Hulluuden partaalla

Viime päivinä on ollut niin ahdistunut ja levoton olo, ettei tässä tiedä miten pysyisi ajatukset kasassa. Hotmail-sähköpostini joutui jonkinlaisen kaappauksen uhriksi. Eilen lähti minun nimissäni 114 kontaktille roskapostia luultavasti haitallisen linkin kera aamulla 7 ja 8 välillä. Havahduin itse asiaan, kun postilaatikko alkoi täyttyä "ei voitu toimittaa viesteillä" ja sitten jo pari tuttua kyseli mitä on tekeillä. Eihän siinä auttanut kuin ensiapuna deletoida kaikki kontaktit, siirtää sähköpostit talteen pst-tiedostoon, tyhjentää laatikko ja seuraavaksi suljenkin koko tilin. Työpuhelimesta löytyneille messenger-kontakteille lähti tekstiviestivaroituskin. Otin postilaatikon käyttöön 15.5.1998, joten haikea on olo, enkä vieläkään tunne oloani kovin kotoisaksi uuden sähköpostin ja satunnaisten messengeriin löytyneiden kontaktien kanssa.

Oli aika kova operaatio käydä muutamaan kymmeneen paikkaan vaihtamassa joko sähköpostiosoite, kirjautumistunnus tai varasähköpostiosoite ja irtisanoa ja tilailla muutamat uutiskirjeet eri osoitteelle. Varmaan niitä vielä tulee mieleen lisääkin, mutta onneksi minulla on noista eri rekisteröitymisistä excel-lista, joten kaikki pystyi käymään systemaattisesti läpi. Inhottaa, että tämän piti päättyä näin. Messenger oli muutama viikko sitten antanut erikoisia virheilmoituksia ja kävin sen takia jo vaihtamassa salasananikin kerran, mutta näköjään kaapaajalla on paremmat työkalut käytettävissään.

Yritin penkoa oman koneenikin läpi monella eri työkalulla, mutta mitään epäilyttävää tästä ei löydy. Ei viruksia, haittaohjelmia, sekalaisia tihulaisia eikä muka edes keyloggeria. Pelottaa silti, että tämä vielä toistuu ja sitten on sama operaatio edessä uudelleen. Ehkä pitäisi luopua tietokoneiden käytöstä kokonaan...

Sitten on ne yt:t töissä. Viikon kuluttua pitäisi kaiken olla selvää. Pakokauhuisena odotan, että kenkää tulee heti maanantaina. Kamalaa tällainen touhu miten ihmisiä kiusataan epävarmuudella. Pakko vaan asennoitua niin, että lähtö tulee. Vielä kun sen saisi kropalle kerrottua, että asia ok, tavarat pakataan laatikoihin maanantaina. Mutta se pirulainen vaan syyhyää kuin hullu. Kutkaa niin, että on pakko raapia melkein ruumiinosia irti. Miten tässä henkisessä tilassa pystyy muka olemaan vielä viikon? Olisi ehkä sittenkin pitänyt ottaa ylimääräinen resepti lekurilta, kun se sitä melkein tyrkytti...

Hippopotamidae

Naislauma kokoontui aikaisin lauantaiaamuna Länsisatamaan lähteäkseen viettämään yhden yksilön 30-vuotisjuhlia. Vaikka olen parempi iloitsemaan muiden vastoinkäymisistä kuin menestyksestä, hiukan hirvitti, kun katselin minkälaista väkeä meistä on tullut. Ala-asteella olimme pieniä ja tavallisia tyttöjä. Nyt lähes jokainen on jonkin sortin pullukka. Viehättävin nainen seurueestamme taisi olla eräs vauvavahdiksi lähtenyt anoppi, vaikka olikin reilusti meitä muita vanhempi, eikä ollut viehättävin vain painonsa puolesta.

Mikä ihme on saanut iloisen joukkomme eksymään jatkuvasti jääkaapille ja herkkutiskien luo? Aistin myös jonkin verran sellaista, ettei kovinkaan monella ollut minkäänlaista suunnitelmaa yrittääkään laihtua. Kaikki vain tyytyvät vaikka siihen, että etsivät parhaiten omalle vartalonmuodolleen sopivia vaatteita. Laihtuminen olisi jo vähitellen myös terveyttä edistävä tempaus, mutta ei... Aika moni joukosta on aktiivista ja liikkuivaista porukkaa, joka harrastaa jonkinlaista liikuntaa suhteellisen säännöllisesti, mutta silti vain kilot vievät voiton. Kuinka paljon me oikein syömme ja miksi?

