame Tussaudsin vahakabinettiin. Kiertoajelubussin lipunmyyjä metroaseman liepeillä ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota, vaikka olisimme kuvitelleet, että kaikkien turistien kimppuun käydään. Kamalaa, jos näytimme hänen silmissään englantilaisilta eikä turisteilta! Madame Tussaudsiin oli tarjolla useampia sisäänkäyntejä. Ryhmille oli omansa, ennakkolipuille omansa, supervipvieraille omansa jne. Meillä ei kuitenkaan ollut ryhmää eikä ennakkoa emmekä olleet tärkeitäkään, joten menimme normaaliin lipunmyyntiin. Ovet olivat jo auki, vaikka olimme paikalla jo kymmenisen minuuttia ennen virallista avaamisaikaa. Laukut tarkistettiin ovella jo ennen kassajonoon päästämistä. Jonotus kesti n. 40 min, joten tänne olisi todellakin kannattanut se ennakkolippu ostaa. Tämä oli kuitenkin meille sellainen ö-tärkeysjärjestyksen kohde, johon jäi vain yllättäen aikaa, koska olimme riittävän ahkeria alukviikosta.

Lippujonossa tutkailimme aikamme kuluksi ketkä kanssa-asiakkaistamme voisivat olla suomalaisia. Yksi perhe pisti silmään erityisesti ja nimesimmekin isännän Unto Mäkeläiseksi. Tyypillä oli tukka takussa ja pystyssä päälaelta ja vähän lysyssä sieltä täältä. Päällä miehellä oli t-paita, capri-mittaiset reisitaskushortsit, valkoiset tennissukat ja lenkkarit. Perhe ei ollut paljon Untoa tyylikkäämpi. Miten voikin olla, että suomalaiset ovat aina niin suomalaisen näköisiä?

Tom Cruise - keskihammas ja kaikki.

Clooney oli vielä naimaton mies. Toivottavasti tyylikkäästä rouvastakin saadaan vahaversio.

Lippukassalla oli vain yksi myyjä, ettei sisätiloihin vaan pääsisi liian nopeasti liian paljon väkeä. Lipun hinta oli 30 £ / nuppi, mikä todella riipi. Hinta sisälsi toki kauhukabinetin livenäyttelijöillä, 4D-elokuvan yms, mitä me valitettavasti emme välittäneet nähdä. Vahanuket olivat kyllä useimmat erittäin hienoja ja aidon oloisia, mutta oheisesitykset täysin turhia. Ehkä lapsiperheet jaksavat mellastaa läpi kaikki oheiselämykset, mutta emme me. Kauhukabinetti olisi periaatteessa ollut jonkinlainen klassikko, mutta sitäkin oli höystetty scream-live-esityksellä, johon olisi pitänyt jonottaa vähintään puoli tuntia ahtaassa jonossa kiljuvan ihmislauman keskellä. Maltoimme odotella jonossa jopa vartin, mutta kun jono ei siinä ajassa juurikaan edennyt, pyysimme Frankensteinin hirviötä päästämään meidät sivuovesta pois. Olihan meillä nyt muutakin tekemistä suunniteltuna päivälle!

Beckhamit.

Brandgelina.

Johnny Depp <3

Audrey Hepburn.

Linnanmäen nukkemaailman tapaiseen taksiajeluun ryhdyttiin vielä. Matkalla esitettiin vahatyypein Lontoon historiaa. Sen jälkeen emme jaksaneet jonottaa enää yhteenkään lisänumeroon vaan kysyimme henkilökunnalta suorimman reitin ulos.

Spitalfieldsiläinen pyöräntaluttaja.

M.

Diana.

Kuningatar Elizabeth II.

Ihana Einstein.

Britney.

Dalai Lama.

Tästä se alkoi: Madame Tussaud tekemässä kuolinnaamiota.

Askelsimme rivakasti nurkan taakse Baker Streettiä pitkin Regent's Parkia kohti. Ohitimme Sherlock Holmesin kotimuseon, jonne oli myös melkoinen jono. Kirjoissa Sherlock asui Baker Street 2166:ssa, mihin oli kalustettu kirjojen kuvausten perusteella Holmesin koti, jota ihmiset sitten hinkuivat katsomaan. Voiko joku tosiaan fanittaa Sherlockia niin intohimoisesti, että museo on jonottamisen arvoinen kokemus?

