Madeira #3 Saarikierros

17.10.2012

Tämä päivä oli omistettu matkatoimiston järjestämälle retkelle, saarikierrokselle. Kävin luonnollisestikin aamu-uinnilla, vaikka nouto retkelle oli jo 8.40. Luulimme olevamme hiukan myöhässä, kun ajoimme hissillä alas aulaan. Olimme kuitenkin meidän hotellilta tulevasta väestä ensimmäiset paikalla ja ehdimme ulos muutamia sekunteja ennen bussia.

Ensimmäinen pysähdyspaikka olisi ollut Cabo Girao, äkkijyrkkä 589 metriä korkea kallio, jota olisimme parempaan maailman aikaan päässeet ihailemaan sen päältä. Opas kuitenkin tuumaili jo alkumatkasta, että saatamme päästä tai olla pääsemättä kyseiselle näköalapaikalle. Toiveemme kuitenkin romuttuivat, koska paikalla oli käynnissä suurimittaiset rakennustyöt. Myöhempien aikojen onnekkaille turisteille rakennettiin hienoja fasiliteetteja. Tämä kohde oli siis huti.

Samoin mielestäni oli melkoinen huti, kun pysähdyimme jossain vaiheessa näköalapaikalle, jossa vain bussin vasemmalla puolella istuneet näkivät ja pystyivät kuvaamaan kohteen. Me istuimme luonnollisestikin oikealla puolella. Mitä se sellainen on? Tuurisyrjintää? Olisi ilmeisesti ollut liian vaivalloista tai vaarallista päästää ihmiset ulos viideksi minuutiksi?

Ribeira Bravan kirkko.

Ensimmäinen paikka missä oikeasti pysähdyttiin oli Ribeira Bravan kylä. Kylästä löytyi kirkko, matkamuistokauppoja, kahviloita ja kuivunut joki. Kaipa siinäkin keväisin hiukan vettä on, mutta nyt uoma oli ihan kuivillaan. Poikkesimme erääseen pittoreskiin kahvilaan nauttimaan cappucinot. Tässä hommassa madeiralaiset kyllä ovat kunnostautuneet, koska cappucinot ovat kaikkialla erittäin hyviä. Mitä lie koneita käyttävät niiden tekemiseen? Kahvilan vessassa oli liikkeentunnistimella toimivat valot. Seinissä oli kuitenkin myös suuret katkaisijat. Oli hauska tarkkailla vessaan meneviä ihmisiä, kun ihan jokainen järjestään sekoili katkaisijoiden kanssa. Ehdimme kahvin jälkeen kierrellä hiukan kujilla ja poiketa kirkossakin.

Varokaa huligaaneja, jotka tökkivät vanhuksia selkään.

Ribeira Brava.

Tämän kylän opasselostuksiin kuului parin drinkin esittely. Saaren äijien juoma on Poncha, jota sekoitellaan sokeriruokoviinasta, sitruunamehusta ja hunajasta. Kunnon baarimestarit tietenkin tekevät omat tujut versionsa juomasta, mutta kaupoissa myytiin myös valmiiksi sekoitettua ponchaa. Naisten juoma oli Nikita, johon tulee olutta, valkoviiniä, ananasta ja jäätelöä. Sitä ei auttanut kokeilla missään, koska ulkomaalaiset käyttävät jäätelöissään kananmunaa, mikä ei tällaiselle allergikolle sovi. Kotisuomessa sitä pitäisi tietysti kokeilla, vaikka olut kamalaa litkua onkin, mutta kaipa se noiden muiden makujen alle sopivasti hukkuu.

Ponchat.

Matka jatkui vuoristoon saaren keskiötä kohti. Vuoristossa on paikka, Encumeada, josta näkee sekä pohjois- että etelärannikon. Toki päätä joutuu kääntämään, ja hyvän näkymän saadakseen myös liikuttamaan jalkojaan muutaman metrin, mutta paikka oli kiva nähdä. Vuorenhuiput olivat täysin pilvessä. Se taitaa olla tapana tällä saarella.

