Elämällä on taas jokin merkitys, kun päästiin eroon pääsiäisestä ja sen mukanaan tuomista vapaapäivistä. Oli ihan kamalaa olla kotona kivulloisena ja turhana. Harvoin on töihin pääseminen tuntunut niin mukavalta kuin tänään. Linnut lauloivat pimeissä sisätiloissakin. Eihän tätä riemua kauan kestä. Luultavasti huomaan jo huomenna, että olen täydellisen turha olento myös töissä. Mutta tänään aion vielä nautiskella.
Perjantaina heräsin kokovartalosärkyisenä. Koko päivä kului nukkuessa. Tämä lienee jonkinlainen stressi-reaktio, koska jokaisena vapaapäivänä iskee vähintään päänsärky ja pahimmillaan kokovartalosärky. Hyvällä tuurilla viikonlopusta jompikumpi päivä on särytön, usein kuitenkin molemmat ovat särkyisiä. Mikäli minlla olisi julmettu kokovartalosärky esim. maanantaina, jopa minä painelisin lääkärille vaatimaan sairaslomaa. Työpäivien aamuina olen kuitenkin aina terve kuin peipponen, joten kaipasin todella töihin tuona perjantaina.
Loput vapaapäivät eivät menneet paljon paremmissa merkeissä, vaikka olikin sovittuja tapaamisia, ja oli pakko lähteä liikkeelle. Särky ja pahoinvointi kiusasivat aamusta iltaan. Asiaan ei tietenkään voi vaikuttaa se, että torstain ja perjantain elin sipseillä ja leivällä, ja siitä eteenpäin kinuskikastikkeella ja leivällä. Kinuskia siis piti keittää jopa 2 dl:sta kermaa kerrallaan ja syödä kaikki myös yhdeltä istumalta. Herkuttelu oli vain laiha lohtu kurjasta olosta.
Sain kuitenkin aikaiseksi vierailun mummon luokse. Saunoimme ja pääsin hieman uimaankin. Ei tehnyt ololle pahaa - ehkä jopa vähän hyvää. Kävin äidin kanssa Ateneumissa katsomassa Carl Larssonin maalauksia ja ihmettelemässä mikä mahtaa olla hyvää elämää. Isän kanssa tyhjennettiin kellarivarastosta läjä tavaroita vietäväksi kaatopaikalle ja kannettiin niiden tilalle tavaroita, joita ei voi viedä kaatopaikalle (vielä?). Se oli vähän kovempi urakka, mutta ihmeesti sitä pystyy kipeälläkin kropalla työskentelemään, kun ei kerro siitä kenellekään.
Otus oli onneksi kaukomailla seikkailemassa, joten häntä ei tarvinnut yrittää mahduttaa yhteenkään kipupäivään. Vähän ikävä ehti jopa tulla, vaikka minä en liiemmin ihmisiä kaipaa. Siis ikinä. Mutta se messenger, kun on niin kiva keskustelukanava, eikä ollut Otusta siellä moneen päivään. Yksinäisyys korostui. Hyvä elämä mietitytti vielä eilen. Helppoahan se on hyvää elämää luoda omakotitalossa, omassa puutarhassa, oman järven rannalla, lähellä tai keskellä luontoa.
Olenhan jopa minä onnellinen mökillä, missä on heti luonnossa, kun vain ovesta ulos astuu. Kaupungissa taas ei ole mitään syytä astua ulos. Pelkät huonekasvit taas eivät riitä hyvän elämän rakentamiseen. Olen hiukan iloinen silti siitä, että toinen orkideoistani on ryhytnyt taas kukkimaan. Näköjään nämä kaunokaiset tahtovat kukkia vuorovuosin. Viime keväänä / kesänä kukki se aiemmin ostettu ja nyt uudempi. Näyttelyn jälkeen iski myös hinku ryhtyä itsekin maalaushommiin. Eräskin teos on ollut kesken jo vuosia. Taitaa vaan se motivaatio ehtiä kadota ennen kuin pääsen eroon tuosta järkälemäisestä telkkarinromusta, joka nyt vie kaiken tilan tästä asunnosta. Että pitikin mennä jo siirtämään se pois telineeltään, mutta en vain malttanut antaa sen olla. Nyt tuntuu siltä kuin se olisi jo pykälän verran lähempänä kaatopaikkaa. Ja uudelle telkkarille on valmis tila, kunhan vain saisin sen ostettua.