Ei kai tämä voi olla oikein sukupolvi-ongelmakaan? Kyllä laivalla tuli vastaan vaikka kuinka paljon hoikkiakin kolmekymppisiä. Tai ehkä ne olivat sitten parikymppisiä kuitenkin? Suurin osa kaikista matkustajista taisi kyllä olla aika pulskia. En yhtään ihmettele, että tilanne huolettaa terveysalan ihmisiä. Huolestuttaa minuakin. Viron puolella vilisi laihoja ja kauniita naisia. Mieluummin olisin sellainen, joskin silti suomalainen.

30-vuotisjuhlijat aamiaisbuffetissa

Kolmekymppiset

Kävin tänään kaverini kanssa ostamassa toiselle kaverille 30-vuotissyntymäpäivälahjan. Retki oli siltä osin onnistunut, että lahja, kortti ja pussi on nyt ostettu. Tähän syksyyn osuu aika monen tutun kolmekymppisten juhlinta omat mukaan lukien. Harmillista siinä on se, että koko syksy kuluu sitten tätä kolmeakymppiä ajatellessa, kun muut eivät malta olla intoilematta asiasta. Minä olen asiasta suorastaan musertunut. En toivonut tämän päivän koskaan tulevan. En ainakaan näissä olosuhteissa. Senpä takia en haluakaan juhlia kyseistä päivää. Toivoisin myös, ettei kukaan sitä muista eikä varsinkaan muistuta minua siitä. Luultavasti joku hävytön menee vielä onnittelemaankin sen johdosta.

Lapsena ja nuorena sitä kuvittelee saavansa erinäisiä asioita aikaiseksi tiettyyn ikään mennessä. Minun tapauksessani aikaansaamisen raja oli jo jossain 25 ikävuoden paikkeilla, mutta sen verran olen tässä vanhetessani ollut itselleni armollinen ja venyttänyt aikaa viidellä vuodella. Enpä siis silti ole saanut aikaiseksi mitään mistä voisi olla ylpeä. Pelkkää elossa pysymistä en pidä juhlimisen arvoisena. Olen saanut aikaiseksi vain kroonisen sairuden. Suorastaan tekisi mieleni sanoa kuolemantaudin, mutta sitä termiä ei kai hyväksytä, jos pystyy pitämään itsensä hengissä lääkityksellä.

Käydäänpä seuraavaksi läpi kaikki mikä meni pieleen:
- Minulla ei ollut poikaystävää 16 ikävuoteen mennessä. Tässä asiassa myöhästyin useampia vuosia.
- En saanut 7 ällää yo-kirjoituksista. Yhden E:n jouduin jopa uusimaan saadakseni L:n.
- En päässyt opiskelemaan korkeakouluun enkä yliopistoon, vaan surkeaan eräänseen surkeaan loukkoon, josta sain naurettavan ja merkityksettömän tutkinnon.
- Surkean opiskelupaikan takia olen joutunut toteamaan, että olen tyhmempi kuin saapas.
- En ole onnistunut hankkimaan aviomiestä enkä lapsia. En kyllä erityisemmin pidä lapsista ja lapset suorastaan vihaavat minua, mutta yksi sellainen kuuluu kuitenkin jokaisen tuottaa.
- Olen allerginen kaikille karvaisille eläimille, enkä voi hankkia edes koiraa perheekseni.
- En asu omakotitalossa enkä varsinkaan omista sellaista enkä suurta puutarhaa.
- Olen töissä yrityksessä, jossa pidetään yt-neuvottelut kerran vuodessa, ja kaksi kuukautta vuodesta kuluu potkujen pelkäämiseen. Palkkani on reilusti alempi kuin suomalaisen keskipalkka. Kyseisellä palkalla minulla ei ole varaa asua vuokralla edes kaksiossa, vaan asun pienessä yksiössä.
- Minulla ei ollut tarkoitus muuttua blondista ruskeatukkaiseksi, laihasta läskiksi, tavallisesta susirumaksi eikä varsinkaan ryhtyä käyttämään kammottavia silmälaseja, mutta niin vaan kävi kuitenkin.

