It was late at night. I was driving home. I saw the light. It came towards me. It was truly a near orgasm experience. Synkkä ihminen kun olen, minun voisi helpommin kuvitella kirjoittavan near death experiencestä. Rampilta taakseni ja pian ohitseni kurvannut auto tosin oli niin hengästyttävän ihana, että olisin hyvinkin voinut kurvata haltioissani ulos tieltä... Ei sekään vaihtoehto siis välttämättä kaukana ollut.
Kyseessä oli valkoinen (aaah), tuliterä (mmmh), coupe-muotoinen (grrrrhh) Volvo. Jokin sellainen malli, mitä en ollut nähnyt koskaan ennen. Sähäkkä kuono, ihanat vinot valot ja jonkinlaiset pienet lisävalot palamassa niiden alla. Ja miten täydelliseltä näytti se haineväantenni (oih). Sellainen ei ole missään muussa autossa näyttänyt niin huikealta, vaikka kiva keksintö onkin ollut alusta saakka.
Henki salpautui, sydän otti kierroksia, kuumotti. Sitten oli pakko ihan ääneen huokailla ja voihkia Volvon upeutta. Jos pääsisi edes koskemaan sitä... Tai ajamaan... Taju varmaan lähtisi.. Palattiin näköjään takaisin siihen near death experienceen... Olin ihan läkähdyksissä koko ajan, kunnes auto karkasi horisonttiin, ja piti itsekin kurvata ulos tieltä (ramppia käyttäen).
Near orgasm experience ei ollut mitenkään ainutlaatuinen. Ja on se tullut koettua aiemminkin autoon liittyen. Siitä tosin on jo vuosia, mutta kummasti jäi mieleen. Miksiköhän? Olin ajamassa Kehä 1:stä länteen, kurvasin ramppia Lahdentielle keskustan suuntaan. Taustalla soi Madonnan Music-levyltä Impressive instant. Siinä hetkessä ajokokemus saavutti jonkinlaisen huipun. Kaikki oli kohdallaan: ajoasento, keli, auton voima, joka tuntui imeytyvän minuun. Kaikkivoipaisen hallinnan ja voiman tunne huumasi järjettömän voimakkaasti. Sekin oli Volvo.
Eivät sentään kaikki NOE:t liity autoihin. En ole ihan niin sekopäinen, että ymmärtäisin ihmisiä, jotka harrastavat seksiä autojen kanssa. Muihin tilanteisiin lukeutuu se kuuma ja aurinkoinen kesäpäivä, jolloin pääsin nauttimaan järjettömän kylmää Dom Perignon-shampanjaa kauniissa puutarhassa. Mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvältä. Silmiin nousi ihan onnenkyyneleitä siitä pisarasta taivasta, joka oli lasiin eksynyt.
Joskus ylimaallisen nautinnon tunteen voi saada ihan yllättäen jostain peruspuurtamisesta kuten työskentelystä Windows 3.11:llä, Excelillä tai Tetriksellä (työskentelyäkö?)... Väittävät, että pyöräilystä voisi saada orgasmin, mutta kyllä sen urheilulajin on jotain erikoisempaa oltava, esim. lumikolan kanssa riehumista.
Ja sitten on tietysti ne aamut mökillä, kun aurinko paistaa jo aamukahdeksalta niin lämpimästi, että tarkenee ottaa laiturilla aurikoa alasti. Täydellisyyttä hipoo se tunne, kun pääsee dippaamaan kuuman ihonsa vilpoisaan järveen, uimaan pienen kierroksen ja nousemaan takaisin laiturille auringon kuivatettavaksi. Eikä näkemässä ole kuin naapurin rannassa seilaava kuikka...
torstai 5. huhtikuuta 2012
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Tyynysotaa betonisäkillä
Minua vastaan ei taistele pelkkä maailma vaan koko universumi. Universumi kokee tarpeelliseksi murskata pienetkin ilonaiheeni vasaran sijaan sellaisella valtavalla kuulalla, jolla murjotaan nurin kokonaisia taloja. Tänään olen käynyt Universumin kanssa tyynysotaa. Universumilla oli höyhensetin sijaan aseenaan betonijauhosäkki.