Regent's Parkissa menimme ensimmäiseksi Boat Houselle selvittämään soutumahdollisuuksiamme. Olimme paikalla noin klo 11.50, joten saimme onnekkaasti soutuaikamme vielä Early Bird Special-hintaan, joka oli 5,50 £ / hlö / 30 min (vs. 7 £ klo 12 jälkeen) + 5 £ pantti, joka palautettiin meille soudun jälkeen kuittia vastaan. Regent's Park rakennettiin puistoksi 1812 ja lampi oli osuvasti nimetty Boating Lake:ksi. Jostain syystä hinguin alusta saakka mieluummin tänne soutamaan kuin Hyde Parkiin. Regent's oli jotenkin kodikkaampi ja intiimimpi puisto kuin suuri ja avara Hyde. Pelastusliivipakkoa ei ollut, ei ainakaan aikuisille. Liivejä oli kyllä tarjolla laiturilla, mutta uskoimme selviävämme ilman ongelmia ja lähdimme ihan omissa vaatteissamme lammelle.

Boat House ja Boating Lake.

Valitsimme käyttöömme soutuveneen, mutta tarjolla oli myös polkuveneitä, jotka olivat erityisesti lapsiperheiden suosiossa. Hauska yllätys oli, että veneessämme oli suomalaiset airot. Ikävämpi yllätys oli se, että ne olivat melko huonot. Airot olivat melko lyhyet ja u-malliseen hankaimeen kiinnittyvät, joten ne pysyivät vähän huonosti paikallaan ja oikeassa vetoasennossa. Kesti hetken opetella oikea tekniikka, mutta kaiken kaikkiaan soutelu oli viikon mukavimpia elämyksiä.

Airo from Kokkola - Finland.

Lahna-airo.

Lintujen lepoveneet.

Lintuja puistossa oli paljon. Kävelykäytävät olivat ihan kakassa. Erityisen kakassa olivat ne pari venettä, jotka oli ankkuroitu keskelle lampea odottamaan valoisampaa tulevaisuutta. Ostimme kahvilasta soudun jälkeen minulle limunaatin, seuralaiselle veden ja minipussin sipsejä. Puiston WC, jota sorruimme kokeilemaan, oli koko Lontoon siistein. Siivoojakin siellä pyöri samoihin aikoihin kuin me, mutta mitään tippikippoa ei näkynyt eikä siivoojaakaan enää poistuessamme, joten kaipa sen ihan ilmainen oli tarkoitus olla.

Pariskunta umpikujassa.

Romanttishenkinen silta puistossa.

Boating Lake.

Jatkoimme matkaa puiston halki pohjoiseen, ja kiipesimme viereiselle Primrose Hillille katsomaan näköalapaikalta Lontoon siluettia. Mäen 66 metrinen korkeus pisti hieman hengästyttämään. Näköaloittelun jälkeen kävelimme jonkinlaisen asuinalueen läpi metrolle. Aseman liepeillä oli myös muutama ravintola, mutta ne olivat kaikki täynnä, koska oli lounasaika. Ihmiset huusivat kuin syötävät. Ei Suomessa synny sellaista melua ravintolaan edes happy hourina ja nämä tyypit kävivät vain ihan tavallisia lounaskeskusteluja. Jouduimme viivästyttämään syömistämme ja lounastimme vasta Knightsbridgessä.

Nousu Primrose Hillille.

Lontoo.

Primrose Hill.

Löysimme täysin vahingossa pienen italialaisen kellariravintolan La Dolce Vitan, jonne oli maailman kapoisin oviaukko huomaamattomasti kadun varrella. Tarjoilija ryhtyi heti houkuttelemaan meitä peremmälle viittomalla kellaritasosta kuin heikkopäinen, kun näki meidän tutkivan listaa, joten arvelimme olevamme riittävän siivosti pukeutuneita paikan tasoon nähden. Söimme spaghetti bologneset parmesanilla ja pippurilla, jotka tarjoilija kävi ripottelemassa annokseen. Tämä taisi olla koko matkan paras ruoka.

Lounaan jälkeen menimme seuraavaan kortteliin Harrodsille (1849 Henry Charles Harrodin perustama elintarvikeliike, joka on sittemmin laajentunut 300-osastoiseksi tavarataloksi). Epäilimme pääsemmekö sisään, kun olimme niin nuhjuisia ja lenkkareissa kulkevia. Muutama reppuihminen käännytettiinkin ovelta, mutta me läpäisimme seulan.