Etelä.

Pohjoinen.

Näköalapaikalle oli luonnollisestikin joku perustanut matkamuistomyymälän. Ostin itselleni perinteisen madeiralaisen pipon, ja olin älliköitynyt, kun hinta oli vain 5 €. Olihan kyseessä kuitenkin 50 % villa ja 50 % puuvilla-pipo, hienokin vielä. Samalla meillä oli tilaisuus maistaa kuuluisaa ponchaa (sitä valmisversiota) hintaan 1 € / nenä. Juoma tarjottiin pienissä snapsilaseissa. Myyjä hehkutti tauotta ponchapullo-tarjousta ja painotti miten merkittävä etu on ostaa juoma muovipullossa. Myynnissä oli myös ihania korkki-laukkuja! Siis korkkipuun kuoresta tehtyjä, sama materiaali kuin luonnonkorkkisissa viinipulloissa korkit... En kuitenkaan raskinut ostaa. Vielä.

Matkamuistomyymälä.

Pipo palveli hyvin Salpausselän kisoissa.

São Vicentessä tihutti vettä. Kävimme taas katsomassa kirkkoa ja poikkesimme hautausmaalle. Kylä koostui oikeastaan kahdesta ristikkäin menevästä tiestä.

São Vicente.

São Vicenten ja Porto Monizin välimaastossa piti olla komeita vesiputouksia. Ei ollut. Oli taas liian kuivaa, joten yksi huti lisää, vaikka eihän sitä voine matkatoimistoa syyttää ilmasto-olosuhteista. Eräässä mutkassa näimme kyllä kaaaaaaukana etuviistossa vuoristossa jonkinlaisen putouksen. Putous pitää kuitenkin päästä näkemään niin läheltä, että kasvoille lentää pisaroita, ja mieluiten kuvaamaankin samalta etäisyydeltä eikä bussista.

S. Vicenteläisellä baarilla oli näyteikkuna.

Porto Monizissa meille tarjottiin lounas. Juuri, kun olimme päässeet asettumaan pöytään, alkoi ulkona sataa kaatamalla. Sade ehti kuitenkin loppua hyvissä ajoin ennen kuin meidän oli aika mennä taas ulos. Alkuruokana oli kasviskeitto. Pääruokana valtavat määrät lihaa, runsaasti hiukan lötkähtäneitä ranskalaisia perunoita, brysselinkaalia, herneitä, sokeriherneitä, porkkanoita ja riisiä. Jopa minä, joka en ole riisin ystävä, söin mieluummin sitä kuin ranskalaisia. Liha, kastike, riisi ja kasvislisukkeet olivatkin ihan hyviä (paitsi tavalliset herneet, jotka ovat aina kammottavia). Viiniä kuului aterian hintaan. Meillä oli pyöytäseurana meitä vanhempi pariskunta. Herra oli todellinen herrasmies, ja tarjoili valkoviiniä minullekin eikä vain itselleen tai vaimolleen. Rouvalla oli jotain ruokarajoituksia, mutta hänpä oli nokkelana naisena hankkinut jostain etukäteen lapun, johon oli portugaliksi kirjoitettu mikä käy tai ei käy. Ateriallakin harrastettiin väkisinkuvausta perinneasuisen neidon kanssa hintaan 5 € / kuva. Jos olisin ensimmäistä kertaa ulkomailla eikä eleettäisi kamerakännyköiden aikaa, niin ymmärtäisin tämän kuvaamisvimman, mutta luulisi sen olevan aika turhaa. Ilmeisesti ei, kun homma jatkuu kaikkialla vuodesta toiseen. Jäätelöjälkiruoka jäi yllättäen minulta väliin, ja lähdettiin pois ennen kahvia, että jäi reilummin aikaa kuvata maisemia.
 