Sunnuntaina kävin kurjasta kipeästä selästäni huolimatta lenkillä. Kun palasin kotiin, kuului eteisessä huikea vinkuna. Luulin jo, että kylpyhuoneessa on haljennut putki, ja vettä suihkuaa ympäriinsä. Niin kurjaa tuuria ei kuitenkaan ollut (vielä). Tarkemman selvityksen jälkeen huomasin lenkkareiden pohjan olevan puhki. Uloimpaan kerrokseen oli kulunut reikä ja tossun sisemmät osat kiskoivat sisäänsä happea oikein ulinalla. Tossuthan olivat jo pitkään olleet niin romuna, että niistä saa kantapään sisäsyrjälle rakon jo alle 5 km kävelyllä. Kengännauhatkin olivat jo kolmannet. En siis ollut liian pahoillani, kun totesin tarvitsevani uudet lenkkarit.
Liiallisen jouluintoilun ja risteilemisen seurauksena olen ollut vähävarainen niin pitkään, että auton huoltamista ei enää uskalla paljonkaan siirtää tulevaisuuteen. Vuosihuoltoa se olisi kaivannut varmaankin jo syksyllä, ja nyt olisi jo määräaikaishuollonkin vuoro. Rahahanat on ollut pakko pitää tiukasti kiinni, että saisin säästettyä tarpeellisen määrän satasia kassaan. Harmillinen juttu siis, että kenkien piti hajota käsiin (jalkoihin?) jo nyt eikä vasta kuukauden kuluttua.
Ponkaisin Jumboon niin reippaasti, kuin kulahtaneilla kengillä voi ponkaista. Kurvasin urheilukauppaan (Intersport), josta olin viimeksi lenkkarit ostanut. Toiveena oli löytää samanlaiset Reebokin EasyTone-tossukat, joissa olisi ihanaa elää taas ainakin seuraavan vuoden ajan 24/7. Löytyi, mutta kiiltävin pintakoristein/raidoin ja hintana 129 €. "Minähän en ala mitään kiiltäviä kenkiä käyttämään, kun niillä pitää voida käydä töissäkin!", ajattelin välittömästi. Enkä varsinkaan maksa 129 € kengistä, joita käytän vain käydessäni lenkillä, eli noin 10 kertaa vuodessa.
Kipitin seuraavaan urheilukauppaan (Top-Sport). Sama kenkä löytyi sieltäkin. Tai tiedä onko se nyt sama, mutta EasyTone ja kiiltävä ja kaikin puolin aivan samannäköinen. Hinta sen sijaan oli vain 54,90 €. Niin vain kävi, että minäkin olin ostettavissa. Eikä tarvinnut maksaa edes rahaa vaan ainoastaan tarjota alennusta. Häkellyttävän nopeasti ajattelin: "Kyllä minä tähän hintaan voin mennä töihin kiiltävissäkin kengissä.". En jatkanut enää etsintöjä vaan suuntasin kassalle.
Kehtasin kuitenkin mennä iloitsemaan siitä, etten ostanut kenkiä ensimmäisestä kaupasta. Se kostautui heti, kun pääsin kotiin. Telkkarista paukahti sisuskalut mukavan sähkönhajuisen savun saattelemana. Vain virtavalo jäi vilkkumaan, mutta muuta eloa siihen ei enää tullut. Kaputt on se laite. Ei noin 10-vuotiasta (tai ehkä jopa vanhempaa) telkkaria kannata lähteä korjaamaan. Uutta en hanki. Televisio on hirmuisen kiva keksintö, mutta niistä pyydetyt hinnat ovat järjenvastaisia. Jos siis haluaa sen kokoisen laitteen, että ei tarvitse hengityksellä huurustaa ruutua kuvan nähdäkseen (ja sittenhän sitä ei huurun kohdalta enää näekään). Pitäisi maksaa useita satasia TELEVISIOSTA!!?? En ymmärrä miten kukaan on koskaan saanut kaupattua ensimmäistäkään TV:tä ikinä.
