Aika monta viikkoa ehti kulua ennen kuin joku huomasi, etten ole jakanut Facebookissa mitään pitkään aikaan. Tällä kertaa en ole lakossa pakottaakseni itseni laihduttamaan. Syy on enemmän mielenterveydellinen. Olenkin lakon aikana ollut hyvin helpottunut siitä, ettei tarvitse tietää miten hyvin kaikilla muilla pyyhkii. En halua nähdä enää yhtäkään statusta tai valokuvaa siitä kuinka ihmiset ovat menneet kihloihin, menneet naimisiin, ostaneet uuden talon, ostaneet uuden auton, vaihtaneet työpaikkaa, hankkineet lapsia, hankkineet uusia koiranpentuja, juhlineet, matkustaneet...
Minulle elämä ei ole antamassa mitään mistä nauttisin. Turha kuvitellakaan, että voisin saada elämässä aikaiseksi jotain, mitä voisi kutsua saavutukseksi. Toisaalta olen jo kauan sitten menettänyt kyvyn nauttia asioista. Mielessä pyörii vain ajatus, että näytän rumalta ja lihavalta, eikä mistään tapahtumasta tai harrastuksesta voi nauttia, jos näyttää rumalta sitä tehdessään. Kaikkein kauheinta on, jos pitäisi osallistua tapahtumaan, jossa saattaa olla kameroita läsnä. Häpeällinen ulkomuotoni tallentuisi ties miten monelle muistikortille.
Oma surkea lukunsa Facebookissa ovat miehet. Tuntuu siltä, että suurin osa jakaa vain toinen toistaan kauheampia sovinistis-sadistisia satuksia, linkkejä, musiikkia tai kuvia. Muille kuin sihteerinaisille tai huorille ei ole lainkaan käyttöä miesten maailmassa. Rumilukset eivät saa arvoa edes sihteereinä. Toisaalta melkein kauheampia ovat vielä ne miehet, joiden tyttöystävät jakavat tarinoita siitä miten ihanasti ovat tulleet miestensä yllättämiksi. Kieroja iilimatoja koko miessukukunta.
Lakon seurauksena olen nyt pääsiäisviikonloppuna ollut ensimmäistä kertaa hieman yksinäinen. En silti kestäisi enää julkaista yhtäkään statusta, jota kukaan ei kommentoisi. Ja on paljon mukavampi olla kommentoimatta tai lähettelemättä viestejä ihmisille, joiden olettaa olevan vain äärimmäisen pettyneitä nähdessään viestin olevan vain minulta. Mieluummin olen yksinäinen kuin aiheuttamassa muille pettymyksiä. Ihmiset kyllä tietäisivät mistä minut löytää, jos tekee mieli olla yhteydessä. Eipä vaan näy messengerissä koskaan enää ketään.
Mikä ihmisiä vaivaa, että aina pitäisi olla menossa jonnekin ja näkemässä kasvotusten? Se on vihoviimeisintä! Minä en halua käydä missään, en tavata ketään, en puhua puhelimessa kenenkään kanssa. Messenger, sähköposti ja tekstiviestit olisivat parhaimmat kommunikointikeinot. Yhteydenottoja ei niitä kautta vain tule, enkä minä ala aiheuttaa ihmisille pettymyksiä ja pakokauhua lähettelemällä itse viestejä millään välineellä. Minut on unohdettu ja hylätty, kun en jatkuvasti ole itse tyrkyttämässä olemassaoloani Facebookissa. Toisaalta se on suuri helpotus ja toisaalta tällaisena satunnaisena viikonloppuna surullista.
En jaksaisi muutenkaan enää aina joutua esittämään entistä itseäni, kun tapaan ihmisiä. Ihmisillä tuntuu olevan tietynlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi olen, ja sen perusteella sitten joku jaksaa joskus kutsua jonnekin. Jos menisin paikalle ja olisin vain oma synkkä itseni, ei kukaan välittäisi enää ikinä olla yhteydessä. Olen joskus ollut minä, joten pystyn esittämään itseäni suhteellisen vakuuttavasti. En usko, että kovinkaan moni huomaa eroa. Raskasta se silti on, kun ei voi olla oma itsensä.