Käydään läpi ne saavutuksetkin, ettei mene liian negatiiviseksi:
- Olen saanut olla koiran haltia noin vuoden ajan.
- Minulla on auto, jota rakastan, vaikkei se olekaan Volvo.

Juhlin mieluummin autoni syntymäpäivää, mutta en tiedä pitäisikö minun juhlia sen rekisteröimispäivää vai sitä päivää, jolloin tein kaupat siitä. Taidan sitäkin juhlia ihan itsekseni, koska haluaisin juhlien olevan shamppanjabileet. Ystäviini taitaa kuulua peräti yksi, joka voisi tarjoilusta nauttia. Muut kieltäytyisivät kokonaan, rynnisivät vesihanalle tai mehutölkille, kaataisivat shamppanjat viemäriin silmän välttäessä tai kuljeksisivat ympäriinsä rumien kalja- tai siideritölkkien kanssa. Ihme moukkia, kun eivät ymmärrä hyvän päälle...

Yksinkertaista ja lähes mahdotonta

Löysinpä nettiä surffaillessani erään lääkärittären listan eräänlaisista perusasioista, joiden saamisesta huolehtimalla pysyy aika hyvässä terveydentilassa ja vireessä.

"
LUONNON SEITSEMÄN PARANTAJAA
1. Auringonvalo
2. Puhdas ilma
3. Puhdas vesi
4. Luonnollinen ravinto
5. Liikunta
6. Lepo ja Uni
7. Mielen voima
"

Kuulostaa hyvin yksinkertaiselta jokainen kohta, mutta mitä käykään sitten, kun yrittää mahduttaa näitä jokapäiväiseen elämään...

1. Talvisin on pimeää kun lähtee töihin ja pimeää, kun pääsee töistä. Työpäivän aikana istutaan hallissa, josta ei näe ulos eikä yksikään luonnollinen valonsäde pääse sisään.

2. Pitäisi päästä jonnekin maaseutumaiselle alueelle. Kaupungissa on aina huono ilma.

3. Onko puhdasta vettä enää koko maapallolla? Sinkkivesi tai mehu on parempaa..

4. Jostain syystä väsyneenä ja nälkäisenä haluaa mieluummin syödä annoksen sipsejä kemiallisen dipin kanssa kuin ryhtyä laittamaan ihan oikeaa ruokaa.

5. Aina sataa. Liikunta on tylsää. Missä välissä muka? Kun kerran pitää sitä ruokaa laittaa, ja pitäisi ehtiä noudattaa myös kohtaa 6.

6. Mitä on lepo? Piikkimatolla makaamista? Uni on tuttua, mutta hyvät tv-ohjelmat tuntuvat tulevan aina liian myöhään iltaisin, joten valvominen on välttämätöntä. Työpäivien jälkeen on lisäksi niin väsynyt ja myöhään kotona, että ei tunne saavansa tarpeeksi vapaa-aikaa, jos menee järkevään aikaan nukkumaan.

7. Mitä on mielen voima? Mistä sellaista saa? Pitääkö polttaa kynttilöitä? Pitääkö liittyä uskonlahkoon? Kaikenlaiset positiivari-hörhöilyt jätän ainakin väliin.

Kuten huomaamme, näiden asioiden suorittaminen on lähes mahdotonta. Sen sijaan voisin yrittää suorittaa yhden asian päivässä. Toimisiko se? Lauantaisin katselisin auringonvaloa, sunnuntaisin tekisin sudokuja (mielen voima?), maanantaina joisin puhdasta vettä, tiistaina lepäisin ja nukkuisin, keskiviikkona hengittäisin puhdasta ilmaa, torstaina tekisin luonnollista ravintoa ja perjantaina harrastaisin liikuntaa (tai lepäisin ja nukkuisin uudelleen). Jokaisena päivänä pitäisi tehdä kyseistä asiaa 15-60 minuuttia, nukkumista 8 tuntia kyseisen päivän illasta alkavana yönä. Tätä voisi vaikka yhden viikon ajan pilotoida (kylläpä voinkin inhota sanaa 'pilotoida').

Tänään täytyy siis levätä ja nukkua - kas kun sattuikin mukavasti! Kyllä nyt nukuttaakin, kun on ahtanut taas napansa täyteen luonnotonta epäravintoa.