Universumin ajattelu lieni jotain tämän suuntaista: "Vai luulee tuo typerys voivansa iloita 74 €:n säästöstä. Taidanpa rikkoa jotain, minkä korvaamiseen kuluu ainakin kymmenkertaisesti säästön määrä."
Sunnuntaina kävin kurjasta kipeästä selästäni huolimatta lenkillä. Kun palasin kotiin, kuului eteisessä huikea vinkuna. Luulin jo, että kylpyhuoneessa on haljennut putki, ja vettä suihkuaa ympäriinsä. Niin kurjaa tuuria ei kuitenkaan ollut (vielä). Tarkemman selvityksen jälkeen huomasin lenkkareiden pohjan olevan puhki. Uloimpaan kerrokseen oli kulunut reikä ja tossun sisemmät osat kiskoivat sisäänsä happea oikein ulinalla. Tossuthan olivat jo pitkään olleet niin romuna, että niistä saa kantapään sisäsyrjälle rakon jo alle 5 km kävelyllä. Kengännauhatkin olivat jo kolmannet. En siis ollut liian pahoillani, kun totesin tarvitsevani uudet lenkkarit.
Liiallisen jouluintoilun ja risteilemisen seurauksena olen ollut vähävarainen niin pitkään, että auton huoltamista ei enää uskalla paljonkaan siirtää tulevaisuuteen. Vuosihuoltoa se olisi kaivannut varmaankin jo syksyllä, ja nyt olisi jo määräaikaishuollonkin vuoro. Rahahanat on ollut pakko pitää tiukasti kiinni, että saisin säästettyä tarpeellisen määrän satasia kassaan. Harmillinen juttu siis, että kenkien piti hajota käsiin (jalkoihin?) jo nyt eikä vasta kuukauden kuluttua.
Ponkaisin Jumboon niin reippaasti, kuin kulahtaneilla kengillä voi ponkaista. Kurvasin urheilukauppaan (Intersport), josta olin viimeksi lenkkarit ostanut. Toiveena oli löytää samanlaiset Reebokin EasyTone-tossukat, joissa olisi ihanaa elää taas ainakin seuraavan vuoden ajan 24/7. Löytyi, mutta kiiltävin pintakoristein/raidoin ja hintana 129 €. "Minähän en ala mitään kiiltäviä kenkiä käyttämään, kun niillä pitää voida käydä töissäkin!", ajattelin välittömästi. Enkä varsinkaan maksa 129 € kengistä, joita käytän vain käydessäni lenkillä, eli noin 10 kertaa vuodessa.
Kipitin seuraavaan urheilukauppaan (Top-Sport). Sama kenkä löytyi sieltäkin. Tai tiedä onko se nyt sama, mutta EasyTone ja kiiltävä ja kaikin puolin aivan samannäköinen. Hinta sen sijaan oli vain 54,90 €. Niin vain kävi, että minäkin olin ostettavissa. Eikä tarvinnut maksaa edes rahaa vaan ainoastaan tarjota alennusta. Häkellyttävän nopeasti ajattelin: "Kyllä minä tähän hintaan voin mennä töihin kiiltävissäkin kengissä.". En jatkanut enää etsintöjä vaan suuntasin kassalle.