Sain töissä vihdoin tänään kopioitua selkäjoogasarjat kirjaston kirjasta, joten olen ansainnut taas herkuttelua. Tänään oli taas illalliseksi sipsiä ja brietä. Iltapalaksi saatan keittää hieman kinuskia. Mmm mmmm!
tiistai 10. huhtikuuta 2012
lauantai 7. huhtikuuta 2012
Facebook pannassa taas
Aika monta viikkoa ehti kulua ennen kuin joku huomasi, etten ole jakanut Facebookissa mitään pitkään aikaan. Tällä kertaa en ole lakossa pakottaakseni itseni laihduttamaan. Syy on enemmän mielenterveydellinen. Olenkin lakon aikana ollut hyvin helpottunut siitä, ettei tarvitse tietää miten hyvin kaikilla muilla pyyhkii. En halua nähdä enää yhtäkään statusta tai valokuvaa siitä kuinka ihmiset ovat menneet kihloihin, menneet naimisiin, ostaneet uuden talon, ostaneet uuden auton, vaihtaneet työpaikkaa, hankkineet lapsia, hankkineet uusia koiranpentuja, juhlineet, matkustaneet...
Minulle elämä ei ole antamassa mitään mistä nauttisin. Turha kuvitellakaan, että voisin saada elämässä aikaiseksi jotain, mitä voisi kutsua saavutukseksi. Toisaalta olen jo kauan sitten menettänyt kyvyn nauttia asioista. Mielessä pyörii vain ajatus, että näytän rumalta ja lihavalta, eikä mistään tapahtumasta tai harrastuksesta voi nauttia, jos näyttää rumalta sitä tehdessään. Kaikkein kauheinta on, jos pitäisi osallistua tapahtumaan, jossa saattaa olla kameroita läsnä. Häpeällinen ulkomuotoni tallentuisi ties miten monelle muistikortille.
Oma surkea lukunsa Facebookissa ovat miehet. Tuntuu siltä, että suurin osa jakaa vain toinen toistaan kauheampia sovinistis-sadistisia satuksia, linkkejä, musiikkia tai kuvia. Muille kuin sihteerinaisille tai huorille ei ole lainkaan käyttöä miesten maailmassa. Rumilukset eivät saa arvoa edes sihteereinä. Toisaalta melkein kauheampia ovat vielä ne miehet, joiden tyttöystävät jakavat tarinoita siitä miten ihanasti ovat tulleet miestensä yllättämiksi. Kieroja iilimatoja koko miessukukunta.
Lakon seurauksena olen nyt pääsiäisviikonloppuna ollut ensimmäistä kertaa hieman yksinäinen. En silti kestäisi enää julkaista yhtäkään statusta, jota kukaan ei kommentoisi. Ja on paljon mukavampi olla kommentoimatta tai lähettelemättä viestejä ihmisille, joiden olettaa olevan vain äärimmäisen pettyneitä nähdessään viestin olevan vain minulta. Mieluummin olen yksinäinen kuin aiheuttamassa muille pettymyksiä. Ihmiset kyllä tietäisivät mistä minut löytää, jos tekee mieli olla yhteydessä. Eipä vaan näy messengerissä koskaan enää ketään.
Mikä ihmisiä vaivaa, että aina pitäisi olla menossa jonnekin ja näkemässä kasvotusten? Se on vihoviimeisintä! Minä en halua käydä missään, en tavata ketään, en puhua puhelimessa kenenkään kanssa. Messenger, sähköposti ja tekstiviestit olisivat parhaimmat kommunikointikeinot. Yhteydenottoja ei niitä kautta vain tule, enkä minä ala aiheuttaa ihmisille pettymyksiä ja pakokauhua lähettelemällä itse viestejä millään välineellä. Minut on unohdettu ja hylätty, kun en jatkuvasti ole itse tyrkyttämässä olemassaoloani Facebookissa. Toisaalta se on suuri helpotus ja toisaalta tällaisena satunnaisena viikonloppuna surullista.