Harrods.

Harrods oli valtava. Kaikki alakerran osastot oli nimetty Luxury-etuliitteellä - Luxury Bags, Luxury Watches, Luxury Luxury... Tarjolla oli myös valtava valikoima tavaratalon logo-tuotteita ruuasta laukkuihin. Tulin ostaneeksi tuliaisiksi karamellejä, keksejä ja kahvia Harrods-purkeissa. Ylemmistä kerroksista tarttui mukaan parit Wimbledon-pyyhkeet sekä 3 Harrods-kynää (kolme kahden hinnalla-tarjous). Harrodsia vastapäätä ostin krääsäkaupasta vielä Lontoo-sormustimen. Se oli tämän viikon shoppailutunti. Yleensä kohteessa ehtii sentään viettää yhden kokonaisen shoppailupäivän.

Harrodsin jälkeen oli aika palata hotellille lepäämään, Tescon kautta luonnollisestikin. Levon jälkeen matkustimme suoraan Oxford Circusiin ja syömään Bella Italiaan, joka oli alkuviikosta jäänyt meiltä kokematta. Viereisessä pöydässä istuivat suomalaiset äiti ja tytär, jotka onneksi olivat jo lopettelemassa ateriaansa. Heidän kuullen olisi ollut harmillista jutella omia hölmöjä mietteitämme. Ulkomailla sitä jotenkin terästäytyy kuuntelemaan muiden juttuja, jos löytää samaa kieltä puhuvia. Kotimaassa ei kiinnosta tippaakaan mitä naapuripöydässä puhutaan. Pelkäsimme näidenkin naisten ajattelevan samoin.

Bella Italia.

Tilasimme pitsat, jotka olivat kohtalaiset (enemmän perinteisen pitsamaiset kuin viikon aiemmat pitsat), joskin pitsakastike oli melko väkevän makuista. Kotimatkalla havaitsimme, että meillä oli ylimääräistä aikaa ja jopa hiukan voimia, joten poikkesimme kuvaamaan ensimmäisenä päivänä nähdyt hevosliikennevalot. Ne olivat siis ensimmäisenä päivänä jääneet kuvaamatta matkaväsymyksen ja pöljyyden nimissä. Oli jo hiukan hämärää, joten valot erottuivat melko hyvin kuvassa.

Lontoo #3 London Eye & Tower of London

Lontoo #3 London Eye & Tower of London

16.7.2014

Herätys oli jälleen klo 7.30 ja aamiainen 8.00. Aamiainen sujui jo paremmin, kun tiesimme mitä odottaa. Paahtoleivät, kaakaojauheet, mehut ja suosikkijugurtti löysivät tiensä pöytäämme. Aloimme myös aavistella, että aamiaiselle on ehdottomasti tultava klo 8, koska vähäinenkin myöhästyminen tietää sitä, ettei kaikille syöjille ole kerralla tilaa.

London Eye.

London Eye.

Noin klo 9 pääsimme matkaan. Päivän ensimmäinen ohjelmanumero oli London Eye, 135-metriä korkea maailmanpyörä Thamesin rannalla. Pyörä rakennettiin millenniumin juhlintaa ajatellen vuonna 1999, mikä tuntuu jotenkin tuoreelta, vaikka johan se on siinä 15 vuotta pyörinyt. Ajelimme siis metrolla Westminsterin asemalle ja ylitimme Thamesin siltaa myöten ja kurvasimme London Eyen lippukauppaan. Lippukaupan jonoon asetuimme noin klo 9.52. Kassatiskejä oli useampia ja jonotus kesti vain kymmenisen minuuttia, vaikka olimme varautuneet paljon pahempaankin. Liput sen sijaan maksoivat 20,95 £ / hlö, mikä taas tuntui melko kovalta iskulta lompakkoon. Ostin silti lisukkeeksi 360° kartan, koska sen 1 £ hinta tuntui kohtuulliselta varsinaisen lipun hintaan nähden.

London Eyen hytti.