Onneksi on TV-sarjoja. Kaivoin kirstun pohjalta vanhan Nanny-sarjan esiin, koska tilaamani Kymppikerho-boksi ei ehtinyt saapua ennen pääsiäistä. Kyllä se aika näinkin kuluu; kokovartalokivuista kärsien, sipsejä mussuttaen, kinuskikastiketta ryystäen ja ihanaa Nannya katsellen.
lauantai 7. huhtikuuta 2012
torstai 5. huhtikuuta 2012
Near orgasm experiences
It was late at night. I was driving home. I saw the light. It came towards me. It was truly a near orgasm experience. Synkkä ihminen kun olen, minun voisi helpommin kuvitella kirjoittavan near death experiencestä. Rampilta taakseni ja pian ohitseni kurvannut auto tosin oli niin hengästyttävän ihana, että olisin hyvinkin voinut kurvata haltioissani ulos tieltä... Ei sekään vaihtoehto siis välttämättä kaukana ollut.
Kyseessä oli valkoinen (aaah), tuliterä (mmmh), coupe-muotoinen (grrrrhh) Volvo. Jokin sellainen malli, mitä en ollut nähnyt koskaan ennen. Sähäkkä kuono, ihanat vinot valot ja jonkinlaiset pienet lisävalot palamassa niiden alla. Ja miten täydelliseltä näytti se haineväantenni (oih). Sellainen ei ole missään muussa autossa näyttänyt niin huikealta, vaikka kiva keksintö onkin ollut alusta saakka.
Henki salpautui, sydän otti kierroksia, kuumotti. Sitten oli pakko ihan ääneen huokailla ja voihkia Volvon upeutta. Jos pääsisi edes koskemaan sitä... Tai ajamaan... Taju varmaan lähtisi.. Palattiin näköjään takaisin siihen near death experienceen... Olin ihan läkähdyksissä koko ajan, kunnes auto karkasi horisonttiin, ja piti itsekin kurvata ulos tieltä (ramppia käyttäen).
Near orgasm experience ei ollut mitenkään ainutlaatuinen. Ja on se tullut koettua aiemminkin autoon liittyen. Siitä tosin on jo vuosia, mutta kummasti jäi mieleen. Miksiköhän? Olin ajamassa Kehä 1:stä länteen, kurvasin ramppia Lahdentielle keskustan suuntaan. Taustalla soi Madonnan Music-levyltä Impressive instant. Siinä hetkessä ajokokemus saavutti jonkinlaisen huipun. Kaikki oli kohdallaan: ajoasento, keli, auton voima, joka tuntui imeytyvän minuun. Kaikkivoipaisen hallinnan ja voiman tunne huumasi järjettömän voimakkaasti. Sekin oli Volvo.
Eivät sentään kaikki NOE:t liity autoihin. En ole ihan niin sekopäinen, että ymmärtäisin ihmisiä, jotka harrastavat seksiä autojen kanssa. Muihin tilanteisiin lukeutuu se kuuma ja aurinkoinen kesäpäivä, jolloin pääsin nauttimaan järjettömän kylmää Dom Perignon-shampanjaa kauniissa puutarhassa. Mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvältä. Silmiin nousi ihan onnenkyyneleitä siitä pisarasta taivasta, joka oli lasiin eksynyt.
Joskus ylimaallisen nautinnon tunteen voi saada ihan yllättäen jostain peruspuurtamisesta kuten työskentelystä Windows 3.11:llä, Excelillä tai Tetriksellä (työskentelyäkö?)... Väittävät, että pyöräilystä voisi saada orgasmin, mutta kyllä sen urheilulajin on jotain erikoisempaa oltava, esim. lumikolan kanssa riehumista.
Ja sitten on tietysti ne aamut mökillä, kun aurinko paistaa jo aamukahdeksalta niin lämpimästi, että tarkenee ottaa laiturilla aurikoa alasti. Täydellisyyttä hipoo se tunne, kun pääsee dippaamaan kuuman ihonsa vilpoisaan järveen, uimaan pienen kierroksen ja nousemaan takaisin laiturille auringon kuivatettavaksi. Eikä näkemässä ole kuin naapurin rannassa seilaava kuikka...