En jaksaisi muutenkaan enää aina joutua esittämään entistä itseäni, kun tapaan ihmisiä. Ihmisillä tuntuu olevan tietynlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi olen, ja sen perusteella sitten joku jaksaa joskus kutsua jonnekin. Jos menisin paikalle ja olisin vain oma synkkä itseni, ei kukaan välittäisi enää ikinä olla yhteydessä. Olen joskus ollut minä, joten pystyn esittämään itseäni suhteellisen vakuuttavasti. En usko, että kovinkaan moni huomaa eroa. Raskasta se silti on, kun ei voi olla oma itsensä.
Onneksi on TV-sarjoja. Kaivoin kirstun pohjalta vanhan Nanny-sarjan esiin, koska tilaamani Kymppikerho-boksi ei ehtinyt saapua ennen pääsiäistä. Kyllä se aika näinkin kuluu; kokovartalokivuista kärsien, sipsejä mussuttaen, kinuskikastiketta ryystäen ja ihanaa Nannya katsellen.
Minulle elämä ei ole antamassa mitään mistä nauttisin. Turha kuvitellakaan, että voisin saada elämässä aikaiseksi jotain, mitä voisi kutsua saavutukseksi. Toisaalta olen jo kauan sitten menettänyt kyvyn nauttia asioista. Mielessä pyörii vain ajatus, että näytän rumalta ja lihavalta, eikä mistään tapahtumasta tai harrastuksesta voi nauttia, jos näyttää rumalta sitä tehdessään. Kaikkein kauheinta on, jos pitäisi osallistua tapahtumaan, jossa saattaa olla kameroita läsnä. Häpeällinen ulkomuotoni tallentuisi ties miten monelle muistikortille.
Oma surkea lukunsa Facebookissa ovat miehet. Tuntuu siltä, että suurin osa jakaa vain toinen toistaan kauheampia sovinistis-sadistisia satuksia, linkkejä, musiikkia tai kuvia. Muille kuin sihteerinaisille tai huorille ei ole lainkaan käyttöä miesten maailmassa. Rumilukset eivät saa arvoa edes sihteereinä. Toisaalta melkein kauheampia ovat vielä ne miehet, joiden tyttöystävät jakavat tarinoita siitä miten ihanasti ovat tulleet miestensä yllättämiksi. Kieroja iilimatoja koko miessukukunta.
Lakon seurauksena olen nyt pääsiäisviikonloppuna ollut ensimmäistä kertaa hieman yksinäinen. En silti kestäisi enää julkaista yhtäkään statusta, jota kukaan ei kommentoisi. Ja on paljon mukavampi olla kommentoimatta tai lähettelemättä viestejä ihmisille, joiden olettaa olevan vain äärimmäisen pettyneitä nähdessään viestin olevan vain minulta. Mieluummin olen yksinäinen kuin aiheuttamassa muille pettymyksiä. Ihmiset kyllä tietäisivät mistä minut löytää, jos tekee mieli olla yhteydessä. Eipä vaan näy messengerissä koskaan enää ketään.
Mikä ihmisiä vaivaa, että aina pitäisi olla menossa jonnekin ja näkemässä kasvotusten? Se on vihoviimeisintä! Minä en halua käydä missään, en tavata ketään, en puhua puhelimessa kenenkään kanssa. Messenger, sähköposti ja tekstiviestit olisivat parhaimmat kommunikointikeinot. Yhteydenottoja ei niitä kautta vain tule, enkä minä ala aiheuttaa ihmisille pettymyksiä ja pakokauhua lähettelemällä itse viestejä millään välineellä. Minut on unohdettu ja hylätty, kun en jatkuvasti ole itse tyrkyttämässä olemassaoloani Facebookissa. Toisaalta se on suuri helpotus ja toisaalta tällaisena satunnaisena viikonloppuna surullista.