Lippukaupasta siirryimme jonottamaan itse ajelulle. Tässäkin jonotus kesti kymmenisen minuuttia ja sisälsi turvatarkastuksen ja valokuvauksen. Laukut katsottiin ja tunnusteltiin läpi ja kyseltiin onko mukana viinaksia tai saksia, ei ollut. Kyytiin hypättiin lennosta, pyörä siis pyörii koko ajan pysähtymättä, mutta vauhti oli sen verran hidas, että kaikki ehtivät ihan hyvin ja turvallisesti kyytiin. London Eyen kierros kesti puoli tuntia. Täksi aamuksi osui kauniimpi ja aurinkoisempi keli kuin edelliselle päivälle, ja maisemat olivatkin oikein hienot. Paljon yksittäisiä nähtävyyksiä ja rakennuksia ehdittiin bongata sen ansiosta, että aikaa oli riittävästi ja liikkumaankin mahtui kohtalaisesti. Hyttejä London Eyessä on 32 ja jokaiseen pitäisi mahtua 25 henkilöä. Sen verran meitä varmaan olikin, mutta kaikki ehtivät silti liikuskella katsomaan joka suuntaan ajelun aikana. Astuimme härvelistä ulos klo 10.37. Tunsimme retken olleen sujuvuudessaan onnistunut. Poistuttuamme pari neitosta syöksyi tarkistamaan hytin varrellisten peilien kanssa, joilla sai katsottua penkkien alle. Jotenkin masentavaa, että nykyaikana pitää niin ahkerasti etsiä pommeja. Tai ehkä he vain tarkistelivat, ettei kukaan ollut liimannut purkkaa penkin pohjaan.

Vihreys ympäröi Buckinghamin palatsia.

Westminster Abbey ja Lontoota.

Parlamenttitalo.

360°-kartan ansiosta bongasimme MI6-rakennuksen eli tuoreimpien Bond-filmien päämajan. Arvioimme kartalta, että se on parin kilometrin eli kävelymatkan päässä. Lisäsimme sen päivän ohjelmaan ja lähdimme tallustamaan Thamesin vartta. Edellisen päivän kävely tuntui vielä hiukan jaloissa, joten pysähdyimme kertaalleen lepäämään penkeille. Olimme kiitollisia siitä, että saimme kulkea varjopuolella jokea. Päivästä oli selvästi tulossa taas erinomaisen kuuma.

Thames MI6:lle päin.

Rantareitti.

Lopulta pääsimme perille. Samaan aikaan meidän kanssa rakennusta saapui ihailemaan lauma turisteja Duck Tours-venebussilla, joka nousi joesta ramppia pitkin eteemme. Rakennus oli huolella aidattu ja piikkilangoitettu, sisään oli turha pyrkiä luvatta. Kuvattuamme taloa suunnasta ja toisesta tallustimme sillan yli taas joen toiselle puolelle. Siellä sain jätettyä postikortit postilaatikkoon.

Aidalla kiipeily omalla vastuulla.

MI6 headquarters.

Melko sievä julkisivu.

Mutta miksi sisäpiha, jossa pitäisi asukkaiden itsensä ehkä jopa viettää aikaa, on tehty niin rumaksi, että silmiin sattuu?

Etsimme käsiimme Pimlicon aseman ja matkustimme seuraavaksi kohti Spitalfieldsiä. Vaihdoimme Victorialla väärään junaan ja päädyimme Aldgateen, vaikka halusimme Aldgate Eastiin. Lukihärö oli iskenyt meihin kumpaankin, kun tutkimme metrokarttoja. Onneksi asemien etäisyys oli taas kävelymallia, joten toimitimme itsemme helposti oikeaan paikkaan. Tarkoitus oli löytää Ten Bells-pubi, joka on sijainnut samassa korttelissa Viiltäjä Jackin ajoista saakka. Viiltäjä Jack siis kuuleman mukaan valikoi uhrinsa juuri tämän pubin tiloista käsin työskentelevistä bisnesnaisista. Matkalla pubiin vastaamme käveli aivan täydellinen Daniel Craigin (se uusin [kammottava] Bondia näyttelevä ukko) kaksoisolento. Tyyppi talutti polkupyörää ja kaveriaan kuin ei mitään, joten tuskinpa se oli miekkonen itse.

The Ten Bells -pubi.