Merivesiuimala

Ravintolan kyljessä oli hieno merivesiuimala. Altaat olivat suuria ja laineet/aallot löivät komeasti mereltä uutta vettä altaaseen. Uimareiden edesottamuksia oli ollut hauska katsella lounaan aikana. Harmitti vain se, että meille ei ollut varattu aikaa poiketa uimaan. Ehdimme suunnilleen kiertää parhaimmat paikat kylässä. Ranta oli kaunista rosoista kalliota ja monessa paikassa oli pieniä luonnonaltaita. Tässä kylässä olisi voinut viettää vähän enemmänkin aikaa.

Porto Moniz.

Viimeinen pysähdyspaikkamme oli Calhetassa. Tästä kylästä löytyi jopa hiekkarantaa, mutta aikaa uimiseen ei taaskaan ollut. Mielestäni retkillä pitäisi aina olla mahdollisuus uimiseen. Siitä pitäisi myös kertoa hyvissä ajoin etukäteen, jos sellainen mahdollisuus on. Opas vasta bussissa mainitsi, että Calhetassa voivat halukkaat uida, mutta kukapa olisi uinut, kun ei kellään ollut varusteita mukana. Olisi se kuitenkin jäänyt aika pikapulahdukseksi, kun pysähdys ei ollut pitkä. Yritimme löytää pakettijäätelöistä jotain munatonta, mutta tarjolijasedän mukaan kaikessa on munaa. Ukko oli kuitenkin sen verran nokkela, että löysi valikoimasta hauskat minimehujäät. Yhteen pussiin oli pakattu muutama kappale eri makuja, ja hyviä olivatkin!

Minimehujäät.

Mini.

Meillä oli suomalainen paikallisopas, joka vaikutti vaikutti erittäin asiansa osaavalta. Tämä luetteli ja osoitti kaikki matkan varrelle osuneet kukat ja kasvit leikiten. Tunnelmaa latisti hiukan se, että opas jämähti vähän turhan pitkäksi aikaa surkuttelemaan saaren talousvaikeuksia ja eu-ongelmia. Mutta annettakoon se anteeksi, koska oli mielenkiintoista kuulla ihmisten elmästä, työoloista, koulutusasioista, yhteiskunnasta, tulvakatastrofeista ja tietenkin myös banaanidirektiivistä, joka estää maukkaiden Madeiran banaanien kuljettamisen muualle Eurooppaan. Intouduinkin ostamaan pari banaania, jotka vein kotiin tuliaisiksi. Hyviä olivat. Bussikuskimme nimi oli Geronimou. Taitavasti kaveri ajeli kapeilla teillä ja väisteli tielle pyrkiviä eläimiä. Koiria seisoi teiden pielissä valppaina vahtimassa, osa lojui velttoina pientareella, melkein tien puolella. En muista koskaan ennen nähneeni lehmävaara-kylttiä, mutta täällä sellainen oli ja mikä parasta, muutaman kymmenen metrin jälkeen tiellä makasi lehmä. Kerrankin merkki paikallaan!

Banaaniterttu.

Kylissä ei sinänsä ollut paljon nähtävää. Tieto olivat hienot, jyrkät ja kimurantit. Tunneleita oli paljon. Kaikesta huolimatta retki oli mukava ja päivän aikana saamamme info saaresta erityisen kiinnostavaa.

Vanha tie vasta kimurantti olikin. Se ei onneksi ole enää käytössä.

Koska retkellä uiminen ei käynyt päinsä, menimme uimaan heti retken jälkeen. Auringon rusketusvoima oli Madeiralla aika kova, mutta silti vain naama hiukan punotti tässä vaiheessa matkaa. Uinnin jälkeen maistelimme hiukan suolattomia sipsejä. En ymmärrä miksi kukaan valmistaa sellaisia enkä sitäkään miten me niin töppäsimme emmekä tajunneet suolattomuutta ennen maistamista.