En jaksaisi muutenkaan enää aina joutua esittämään entistä itseäni, kun tapaan ihmisiä. Ihmisillä tuntuu olevan tietynlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi olen, ja sen perusteella sitten joku jaksaa joskus kutsua jonnekin. Jos menisin paikalle ja olisin vain oma synkkä itseni, ei kukaan välittäisi enää ikinä olla yhteydessä. Olen joskus ollut minä, joten pystyn esittämään itseäni suhteellisen vakuuttavasti. En usko, että kovinkaan moni huomaa eroa. Raskasta se silti on, kun ei voi olla oma itsensä.
Onneksi on TV-sarjoja. Kaivoin kirstun pohjalta vanhan Nanny-sarjan esiin, koska tilaamani Kymppikerho-boksi ei ehtinyt saapua ennen pääsiäistä. Kyllä se aika näinkin kuluu; kokovartalokivuista kärsien, sipsejä mussuttaen, kinuskikastiketta ryystäen ja ihanaa Nannya katsellen.
torstai 5. huhtikuuta 2012
Near orgasm experiences
It was late at night. I was driving home. I saw the light. It came towards me. It was truly a near orgasm experience. Synkkä ihminen kun olen, minun voisi helpommin kuvitella kirjoittavan near death experiencestä. Rampilta taakseni ja pian ohitseni kurvannut auto tosin oli niin hengästyttävän ihana, että olisin hyvinkin voinut kurvata haltioissani ulos tieltä... Ei sekään vaihtoehto siis välttämättä kaukana ollut.
Kyseessä oli valkoinen (aaah), tuliterä (mmmh), coupe-muotoinen (grrrrhh) Volvo. Jokin sellainen malli, mitä en ollut nähnyt koskaan ennen. Sähäkkä kuono, ihanat vinot valot ja jonkinlaiset pienet lisävalot palamassa niiden alla. Ja miten täydelliseltä näytti se haineväantenni (oih). Sellainen ei ole missään muussa autossa näyttänyt niin huikealta, vaikka kiva keksintö onkin ollut alusta saakka.
Henki salpautui, sydän otti kierroksia, kuumotti. Sitten oli pakko ihan ääneen huokailla ja voihkia Volvon upeutta. Jos pääsisi edes koskemaan sitä... Tai ajamaan... Taju varmaan lähtisi.. Palattiin näköjään takaisin siihen near death experienceen... Olin ihan läkähdyksissä koko ajan, kunnes auto karkasi horisonttiin, ja piti itsekin kurvata ulos tieltä (ramppia käyttäen).
Near orgasm experience ei ollut mitenkään ainutlaatuinen. Ja on se tullut koettua aiemminkin autoon liittyen. Siitä tosin on jo vuosia, mutta kummasti jäi mieleen. Miksiköhän? Olin ajamassa Kehä 1:stä länteen, kurvasin ramppia Lahdentielle keskustan suuntaan. Taustalla soi Madonnan Music-levyltä Impressive instant. Siinä hetkessä ajokokemus saavutti jonkinlaisen huipun. Kaikki oli kohdallaan: ajoasento, keli, auton voima, joka tuntui imeytyvän minuun. Kaikkivoipaisen hallinnan ja voiman tunne huumasi järjettömän voimakkaasti. Sekin oli Volvo.
Eivät sentään kaikki NOE:t liity autoihin. En ole ihan niin sekopäinen, että ymmärtäisin ihmisiä, jotka harrastavat seksiä autojen kanssa. Muihin tilanteisiin lukeutuu se kuuma ja aurinkoinen kesäpäivä, jolloin pääsin nauttimaan järjettömän kylmää Dom Perignon-shampanjaa kauniissa puutarhassa. Mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvältä. Silmiin nousi ihan onnenkyyneleitä siitä pisarasta taivasta, joka oli lasiin eksynyt.