Pubi oli pimeänä. Epäröimme aikamme onko se auki vai kiinni ja uskaltaisimmeko muutenkaan ryhtyä asiakkaiksi. Ovi oli kuitenkin auki, joten astelimme varovasti sisään. Pelottavan näköinen baarimikko otti ynseästi vastaan tilaukset. Kalustus oli karu ja kulahtanut, mutta seinäkaakelit olivat hauskat. WC:t olisivat ilta-aikaan varsin pelottavat, mutta päivällä siellä kuvitteli uskaltavansa voida käydä. Pari nättiä tyttöä kävi kysymässä baarimikolta töitä, tai puheliaampi tyttösistä lähinnä kyseli kaverilleen töitä. Näille baarimikko tuntui olevan mukava eikä ynseä.

Ten Bellsin jämähtänyt sisustus.

Pelottava WC-kellari.

Ten Bellsin työpaikkailmoitus.

Kiertelimme hiukan Spitalfieldsin ympäristössä ja yritimme löytää jonkinlaista lounasravintolaa. Löysimme vain pop-up-tavaratalon, jonka ravintolat olivat makuumme turhan eksoottisia. Tavaratalon muuhun antiin kuului mm. Marimekon minipuoti, jota ratsasi yllättäen pari japanilaista. Löysimme itsemme hetken päästä Liverpool stationin jättiaseman kulmilta, ja sieltä löytyi myös Woodin's Shade-pubi, jossa päätimme lounastaa. Tilasin kanaa, jossa piti olla brietä täytteenä ja pekonia ohessa, mutta en tiedä oliko siinä mitään muuta kuin kanaa, tomaattikastiketta ja perunaa. Tomaattikastike oli ihan hyvä, mutta mikään muu annoksessa ei sen takia sitten maistunutkaan. Seuralaiseni tilasi fish and chipsin, joka tarjoiltiin kukkalautaselta, söpöä.

The Tower of London.

Koska päivä oli vielä nuori ja olimme yllättävän energisiä, suuntasimme Tower of Londonia (1066->) katsomaan. Mehän olimme kaupungissa vain maanantaista perjantaihin, joten jokainen minuutti oli käytettävä hyödyksi. Juna-asema Tower Hill sijaitsi suunnilleen sillä paikalla, jossa muinoin oli julkinen tavallisten roistojen mestauspaikka. Hienommat ihmiset saatettiin hirttää Towerin sisäpihalla. Vaihtoehtoisesti hienommat vangit saivat elellä rauhassa ja jopa pitää palvelusväkeä. Hauska ja häpeällistä jälleen on se, että vasta tätä matkaa suunnitellessani tajusin, että Tower ja Towerin silta ovat kaksi ihan eri asiaa, vaikka vierekkäin toki sijaitsevatkin.

Towerin kanahäkkiverkkopintaiset vartijat.

Sisäänpääsy maksoi 22 £, jälleen selvisimme melko vähäisellä jonottamisella. Kaikilla muilla jonossa edessämme tuntui olevan jotain erityistarpeita, koska lippujen osto kesti kaikilla ihan järjettömän kauan. Me pyysimme kaksi lippua ja sanoimme ei kiitos tarjottuun opasvihkoseen ja olimme minuutissa jatkamassa matkaa. Mitä ihmettä ihmiset saattavat haluta tuollaisessa paikassa, minkä selvittäminen vie viisi minuuttia? Laukut tarkastettiin linnaan sisään pyrkiessä.

Kelpasi vaikka kuninkaalle.

Tuhat vuotta vanha lasinen shakkinappula.

Hempeilyä Towerin ulkomuurilla.

Aloitimme Wall Walksilla eli kirtelimme muurin päällä, pienestä tornista toiseen ja tutustuimme historiaan, vankeihin, kuninkaan makuukammariin yms. Sen jälkeen kävimme katsomassa kruununjalokiviä. Pihalle oli rakennettu melkoinen jonotussysteemi, mutta vaikka pääsimmekin nyt kävelemään suoraan rakennukseen sisään, oli tungos sisällä melkoinen. Vähän liikaa väkeä minun makuuni. Kuvaaminen oli kielletty ja vahdit syöksyivätkin haukkana turistin kimppuun, jos näkivät vilauksenkin kamerasta. Hienoimmat tavarat eli valtikat ja kruunut oli asetettu riviin vitriiniin, jonka kummallakin puolella kulki liukuhihna, jota pitkin ihmiset väkisin etenivät tasavauhtia kaikkien esineiden ohi. Kukaan ei voinut jäädä ryysimään suosikkivaltikkansa (Afrikan tähti) kohdalle. Sivummalla oli myös korotettu kävelyväylä, josta sai katsella kalleuksia kauempaa ja kauemmin. Käytimme sitä palataksemme uusinta-ajelulle liukuhihnalle. Nähtävillä oli myös kultaisia astiastoja, miekkoja ja koriste-esineitä.