Illallista nautimme alakadun Petiscos-ravintolassa. Tilasin ja sain loistava kanaa. Sapuskan saapuminen pöytään oli melko hidasta, mutta talo tarjosikin hyvitysjuomat lopuksi. Tulimme sopivaan aikaan paikalle, koska ravintola täyttyi nopeasti meidän jälkeen. Täälläkin on vähän sellainen meno, että tyhjään ravintolaan ei helposti mennä, vaan halutaan jonnekin, missä on muita. Valkoviini oli täällä normaalin makuista (eikä laihaa) ja sitä jopa maistatettiin ennen lopullista tarjoilua, vaikka tilasin vain lasillisen. Talon tarjoamat jälkkärijuomat olivat poncha ja madeira-viini. Koin kärsineeni sukupuolisyrjinnästä, koska poncha tarjottiin luonnollisestikin miespuoliselle seuralaiselleni ja viini minulle. Poncha vaikutti vieläpä kunnon tavaralta, kun joukossa oli passionin siemeniä, ravintolan oma mix siis.

Kana-ateria.

Palasimme kaupan kautta hotelliin. Saimme postikortit ostettua. Postimerkit jäivät yhä uupeloon, koska kaupassa niitä ei myyty, eikä postin seinässä ollut merkkiautomaatti huolinut kuin kolikoita, joita meillä ei ollut sillä hetkellä riittävästi. Otukseni kärsi vierotusoireista oltuaan pois netistä jo monta päivää, joten hän testasi hotellin aulan konetta hintaan 1 € / 15 min. Minä istahdin viereiseen sohvaan lepäilemään ja tarkkailin aulassa liikkuvia vähiä ihmisiä. Joskus vain on hyvä olla pidempään pois netistä ja koneiden ääreltä!

Madeira #2 Monte

16.10.2012

Aurinko nousee vihdoin.

Heräsin hiukan ennen auringonnousua. Kello oli noin 7.50. Hipsin parvekkeelle aavistelemaan pian koittavaa auringonnousua. Odotin malttamattomasti aamu-uinnille pääsyä, mutta eihän sinne kehdannut sentään ennen aurinkoa mennä. Lopulta aurinko nousi, lähes tasan klo 8.00. Loikkasin bikineihin ja lähdin pulahtamaan. Mieshenkilö tuli samoihin aikoihin pesemään allasta, mutta ei valittanut uimisestani vaan antoi minunu nautiskella rauhassa. Ensimmäiset ihmiset olivat jo aamiaisella ravintolassa, mutta eivät hekään lotkauttaneet korviaan uinnilleni.

Aamu-uinnilla.

Hotellihuoneessa oli oma pieni keittiö komerossa, joten paistelin meille leipää aamiaiseksi ihan omassa rauhassa. Aamiainen ei kuulunut huoneen hintaan. Parvekkeella oli sen verran tuulista ja viileää vielä aamulla, että söimme aamiaisen sisätiloissa.

Teleférico.

Suuntasimme seuraavaksi jalkaisin kohti varsinaista kaupunkia, pois hotellikaupunginosasta. Suunnitelmanamme oli matkustaa sellaisella köysi-vaijeri-hissillä vuorille Monten kylään. Lippuja ja taksikyytejä tyrkytettiin jo puoli kilometriä ennen hissille saapumista. Mitä lie huijareita. Väittivät, että taksilla pääsee puoleen hintaan Montelle yms. Miksi kukaan haluaisi mennä taksilla, kun teleférico-kyyti on aina elämys? Lippujen ostaminen teleféricoon oli muutenkin älyttömän helppoa "terminaalin" lipunmyynnistä. Ei pitkiä jonoja, selkeät hinnastot, eikä siis mitään syytä ostaa lippua trokarilta ulkopuolelta. Lippu maksoi 10 € / suunta, meno-paluu olisi ollut 15 €. Samassa korissa kanssamme matkusti manchesteriläinen pariskunta. Ystävällisesti kumartelimme vuorotellen suuntaan ja toiseen, kun kaikki halusivat räpsiä kuvia kaatopaikkaa muistuttavista pihoista, synkistä pilvistä vuorten yllä ja alhaalla siintävästä kaupungista ja merestä. Kuinkahan moneen valokuvaan on sekin yksi narulla roikkunut, kulahtanut kalsariasu päätynyt?

Funchal.



Linnunistuttajat. Huomaa myös oikean laidan kotkan tapainen tipu.