Kyseessä oli valkoinen (aaah), tuliterä (mmmh), coupe-muotoinen (grrrrhh) Volvo. Jokin sellainen malli, mitä en ollut nähnyt koskaan ennen. Sähäkkä kuono, ihanat vinot valot ja jonkinlaiset pienet lisävalot palamassa niiden alla. Ja miten täydelliseltä näytti se haineväantenni (oih). Sellainen ei ole missään muussa autossa näyttänyt niin huikealta, vaikka kiva keksintö onkin ollut alusta saakka.
Henki salpautui, sydän otti kierroksia, kuumotti. Sitten oli pakko ihan ääneen huokailla ja voihkia Volvon upeutta. Jos pääsisi edes koskemaan sitä... Tai ajamaan... Taju varmaan lähtisi.. Palattiin näköjään takaisin siihen near death experienceen... Olin ihan läkähdyksissä koko ajan, kunnes auto karkasi horisonttiin, ja piti itsekin kurvata ulos tieltä (ramppia käyttäen).
Near orgasm experience ei ollut mitenkään ainutlaatuinen. Ja on se tullut koettua aiemminkin autoon liittyen. Siitä tosin on jo vuosia, mutta kummasti jäi mieleen. Miksiköhän? Olin ajamassa Kehä 1:stä länteen, kurvasin ramppia Lahdentielle keskustan suuntaan. Taustalla soi Madonnan Music-levyltä Impressive instant. Siinä hetkessä ajokokemus saavutti jonkinlaisen huipun. Kaikki oli kohdallaan: ajoasento, keli, auton voima, joka tuntui imeytyvän minuun. Kaikkivoipaisen hallinnan ja voiman tunne huumasi järjettömän voimakkaasti. Sekin oli Volvo.
Eivät sentään kaikki NOE:t liity autoihin. En ole ihan niin sekopäinen, että ymmärtäisin ihmisiä, jotka harrastavat seksiä autojen kanssa. Muihin tilanteisiin lukeutuu se kuuma ja aurinkoinen kesäpäivä, jolloin pääsin nauttimaan järjettömän kylmää Dom Perignon-shampanjaa kauniissa puutarhassa. Mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvältä. Silmiin nousi ihan onnenkyyneleitä siitä pisarasta taivasta, joka oli lasiin eksynyt.
Joskus ylimaallisen nautinnon tunteen voi saada ihan yllättäen jostain peruspuurtamisesta kuten työskentelystä Windows 3.11:llä, Excelillä tai Tetriksellä (työskentelyäkö?)... Väittävät, että pyöräilystä voisi saada orgasmin, mutta kyllä sen urheilulajin on jotain erikoisempaa oltava, esim. lumikolan kanssa riehumista.
Ja sitten on tietysti ne aamut mökillä, kun aurinko paistaa jo aamukahdeksalta niin lämpimästi, että tarkenee ottaa laiturilla aurikoa alasti. Täydellisyyttä hipoo se tunne, kun pääsee dippaamaan kuuman ihonsa vilpoisaan järveen, uimaan pienen kierroksen ja nousemaan takaisin laiturille auringon kuivatettavaksi. Eikä näkemässä ole kuin naapurin rannassa seilaava kuikka...
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Tyynysotaa betonisäkillä
Minua vastaan ei taistele pelkkä maailma vaan koko universumi. Universumi kokee tarpeelliseksi murskata pienetkin ilonaiheeni vasaran sijaan sellaisella valtavalla kuulalla, jolla murjotaan nurin kokonaisia taloja. Tänään olen käynyt Universumin kanssa tyynysotaa. Universumilla oli höyhensetin sijaan aseenaan betonijauhosäkki.