Labroja

Koko maailma on varmaan pidättänyt henkeään ja menettänyt yöunensa odotellessaan minkälaiset tulokset viime viikon labrasta tuli. Päin pyllyähän ne sitten oli. S-TSH oli lähtenyt taas nousuun, ja oli 6,8 (edellinen 5,3), kun hyväksyttävä arvo olisi 0,3 - 4,5 välillä. Ei siis ihme, että olen ollut väsynyt, kylmissäni ja tavallista masentuneempi. Tyroksiiniannos meni taas tuplaksi eli nyt se on sitten 0,1 mg / pv. Siinä on kuulemma vähän yliannostustakin, mutta tervesydäminen nuori ihminen kestää sen kyllä. Ei tarvitse sitten niin nopeasti laittaa uudestaan seurantaan, kun 0,1 mg on luultavasti lähellä oikeaa lopullista annostusta.

Viikonloppukin meni ihan pieleen. Ajoin vahingossa Kouvolan apteekin liittymän ohi, ja jouduin käymään Lappeenrannassa apteekissa. Aina kun jokin suunnitelma menee pieleen pienestikin, se kertautuu dominotyyppisesti parin seuraavan päivän ajan. Mökillä en uskaltanut heti perjantaina mennä uimaan, koska vesi oli vain 14,5 -asteista. Menin vasta lauantaina aamu-uimaan. Mieli oli jotenkin apea jo siitä lääkärikäynnistä lähtien, vaikka vähän ilahduttikin, että sain vihdoin käsille voidetta.

Istuskelin suulaamassa ja lukemassa kirjaa laiturilla, kun en muutakaan keksinyt. Kuikka lipui ohi kiljahdellen satunnaisin väliajoin. Harvoin uskaltavat tämän lajin tiput tulla niin lähelle, ainakaan meidän mökillä. Haravoin 1,5 tuntia ja sain selkäni niin kipeäksi, että oli vaikeaa olla miten päin tahansa loppuillan aikana. Olin tästä pienestä aktiviteetista niin väsynyt, että otin 1,5 h torkut hyvitykseksi. Tiedä sitten tekikö se jatkuva järveen pulahtelukaan hyvää selkäfileille. Mutta vesi oli sentään päivän aurinkojen jälkeen jo 15 -asteinen.

Nti Etsivää på svenska, ettei tulisi luettua liian nopeasti kirjaa loppuun.

Saunominen jäi turhan myöhäiseen, ja sielläkin olin väsynyt ja masentunut.  Saunassa pääsin taas lähelle luontoa, koska eräs neitoperhosyksilö oli päättänyt asettua saunaan ilmeisesti talviunille. Lämpö herätteli sen kai sitten, ja se tuli lotraamaan pesuvatini viereen. Tiedä kuinka paljon olinkaan sen päälle loiskutellut ennen kuin huomasin reppanan. Yritin pelastaa sitä kauhomalla sitä kahdella kauhalla, mutta se lehahti karkuun.

Saunan jälkeen tuumailin, että näinkö se on asiat oikein, kun perheen lapsi on masentunut ja uupunut, ja tahtoo vain nukkumaan, kun taas äiti risteilee jossain ja isukki lähetteäee kännykällä jotain keikkakuvia kitaraa soittavasta Erjasta(?).

Vihdoin on se aika, että yöt ovat tarpeeksi kylmät tuottamaan aamusumua, ja vesi vielä tarpeeksi lämmintä.

Aamulla löysin neitoperhosen kiinnittyneenä tiukasti saunan oven pieleen. Oli ressu ihan kohmeessa, kun ulkona oli vain 4 astetta. Nyt kauhominen onnistui ja kuskasin pikkuisen lämmittelemään rannan penkille aurinkoon. Pienen vapisemisen, lämmittelyn ja siipien levittelyn jälkeen se lähtikin tiehensä. En taaskaan tajunnut noutaa kameraa ennen kuin oli liian myöhäistä.

Viikonlopun aikana ei ruokakaan maistunut. Sain syötyä pussillisen sipsejä, juustodipin ja puolikkaan kauralimpun. Juotua tuli noin 2 litraa sinkkivettä. Eipähän ollut paljon tiskattavaa lähtiessä.