Vuorten huipulla näytti hyvin sateiselta, mutta Monte oli vielä sen verran alhaalla, että siellä paistoi aurinko. Välillä oli pilvistä, mutta sade ei yllättänyt. Kävimme tutustumassa Monten kirkkoon. Sinne johtavien portaiden alkupäässä päivysti juippeja papukaijan ja kameran kanssa. Heidän välistään oli ihan mahdoton livahtaa ilman, että kaija päätyi olalleni istumaan. Yritin ensin esittää lintupelkoista, että ottaisivat sen pois laskuttamatta valokuvasta. Mutta kaija tykästyi hiusklipseihini ja yritti puputtaa niitä lounaaksi ja pojat anelivat, että saisivat ottaa kuvan, kun muuten pomo suuttuu, ja ei ole pakko ostaa ja pälä pälä, joten pakkohan se oli sitten vain suosiolla antautua kuvattavaksi. Mutta kyllä sitten yhtä röyhkeästi myös jätimme kuvan ostamatta, kun poika parin minuutin kuluttua juoksi tulosteen kanssa peräämme. Lisäksi se oli ihan kamala kuva. Turistiakka naama punaisena ja aurinkorasvasta kiiltävänä ei ole mikään komea näky, vaikka kaija olikin ihan edukseen. Se varsinainen nähtävyys, kirkko, oli tunnelmallinen, kaunis ja melko pieni. Omituisesti kuitenkin olivat päättäneet hankkia tunnelmaa pilaamaan kolikoilla toimivan sähkökynttiläautomaatin oikeiden kynttilöiden sijaan.

Monten kirkko.



Sähkökynttilät.

Kiertelimme myös katselemassa Monten kylää, ihmettelimme bussipysäkkien merkintöjä, ja pääsimme lopulta meitsin pääkohteeseen, Jardim Tropical Monte Palace. Sisäänpääsy maksoi 10 €. Lisäsimme dengue-hyttysiä ajatellen korkean DEET-arvon hyttysöljyä ihoillemme ja sukelsimme metsän siimekseen. Suuressa puistossa oli itämaisia puistikoita, joutsenia, vesiputouksia, kukkia, karppi-lampia ja kahvila. Kahvilasta saimme maistiaiset viiniä pääsylipun kannalla. Ostin samalla maailman ihaninta limunaatia, jonka makuna oli passionhedelmä. Hedelmästä oli mukana hedelmälihat ja kaikki. Todella harmi, että tätä ei saa Suomesta. Toin yhden pullon itselleni tuliaisiksi, mutta ihan liian vähän se oli. Puiston WC:t olivat hyvässä kuosissa verrattuna Kreetan Samarian rotkon maakuoppiin.


Jardim Tropical Monte Palace

Kuvasta sitä ei huomaa, mutta valkomekkoisen tytön mekko oli todella ihana pitsinen unelma!

Joutsen.

Itämaista henkeä.

Itä.

Karpit.

Maailman paras limunaati!

Olimme jo kauan ennen matkaa päättäneet tulla pois Montesta kuuluisalla kelkkakyydillä (carros de cesto), vaikka matkaoppaat olivatkin kieltäneet siihen menemästä ja haukkuneet kokemuksen pystyyn. Ajelu on kuulemma mennyt pilalle, koska asvaltoidut tiet eivät ole yhtä liukkaat kuin vanhat mukulakivet, eikä kelkalla pääse enää perille kaupunkiin asti. Kelkkoihin ei ollut mitään ryysistä ainakaan juuri silloin, kun me olimme sitä harkitsemassa, vaikka olimme jo muutamia ajelijoita päivän aikana nähneet.

Turisteja kelkassa.

Kelkkapojat.

Valkoasuisia ja olkihattuisia kavereita pyöri lähtöpaikalla pilvin pimein eivätkä olleet erityisen innostuneen näköisiä. Niinpä meitä arvelutti ja ujostutti lähteä hommaa kokeilemaan. Hinnoittelu näkyi kyltistä: 25 € / hlö, 30 € / 2 hlöä, 45 € / 3 hlöä. Lopulta päätimme näyttää mallia muille arkajaloille ja hyppäsimme kyytiin. Olihan Mikkikin vanhassa taskukirja-tarinassa kelkkaillut Madeiralla! Tai ehkä Minni harrasti enemmän kelkkailua ja Mikki juoksua...