Joskus ylimaallisen nautinnon tunteen voi saada ihan yllättäen jostain peruspuurtamisesta kuten työskentelystä Windows 3.11:llä, Excelillä tai Tetriksellä (työskentelyäkö?)... Väittävät, että pyöräilystä voisi saada orgasmin, mutta kyllä sen urheilulajin on jotain erikoisempaa oltava, esim. lumikolan kanssa riehumista.
Ja sitten on tietysti ne aamut mökillä, kun aurinko paistaa jo aamukahdeksalta niin lämpimästi, että tarkenee ottaa laiturilla aurikoa alasti. Täydellisyyttä hipoo se tunne, kun pääsee dippaamaan kuuman ihonsa vilpoisaan järveen, uimaan pienen kierroksen ja nousemaan takaisin laiturille auringon kuivatettavaksi. Eikä näkemässä ole kuin naapurin rannassa seilaava kuikka...
Kyseessä oli valkoinen (aaah), tuliterä (mmmh), coupe-muotoinen (grrrrhh) Volvo. Jokin sellainen malli, mitä en ollut nähnyt koskaan ennen. Sähäkkä kuono, ihanat vinot valot ja jonkinlaiset pienet lisävalot palamassa niiden alla. Ja miten täydelliseltä näytti se haineväantenni (oih). Sellainen ei ole missään muussa autossa näyttänyt niin huikealta, vaikka kiva keksintö onkin ollut alusta saakka.
Henki salpautui, sydän otti kierroksia, kuumotti. Sitten oli pakko ihan ääneen huokailla ja voihkia Volvon upeutta. Jos pääsisi edes koskemaan sitä... Tai ajamaan... Taju varmaan lähtisi.. Palattiin näköjään takaisin siihen near death experienceen... Olin ihan läkähdyksissä koko ajan, kunnes auto karkasi horisonttiin, ja piti itsekin kurvata ulos tieltä (ramppia käyttäen).
Near orgasm experience ei ollut mitenkään ainutlaatuinen. Ja on se tullut koettua aiemminkin autoon liittyen. Siitä tosin on jo vuosia, mutta kummasti jäi mieleen. Miksiköhän? Olin ajamassa Kehä 1:stä länteen, kurvasin ramppia Lahdentielle keskustan suuntaan. Taustalla soi Madonnan Music-levyltä Impressive instant. Siinä hetkessä ajokokemus saavutti jonkinlaisen huipun. Kaikki oli kohdallaan: ajoasento, keli, auton voima, joka tuntui imeytyvän minuun. Kaikkivoipaisen hallinnan ja voiman tunne huumasi järjettömän voimakkaasti. Sekin oli Volvo.
Eivät sentään kaikki NOE:t liity autoihin. En ole ihan niin sekopäinen, että ymmärtäisin ihmisiä, jotka harrastavat seksiä autojen kanssa. Muihin tilanteisiin lukeutuu se kuuma ja aurinkoinen kesäpäivä, jolloin pääsin nauttimaan järjettömän kylmää Dom Perignon-shampanjaa kauniissa puutarhassa. Mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvältä. Silmiin nousi ihan onnenkyyneleitä siitä pisarasta taivasta, joka oli lasiin eksynyt.
Joskus ylimaallisen nautinnon tunteen voi saada ihan yllättäen jostain peruspuurtamisesta kuten työskentelystä Windows 3.11:llä, Excelillä tai Tetriksellä (työskentelyäkö?)... Väittävät, että pyöräilystä voisi saada orgasmin, mutta kyllä sen urheilulajin on jotain erikoisempaa oltava, esim. lumikolan kanssa riehumista.
Ja sitten on tietysti ne aamut mökillä, kun aurinko paistaa jo aamukahdeksalta niin lämpimästi, että tarkenee ottaa laiturilla aurikoa alasti. Täydellisyyttä hipoo se tunne, kun pääsee dippaamaan kuuman ihonsa vilpoisaan järveen, uimaan pienen kierroksen ja nousemaan takaisin laiturille auringon kuivatettavaksi. Eikä näkemässä ole kuin naapurin rannassa seilaava kuikka...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)