Kehtasin kuitenkin mennä iloitsemaan siitä, etten ostanut kenkiä ensimmäisestä kaupasta. Se kostautui heti, kun pääsin kotiin. Telkkarista paukahti sisuskalut mukavan sähkönhajuisen savun saattelemana. Vain virtavalo jäi vilkkumaan, mutta muuta eloa siihen ei enää tullut. Kaputt on se laite. Ei noin 10-vuotiasta (tai ehkä jopa vanhempaa) telkkaria kannata lähteä korjaamaan. Uutta en hanki. Televisio on hirmuisen kiva keksintö, mutta niistä pyydetyt hinnat ovat järjenvastaisia. Jos siis haluaa sen kokoisen laitteen, että ei tarvitse hengityksellä huurustaa ruutua kuvan nähdäkseen (ja sittenhän sitä ei huurun kohdalta enää näekään). Pitäisi maksaa useita satasia TELEVISIOSTA!!?? En ymmärrä miten kukaan on koskaan saanut kaupattua ensimmäistäkään TV:tä ikinä.
Universumin ajattelu lieni jotain tämän suuntaista: "Vai luulee tuo typerys voivansa iloita 74 €:n säästöstä. Taidanpa rikkoa jotain, minkä korvaamiseen kuluu ainakin kymmenkertaisesti säästön määrä."
torstai 2. helmikuuta 2012
Työ
Työnkuvani muuttui marraskuussa yt-neuvotteluiden jälkeen. Muutos oli enimmäkseen laajenemista vaikeampiin näpertelyihin. Vanhasta roolista jäi tekemistä keskimäärin puoleksi tunniksi päivässä. Muu aika kuluu niihin uusiin juttuihin. Luonnollisestikaan kyse ei ole sellaisista asioista, joihin olisi minkäänlaista perehdytysmateriaalia tai järkeviä koulutusaineistoja. Sitä on vaan pakko jonkun opettaa, eikä aika riitä opiskeluun ensin ja tekemiseen sitten. Heti oli vaan ryhdyttävä myös tekemään.
Esimies vaihtui samassa hässäkässä. Uusi on tuttu tyyppi. Ei mitään ihmeellistä siinä. Ihmeellisempää on se, että vain kerran on porukalta kysytty miten menee. Sekin kysymys esitettiin kuukausipalaverissa. Kuka sitä viitsii mitään sanoa isomman joukon edessä muuta kuin "hyvin pyyhkii, sir". Alan olla nainen hermoromahduksen partaalla, mutta ei se tunnu ketään kiinnostavan.
Heti marraskuussa jäin yksin kokonaiseksi viikoksi tekemään työtä, josta en vielä mitään osannut. (Enkä osaa vieläkään kuin noin 1 % viipaleen.) Sen jälkeen olen joutunut olemaan yksin yksittäisiä päiviä työparin huidellessa koulutuksissa. Siellä kökötän tekemässä tauottomia päiviä aivan uupuneena, koska joku on sallinut tällaiset koulutukset. Luonnollisestikaan tässä yhteydessä kukaan ei sano meikäläiselle muuta kuin "hoida homma". Ei kysytä miten mahdan pärjätä. Ei mietitä saanko apua mistään. Minun murheenihan se vain on, jos en selviä.
Työpari valitteli koulutusta seuraavana päivänä, ettei missään tapauksessa voi olla kokonaisia päiviä pois omasta hommastaan. Kyllä oli mieltä ylentävää kuulla se, että minua ei voi jättää yhdeksikään päiväksi yksin. Siis sen jälkeen, kun olin yhteensä useampia päiviä sinnitellyt yksin. Kiltisti ja valittamatta, jäämättä vale-sairaslomalle, kuten niin monet muut. Kiittämättömyys on maailman palkka. Ihan kuin en olisi jo muutenkin tuntenut suurta syyllisyyttä siitä, että nostan palkkaa näiltä kuukausilta, jotka kuluvat opiskeluun.