Vauhti ei ollut kauhistuttava, mutta kyllä sitä piisasi ja mutkissa sai ihan kiitettävästi hihkua ja pelätä kolareita pysäköityjen autojen kanssa. Hyvin pojat (sedät) kuitenkin ohjailivat kelkkaa ja ajelu oli hauska, vaikka tylsimmissä kohdissa joutuivat kiskomaan kelkkaa eteenpäin. Ajelun loppu oli tietenkin aralle turistille kiusallinen. Kelkkakuskeille piti kummallekin antaa tippiä, lauma äijiä pyöri tyrkyttämässä ajon aikana napattua valokuvaa hintaan 10 € ja tyrkyttämässä taksikyytiä loppumatkalle kaupunkiin.

Lisää vauhtia!

Kohta ohitetaan?

Ei siinä tipissä vielä mitään, jos aina muistaisi pitää muutamaa kolikkoa taskussa nopeasti saatavilla, mutta se muu on ihan huijausta. Taksikuskit uhkailivat, että kaupunkiin on 7 km matkaa ja kestää 1,5 h kävellä. Emme kuitenkaan uskoneet tyyppejä, koska olimme kartalta katsoneet, että matkaa on vain 2-3 km. Niinpä olimmekin jo 30 min kuluttua keskustan ostoskujien vilinässä. Matka olisi tietysti mahdoton vanhalle tai heikkojalkaiselle taivaltaa, ja meidän tuurilla tarjottu taksi olisi ollut ryöstöhintainen, joten onneksi meillä on vahvat jalat ja uppiniskainen mieli.

Suorinta tietä rantaan.

Casino.

Olihan meilläkin tietysti vielä parin kilometrin taivallus keskustasta hotellille, joten poikkesimmekin matkalla Casino-kukkulalla sijaitsevaan puistoon jääteelle (ja olut herralle). Casino oli erikoisen näköinen rakennus ja tie sinne oli koristekivetty pelikorttimaiden kuvilla. Kukkulalta oli hienot näkymät kaupunkiin ja satamaan, ja jo sen takia kannatti kiivetä hiki otsalla.

Funchal.

Hotelliin päästyämme painelimme vilvoitteemaan uima-altaaseen. Ruokailimme illalla hotellin naapurissa sijaitsevassa "Chanceller"-ravintolassa . Illan sapuskana oli "varmanpäälle"-pitsa, jotta edellisen päivän pettymys ei ainakaan ihan niin voimakkaasti uusiutuisi. Valinta oli onnistunut. Talon valkoviini oli laihaa, mutta tietysti sitä helpompaa juoda janoon.

Namikkia.

Vähän matkaa ravintolasta eteenpäin löytyi kunnollinen marketti, Pingo Doce, josta tuli vakiokauppamme hyvän sijainnin ja hyvien valikoimiensa ansiosta. Aamupalaostosten jälkeen raahustimme suoraan unille, koska olimme yllätykseksemme todella väsyneitä.

Madeira #1 Nosta jalkaa, tästä se alkaa!

Joskus on vaikea käsittää miten nopeasti aika kuluu. Viime vuoden lokakuussa kävimme Otukseni kanssa Madeiralla. Oikein säästimme kesälomasta yhdet viikot, jotta pääsimme matkaan. Sesonki Madeiralla nimittäin alkaa vasta lokakuun puolivälistä. Valitsimmekin heti ensimmäisen viikon, jolloin matkaan oli mahdollista lähteä, ja kerrankin reissu oli varattu jo kuukausia etukäteen. Tarkoitus on ollut ihan juuri "näinä päivinä" kirjoittaa reissusta muutama blogipostaus, kun kerran matkalla tuli tehtyä oikein muistiinpanoja asioista. Nyt sitten vihdoin voidaan palata lokakuuhun, koska töissä on ollut sopivan hiljaista, ja olen voinut kirjoittaa muistiinpanoja puhtaaksi. Seuraava reissukin painaa päälle, joten täytyy laittaa töpinää töppösiin...