Sunnuntaina kävin kurjasta kipeästä selästäni huolimatta lenkillä. Kun palasin kotiin, kuului eteisessä huikea vinkuna. Luulin jo, että kylpyhuoneessa on haljennut putki, ja vettä suihkuaa ympäriinsä. Niin kurjaa tuuria ei kuitenkaan ollut (vielä). Tarkemman selvityksen jälkeen huomasin lenkkareiden pohjan olevan puhki. Uloimpaan kerrokseen oli kulunut reikä ja tossun sisemmät osat kiskoivat sisäänsä happea oikein ulinalla. Tossuthan olivat jo pitkään olleet niin romuna, että niistä saa kantapään sisäsyrjälle rakon jo alle 5 km kävelyllä. Kengännauhatkin olivat jo kolmannet. En siis ollut liian pahoillani, kun totesin tarvitsevani uudet lenkkarit.
Liiallisen jouluintoilun ja risteilemisen seurauksena olen ollut vähävarainen niin pitkään, että auton huoltamista ei enää uskalla paljonkaan siirtää tulevaisuuteen. Vuosihuoltoa se olisi kaivannut varmaankin jo syksyllä, ja nyt olisi jo määräaikaishuollonkin vuoro. Rahahanat on ollut pakko pitää tiukasti kiinni, että saisin säästettyä tarpeellisen määrän satasia kassaan. Harmillinen juttu siis, että kenkien piti hajota käsiin (jalkoihin?) jo nyt eikä vasta kuukauden kuluttua.
Ponkaisin Jumboon niin reippaasti, kuin kulahtaneilla kengillä voi ponkaista. Kurvasin urheilukauppaan (Intersport), josta olin viimeksi lenkkarit ostanut. Toiveena oli löytää samanlaiset Reebokin EasyTone-tossukat, joissa olisi ihanaa elää taas ainakin seuraavan vuoden ajan 24/7. Löytyi, mutta kiiltävin pintakoristein/raidoin ja hintana 129 €. "Minähän en ala mitään kiiltäviä kenkiä käyttämään, kun niillä pitää voida käydä töissäkin!", ajattelin välittömästi. Enkä varsinkaan maksa 129 € kengistä, joita käytän vain käydessäni lenkillä, eli noin 10 kertaa vuodessa.
Kipitin seuraavaan urheilukauppaan (Top-Sport). Sama kenkä löytyi sieltäkin. Tai tiedä onko se nyt sama, mutta EasyTone ja kiiltävä ja kaikin puolin aivan samannäköinen. Hinta sen sijaan oli vain 54,90 €. Niin vain kävi, että minäkin olin ostettavissa. Eikä tarvinnut maksaa edes rahaa vaan ainoastaan tarjota alennusta. Häkellyttävän nopeasti ajattelin: "Kyllä minä tähän hintaan voin mennä töihin kiiltävissäkin kengissä.". En jatkanut enää etsintöjä vaan suuntasin kassalle.
Kehtasin kuitenkin mennä iloitsemaan siitä, etten ostanut kenkiä ensimmäisestä kaupasta. Se kostautui heti, kun pääsin kotiin. Telkkarista paukahti sisuskalut mukavan sähkönhajuisen savun saattelemana. Vain virtavalo jäi vilkkumaan, mutta muuta eloa siihen ei enää tullut. Kaputt on se laite. Ei noin 10-vuotiasta (tai ehkä jopa vanhempaa) telkkaria kannata lähteä korjaamaan. Uutta en hanki. Televisio on hirmuisen kiva keksintö, mutta niistä pyydetyt hinnat ovat järjenvastaisia. Jos siis haluaa sen kokoisen laitteen, että ei tarvitse hengityksellä huurustaa ruutua kuvan nähdäkseen (ja sittenhän sitä ei huurun kohdalta enää näekään). Pitäisi maksaa useita satasia TELEVISIOSTA!!?? En ymmärrä miten kukaan on koskaan saanut kaupattua ensimmäistäkään TV:tä ikinä.
Universumin ajattelu lieni jotain tämän suuntaista: "Vai luulee tuo typerys voivansa iloita 74 €:n säästöstä. Taidanpa rikkoa jotain, minkä korvaamiseen kuluu ainakin kymmenkertaisesti säästön määrä."