The Jewel House.

Lontoon tulevaisuuden toivot.

Pihalla hyppeli pari korppia ja pari sellaista oli myös häkissä. Engelsmannit ovat kuvitelleet, että koko Lontoo tuhoutuisi, jos korpit päättävät poistua Towerista, joten nykyisiltä tipuilta on pätkäisty siipeä sen verran, että pakoon lentäminen ei onnistu. Tuntuu melko surkuhupaisalta, että noin julma tapa jatkuu, vaikka taikauskosta sopisi jo nykypäivänä luopua.

Traitors Gate, welcome!

Towerin silta.

Ulkolaidalla kävimme katsomassa Traitors Gatea. Sieltä ei juuri arvovieraita saapunut, vaan lähinnä kurjimman kohtalon saaneet vangit tuotiin portista veneellä. Samalla sivustalla oli tietysti joki ja näkymä Tower Bridgelle, jossa olisi ollut ihan oma museonsa. Meille riitti sillan näkeminen. Osuimme kohdalle sopivasti sellaiseen aikaan, että silta oli jouduttu avaamaan.

Tois puol jokke oli modernimpaa arkkitehtuuria.

Uupuneina ja jalkapohjat umpikipeinä vaelsimme takaisin metrolle ja ajoimme 16 pysäkinväliä takaisin hotellille. Juotavaa ostimme aseman kioskista, koska jalat eivät olisi kestäneet kierrosta Tescossa. Hotellissa seurasi lepäilyä, jalkojen nostamista seinälle ja virvokkeiden nauttimista. Sitten lähdettiin taas ruokapaikkaa etsimään.

Matkalla syömään ladattiin Oyster Cardeille lisää arvoa, jotta lähteminen aamulla olisi mahdollisimman sujuvaa. Joku ukko yritti tulla tarinoimaan meille, kun pankkikorttimaksaminen oli juuri kesken, joten äkäisinä häädimme ukon tiehensä. Jos sellainen häiriköinti ei ollut jonkinlainen huiputusyritys, niin joka tapauksessa törkeän huonoa käytöstä, että häiritään yksityistä maksutapahtumaa. Ukko pyöri latausautomaattien keskellä vielä, kun poistuimme asemalta, mikä lie juippi.

Emme jaksaneet mennä Hammersmithiä edemmäs kalaan, joten tutkimme aseman seutua.
Löysimme pienen ostoskadun, joka vaikutti huomattavasti Oxford streettiä sympaattisemmalta. Melkein erehdyimme syömään Nandos-ravintolaan, mutta kun olimme jo pöydässä, karkasimme tiehemme. Listalla oli vain omituisia tulisia kanaruokia ja tuntemattomia lisukkeita, joiden yhdistelu ateriaksi olisi ollut mahdotonta. Lisäksi tilaus olisi pitänyt käydä pöytänumeron kera käydä ilmoittamassa tiskille, liian vaikeaa.

Bill'sissä olimme järkeviä ja pyysimme ensin nähtäväksi menun ja vasta sitten päätimme mennä peremmälle. Useimmissa ravintoloissa oli menu näytillä ikkunoissa, mutta menun eteen oli katettu pöytä, jossa tietenkin istui ihmisiä, joten ei siihen voinut heidän syliinsä mennä listaa tutkimaan. Seuralaiseni tilasi hampurilaisen, joka kuulemma oli herkkua. Itse tilasin risoton, jossa oli jotain papuja (broad beans), pinjansiemeniä, fetaa ja rucolaa. Kun lusikallinen fetaa ja pinjoja oli syöty annokseen keskeltä, oli loppu täysin mautonta. Siis täydellisen mautonta. Jopa pahvi tai styroksi maistuisi enemmän joltain. Jos kielessä ei olisi tuntoaistia, ei olisi arvannut mistään, että suussa edes on jotain. Sai sillä vatsansa hiukan täydemmäksi.

Hampurilaisateria.

Risotto.

Olimme kerrankin "kotona" jo 21 maissa, koska söimme paikallisesti. Jäi vähän paremmin aikaa suihkuun ja hiusten kuivatteluun.