15.10.2012
Lento lähti järjettömän aikaisin aamulla, klo 5.30. En ole eläissäni matkustanut minnekään näin aikaisella lennolla. Lentokentällä oli avoinna vain kahvila ja taxfree-myymälä. Yli puolet lennosta meni nukkuen, vaikka yöunia oli aikaisesta herätyksestä huolimatta kertynyt jopa 6 tuntia, ja vaikka lentokoneessa (tai bussissa) on lähes mahdotonta nukkua. Aurinko tuntui nousevan myöhään, kaipa se johtui syksystä. Madeiran lentokentälle saapuminen oli jännittävää. Ilmasta katsoen siis. Lentokone kurvasi tiukan U-käännöksen saaren edustalla ja laskeutui kiitoradalle, joka oikeastaan sekä alkoi että päättyi mereen. Tänne laskeutuessa ei sovi töpeksiä etäisyyksien kanssa.

Matkatavarat kulkivat hotellille eri autossa kuin me. Jonotimme matkatavarat normaalisti hihnalta, mutta jätimme ne oppaan osoittamaan paikkaan odottamaan kuljetusta. Olin ripustanut suuren lapun matkalaukun kahvaan, jossa luki hotellimme nimi. Pääsimme perille hotelliin noin tuntia ennen matkatavaroitamme. Hotellihuonekaan ei ollut vielä valmis, joten istuskelimme ensin aulassa hetken, sitten menimme kadulle ihmettelemään kaupunkimaisemaa ja rinteiden jyrkkyyttä.

Koko kaupunki on rakennettu porrastetusti melkoista kiipeämistä vaativaan rinteeseen. Ensivaikutelma oli hyvin erilainen kuin olin osannut kuvitella. Odotin pienempää turistikylää enkä näin kaupunginomaista paikkaa. Maisemat olivat kuitenkin huikean kauniit. Aurinko paistoi kuumasti. Huone ei ollut vieläkään valmis, kun saimme matkatavarat, joten saimme respasta avaimen 2. kerroksen matkalaukkuhuoneeseen, jonne veimme laukut turvaan ja lähdimme hiukan tutustumaan kaupunkiin.

Ensivaikutelma hotellin edessä partioidessa.

Päätimme kävellä satamaan, koska sinne ei kartan mukaan ollut kuin pari kilometriä. Emme kuitenkaan olleet ennakoineet kaupungin jyrkkyyttä ja olimmekin ihmeissämme, kun tulimme ensimmäisen piiiiitkän ja jyrkän mäen kohdalle. Helppoahan se oli alaspäin mennä, mutta kauhistelimme jo valmiiksi miten selviämme takaisin hotellille. Matkalla ihmettelimme myös valtavaa paksua puuta, jonka runko vilisi liskoja. Ei ole missään muualla tullut niin paljon liskoja vastaan yhdessä paikassa.

Sisi-, gekko- taikka vastaava lisko.

Satamassa oli useampia isoja ja hienoja risteilyaluksia. Kävimme tutustumassa kalliomöhkäleelle rakennettuun view pointiin. Annoimme muutaman kolikon paikan "vahdille", summan sai valita omantunnon mukaan. Rahat tipautettiin supussa olevaan höyrytyshäkkyrään. Siis sellaiseen, jossa kotioloissa höyrytän perunat ja porkkanat kattilassa. Paikassa pyöri (osa pyöri, osa torkkui) muutamia oikein söpöjä, mutta uneliaita kissanpentusia ja maisema oli eittämättä hieno.

Unelias kissanpentu.

View pointin näkymä satamasta.