Sunnuntaina kävin kurjasta kipeästä selästäni huolimatta lenkillä. Kun palasin kotiin, kuului eteisessä huikea vinkuna. Luulin jo, että kylpyhuoneessa on haljennut putki, ja vettä suihkuaa ympäriinsä. Niin kurjaa tuuria ei kuitenkaan ollut (vielä). Tarkemman selvityksen jälkeen huomasin lenkkareiden pohjan olevan puhki. Uloimpaan kerrokseen oli kulunut reikä ja tossun sisemmät osat kiskoivat sisäänsä happea oikein ulinalla. Tossuthan olivat jo pitkään olleet niin romuna, että niistä saa kantapään sisäsyrjälle rakon jo alle 5 km kävelyllä. Kengännauhatkin olivat jo kolmannet. En siis ollut liian pahoillani, kun totesin tarvitsevani uudet lenkkarit.
Liiallisen jouluintoilun ja risteilemisen seurauksena olen ollut vähävarainen niin pitkään, että auton huoltamista ei enää uskalla paljonkaan siirtää tulevaisuuteen. Vuosihuoltoa se olisi kaivannut varmaankin jo syksyllä, ja nyt olisi jo määräaikaishuollonkin vuoro. Rahahanat on ollut pakko pitää tiukasti kiinni, että saisin säästettyä tarpeellisen määrän satasia kassaan. Harmillinen juttu siis, että kenkien piti hajota käsiin (jalkoihin?) jo nyt eikä vasta kuukauden kuluttua.
Ponkaisin Jumboon niin reippaasti, kuin kulahtaneilla kengillä voi ponkaista. Kurvasin urheilukauppaan (Intersport), josta olin viimeksi lenkkarit ostanut. Toiveena oli löytää samanlaiset Reebokin EasyTone-tossukat, joissa olisi ihanaa elää taas ainakin seuraavan vuoden ajan 24/7. Löytyi, mutta kiiltävin pintakoristein/raidoin ja hintana 129 €. "Minähän en ala mitään kiiltäviä kenkiä käyttämään, kun niillä pitää voida käydä töissäkin!", ajattelin välittömästi. Enkä varsinkaan maksa 129 € kengistä, joita käytän vain käydessäni lenkillä, eli noin 10 kertaa vuodessa.
Kipitin seuraavaan urheilukauppaan (Top-Sport). Sama kenkä löytyi sieltäkin. Tai tiedä onko se nyt sama, mutta EasyTone ja kiiltävä ja kaikin puolin aivan samannäköinen. Hinta sen sijaan oli vain 54,90 €. Niin vain kävi, että minäkin olin ostettavissa. Eikä tarvinnut maksaa edes rahaa vaan ainoastaan tarjota alennusta. Häkellyttävän nopeasti ajattelin: "Kyllä minä tähän hintaan voin mennä töihin kiiltävissäkin kengissä.". En jatkanut enää etsintöjä vaan suuntasin kassalle.
Kehtasin kuitenkin mennä iloitsemaan siitä, etten ostanut kenkiä ensimmäisestä kaupasta. Se kostautui heti, kun pääsin kotiin. Telkkarista paukahti sisuskalut mukavan sähkönhajuisen savun saattelemana. Vain virtavalo jäi vilkkumaan, mutta muuta eloa siihen ei enää tullut. Kaputt on se laite. Ei noin 10-vuotiasta (tai ehkä jopa vanhempaa) telkkaria kannata lähteä korjaamaan. Uutta en hanki. Televisio on hirmuisen kiva keksintö, mutta niistä pyydetyt hinnat ovat järjenvastaisia. Jos siis haluaa sen kokoisen laitteen, että ei tarvitse hengityksellä huurustaa ruutua kuvan nähdäkseen (ja sittenhän sitä ei huurun kohdalta enää näekään). Pitäisi maksaa useita satasia TELEVISIOSTA!!?? En ymmärrä miten kukaan on koskaan saanut kaupattua ensimmäistäkään TV:tä ikinä.
Universumin ajattelu lieni jotain tämän suuntaista: "Vai luulee tuo typerys voivansa iloita 74 €:n säästöstä. Taidanpa rikkoa jotain, minkä korvaamiseen kuluu ainakin kymmenkertaisesti säästön määrä."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)