Sitten tultiin lopulta tilanteeseen, jossa aletaan sekaantua myös siihen 30 minuutin osioon vanhaa työtäni. Esimies sanoo yhtä, työpari toista, eräs päällikkö kolmatta... Olo alkaa tuntua hyvin sihteerimäiseltä. Uudessa porukassa en tunne enää olevan työkaveri, enkä varsinkaan työpari. Olen vain kaikesta ulkopuolelle jätetty sihteeri ja juoksutyttö.
Sitten meni hermot. Haukuin itseni pystyyn sähköpostitse esimiehelleni ja työparilleni. Esimies vaati vastaamaan puhelimeen, vaikka olisin vain halunnut hetken rauhaa. Tuli sitten valitettua ihan aiheesta, mutta vähänpä sillä oli merkitystä. Työparille en jaksanut puhua loppupäivänä. Olipa se riemukas perjantai. Koko viikonloppukin meni sen takia pilalle. Luultavasti esimies ja työpari vain nautiskelivat elämästään senkin ajan.
Useammat yt-neuvottelut on tullut nähtyä ja niistä onkin jäänyt pysyvä pelko potkuista. Joka aamu mietin töihin mennessäni onko tänään se päivä, kun saan potkut. Esimiehen nähdessäni haluaisin piiloutua pöydän alle, ettei hän vaan voi tulla irtisanomaan meikäläistä. Taukoja en uskalla pitää sairaslomista puhumattakaan. Tällä viikolla olen siis ollut kauheassa kurkkukivussa ja flunssassa ja töissä.
Työpari soitti aamulla, ettei auto lähde käyntiin, eikä hän aio tulla töihin lainkaan. Se siitä taas, ettei minua voi jättää yksin kokonaiseksi päiväksi. Eikä muuten viitsinyt esimieskään tulla a) kertomaan, että tilanne on nyt tällainen tai b) kysymään miten mahdan jaksaa, kun kaikki taas kaatuu minun niskaani. Ei näköjään kauaa muisteta sitä, että jo pari viikkoa aiemmin olin romahduspisteessä. Ja miten väärin onkaan, että minä en uskalla sairastaa, mutta toiset voivat jäädä kotiin palkattomalle rokulipäivälle kymmenen minuutin varoitusajalla, koska auto ei käynnisty? Tiedä iskikö tyyppiin pitkästyminen, syyllisyys vai mikä, mutta jaksoi kuitenkin raahautua iltapäivällä töihin, kun oli saanut jotain auton kanssa leikittyä.
Kamala päivä tämä oli joka tapauksessa. Itku kurkussa vääntäydyin kotiovesta - ihan pelkästä uupumuksesta itketti. Elämässäni ei ole mitään muuta kuin työ, ja sitten kun sekin on tällaista, niin mitä järkeä missään on? Noh, pitäkää tunkkinne, hyppikää pääni päällä, lyökää lyötyä. En jaksa enää välittää, kun ei kukaan muukaan välitä, eivätkä pienet yritykset puolustaa itseään johda mihinkään.
Esimies vaihtui samassa hässäkässä. Uusi on tuttu tyyppi. Ei mitään ihmeellistä siinä. Ihmeellisempää on se, että vain kerran on porukalta kysytty miten menee. Sekin kysymys esitettiin kuukausipalaverissa. Kuka sitä viitsii mitään sanoa isomman joukon edessä muuta kuin "hyvin pyyhkii, sir". Alan olla nainen hermoromahduksen partaalla, mutta ei se tunnu ketään kiinnostavan.
Heti marraskuussa jäin yksin kokonaiseksi viikoksi tekemään työtä, josta en vielä mitään osannut. (Enkä osaa vieläkään kuin noin 1 % viipaleen.) Sen jälkeen olen joutunut olemaan yksin yksittäisiä päiviä työparin huidellessa koulutuksissa. Siellä kökötän tekemässä tauottomia päiviä aivan uupuneena, koska joku on sallinut tällaiset koulutukset. Luonnollisestikaan tässä yhteydessä kukaan ei sano meikäläiselle muuta kuin "hoida homma". Ei kysytä miten mahdan pärjätä. Ei mietitä saanko apua mistään. Minun murheenihan se vain on, jos en selviä.