Paluumatkalla painelimme sisukkaasti suuren mäen pysähtymättä ylös saakka. Hotellihuone oli valmis, kun pääsimme hikimärkinä ja uupuneina hotellille. Matkalla oli jo täytynyt poiketa markettiin ostamaan vettä. Puoli litraa hujahti kurkusta alas sekunneissa. Saimme huoneen 801 kahdeksannesta kerroksesta. En tiedä olenko koskaan ollut näin upeassa huoneessa. Meillä oli 2 parveketta, toinen merelle päin ja toisesta näki vuoristoon. Kylpyhuone oli todella tilava ja kylpyammekin löytyi. Kylpyamme on katoavaa luksusta nykymaailmassa.

Melkoinen mäki ja tietenkin vain alkupuoli siitä näkyy kuvassa.

Merimaisema parvekkeelta.

Menimme hotellissa ensimmäiseksi tutustumaan uima-altaaseen. Se sijaitsi neljännessä kerroksessa aamiais/ravintolan kanssa. Altaan vieressä seinällä oli kyltti, jossa luki ilman olevan 21-asteista ja veden 19-asteista, mutta lämpimämmältä se tuntui. Saman päivän iltana oli tervetulotilaisuus. Opas oli bussissa naureskellut edelliskausien turisteille, jotka kaikki polttavat itsensä heti ensimmäisenä päivänä. Mekin olimme saaneet hiukan punaa pienellä satamakävelyllä, ja meitä nolotti. Olimme aivan uupuneita, ja siihen olotilaan nähden tervetulotilaisuus oli ihan liian pitkä ja pitkäveteinen. Sinnittelimme kuitenkin sen läpi, tarjotun madeira-viinin voimalla, ja jäimme syömäänkin samaan paikkaan, koska matkatoimistolla oli sovittuna tarjousmenu meille turisteille siksi illaksi.

Halusimme heti kokeilla Madeiran erikoisuutena mainostettua espetadaa eli lihaa vartaassa. Ajatus on hyvä, lihat sujautetaan metalliseipääseen, jonka huipulle kääritään valkosipulivoita voipaperissa, mistä voi sitten sulaa ja valuu mukavasti maustamaan lihoja. Tässä ravintolassa (Terrace D'Ajuda) liha oli sitkeää ja lisukkeet mauttomia. Alkuun tarjotut leivät ja keitto olivat maukkaat. Hintaan sisältyvä viini (otimme punaista) oli mukiinmenevää (pun intended). Perinteisesti naisille tarjottiin jälkiruoaksi likööriä (päärynä), joka oli myös melko hyvää. Miehille tarjottiin jälkkäriksi paikallinen konjakin tapainen kahvin avec? Hedelmäsalaatti ei maistunut oikein millekään. Cappucino taas maistui, vaikka olikin aika vahva. Nälkä lähti, osa tarjoiluista oli maukasta, mutta ratkaisevat osat sen verran huonoja, että olimme kokonaisuuteen pettyneitä. Miksi matkatoimiston pitää (aina?) suositella huonoja ravintoloita? Olimme jo huolissamme, että joudumme syömään pahaa ruokaa koko viikon. Onneksi kaikkien ravintoloiden taso ei ollut sama.

Espetada.

Teimme illallisen jälkeen kävelyn rantabulevardille. Ensialkuun oli vaikea arvailla ja oppia mistä väleistä pääsee livahtamaan "kerroksesta toiseen", kun porrastettujen katujen välillä ei ollut jatkuvasti rappusia tai liittymäteitä. Törmäsimme sympaattiseen koiraan, joka seuraili meitä aikansa. Kiipesimme takaisin hotellille suljettua porraspätkää pitkin, kun emme jaksaneet seikkailla sivusuunnassa satoja metrejä löytääksemme sallitun reitin ylöspäin. Portaat olivat aavistuksen heikossa kunnossa, joten harmittelimme, että ne on suljettu kokonaan eikä esimerkiksi korjattu käyttöön sopiviksi. Kyseiset portaat nimittäin olivat suoraan hotellimme kohdalla, joten siitä olisi ollut kaikkein mukavinta ja helpointa kipittää kohti rantaa.

Rantabulevardilla.

Kumppani.