Työpari valitteli koulutusta seuraavana päivänä, ettei missään tapauksessa voi olla kokonaisia päiviä pois omasta hommastaan. Kyllä oli mieltä ylentävää kuulla se, että minua ei voi jättää yhdeksikään päiväksi yksin. Siis sen jälkeen, kun olin yhteensä useampia päiviä sinnitellyt yksin. Kiltisti ja valittamatta, jäämättä vale-sairaslomalle, kuten niin monet muut. Kiittämättömyys on maailman palkka. Ihan kuin en olisi jo muutenkin tuntenut suurta syyllisyyttä siitä, että nostan palkkaa näiltä kuukausilta, jotka kuluvat opiskeluun.
Sitten tultiin lopulta tilanteeseen, jossa aletaan sekaantua myös siihen 30 minuutin osioon vanhaa työtäni. Esimies sanoo yhtä, työpari toista, eräs päällikkö kolmatta... Olo alkaa tuntua hyvin sihteerimäiseltä. Uudessa porukassa en tunne enää olevan työkaveri, enkä varsinkaan työpari. Olen vain kaikesta ulkopuolelle jätetty sihteeri ja juoksutyttö.
Sitten meni hermot. Haukuin itseni pystyyn sähköpostitse esimiehelleni ja työparilleni. Esimies vaati vastaamaan puhelimeen, vaikka olisin vain halunnut hetken rauhaa. Tuli sitten valitettua ihan aiheesta, mutta vähänpä sillä oli merkitystä. Työparille en jaksanut puhua loppupäivänä. Olipa se riemukas perjantai. Koko viikonloppukin meni sen takia pilalle. Luultavasti esimies ja työpari vain nautiskelivat elämästään senkin ajan.
Useammat yt-neuvottelut on tullut nähtyä ja niistä onkin jäänyt pysyvä pelko potkuista. Joka aamu mietin töihin mennessäni onko tänään se päivä, kun saan potkut. Esimiehen nähdessäni haluaisin piiloutua pöydän alle, ettei hän vaan voi tulla irtisanomaan meikäläistä. Taukoja en uskalla pitää sairaslomista puhumattakaan. Tällä viikolla olen siis ollut kauheassa kurkkukivussa ja flunssassa ja töissä.
Työpari soitti aamulla, ettei auto lähde käyntiin, eikä hän aio tulla töihin lainkaan. Se siitä taas, ettei minua voi jättää yksin kokonaiseksi päiväksi. Eikä muuten viitsinyt esimieskään tulla a) kertomaan, että tilanne on nyt tällainen tai b) kysymään miten mahdan jaksaa, kun kaikki taas kaatuu minun niskaani. Ei näköjään kauaa muisteta sitä, että jo pari viikkoa aiemmin olin romahduspisteessä. Ja miten väärin onkaan, että minä en uskalla sairastaa, mutta toiset voivat jäädä kotiin palkattomalle rokulipäivälle kymmenen minuutin varoitusajalla, koska auto ei käynnisty? Tiedä iskikö tyyppiin pitkästyminen, syyllisyys vai mikä, mutta jaksoi kuitenkin raahautua iltapäivällä töihin, kun oli saanut jotain auton kanssa leikittyä.
Kamala päivä tämä oli joka tapauksessa. Itku kurkussa vääntäydyin kotiovesta - ihan pelkästä uupumuksesta itketti. Elämässäni ei ole mitään muuta kuin työ, ja sitten kun sekin on tällaista, niin mitä järkeä missään on? Noh, pitäkää tunkkinne, hyppikää pääni päällä, lyökää lyötyä. En jaksa enää välittää, kun ei kukaan muukaan välitä, eivätkä pienet yritykset puolustaa itseään johda mihinkään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)