Sunnuntaina tulivat vielä Sulonkin porukat mökilleen. Sulo hyppelehti pian tarkistamaan maat ja mannut ja kävi tervehtimässä meikäläistäkin laiturilla. Kyllä on hassu koira, kun on niin säikky. Hypähteli kaikkea nuuskiessaan säikähtäneenä taaksepäin, vaikka mikään ei olisi liikahtanutkaan. Ja sitten se vasta loikkasi, kun vähän liikautti kättä ojentaakseen sen haisteltavaksi. Myöhemmin törmättiin Sulon kanssa toisiimme mökin kulmalla. Annoin Sulolle viipaleen lauantaimakkaraa, jota en itse jaksanut syödä, mutta harmitti heittää pakettia roskiinkaan sen yhden siivun kanssa. Katosi aika älyttömän nopeasti se makkara. Sen jälkeen Sulo antoi vähän rapsuttaakin itseään. Kyllä se on sitten nätti elukka.

sulkku-Sulo

Sulo jäi viikonlopun parhaaksi saaliiksi, koska mikään muu ei oikein ilahduttanut. Paluumatkalla poikkesin Imatralle käydäkseni Suomalaisessa kirjakaupassa. Ajattelin, että täytyyhän jopa pikkupaikkakunnalla kirjakaupan olla auki edes 12-15 sunnuntaisin, ja lähdin vähän tavallista aikaisemmin mökiltä. Sitten kävi ilmi, että kirjakauppa ei ole lainkaan auki sunnuntaisin. Käsittämätöntä! Ja mikä pettymys kaikkien muiden pettymysten sarjaan! Siitä suuttuneena ja tuskastuneena päätin jättää pitämättä tauon jossain puolimatkassa, ja ajoin yhtä soittoa kotiin saakka.

Saattaa olla sakotkin tulossa, vaikka mielestäni ajoin täysin nopeusrajoitusten mukaisesti. Sen verran epäilyttävästi välähti kuitenkin yksi kamerapömpeli, joskin toivon silti, että se olisi vain ollut auringon tepposia.

Ensimmäinen koulupäivä

Kotivinkin numerossa 14 muutama julkkis (?? en tuntenut) muistelee syksyn kunniaksi ensimmäistä koulupäiväänsä. Miten joku voi muistaa sellaisen? Minä muistan ensimmäisestä koulupäivästä vain sen, että saimme suorakulmion muotoiset pyyhekumit, joissa oli jokin kuva, ja yksi pääty vihreä. En edes muista mikä kuva kumissa oli. Enkä mene vannomaan, että saimme ne ensimmäisenä koulupäivänä.

Kaikki "muistoni" ensimmäisestä koulupäivästä perustuvat silloin otettuihin valokuviin. Olin pukeutunut vaaleanpunaiseen, odottelimme koulun alkua innostuneena pihalla parhaan kaverini ja naapurini kanssa, pulpeteille oli aseteltu nimilaput, joissa oli kunkin oppilaan etunimi sillä paikalla, johon hänen haluttiin istuvan. Siinäpä se. Onko minussa jotain vikaa, kun muistan ihan hirvittävän vähän asioita lapsuudestani. Muistan vain satunnaisia yksityiskohtia.

Rakastin tenniskentän (ulkokenttä) laidalla hengailua, kun vanhempani kävivät pelaamassa. Kerhotalon tahmaisuuteen perustuva ilmoitustaulu oli kiva.

Mikään ruoka ei lapsena mennyt alas ilman hunajaa tai banaania. Seuraavaksi mikään ruoka ei mennyt alas ilman omenahilloa. Lopulta mikään ruoka ei mennyt alas, jos siinä oli banaania. Karviais-hirssipuuro oli herkkua. Kerran söin yhdeltä istumalta kymmenen (ehkä 3 tai 4 oikeasti) lautasellista puuroa. Teki niin kovasti mieli sitä, että äiti joutui keittämään sitä lisää kahteen otteeseen.

Isä ajoi kerran harhaan jonnekin metsätielle, kun olimme matkalla jonnekin.

Inhoan pellejä, koska piirtämishetkeni keskeytettiin päiväkodissa, kun sinne tuli kylään McDonaldsin pelle vetämään jonkinlaisen taikurishown.

Kerran suututti, kun piirustuskilpailun palkintojenjakaja ei meinannut suostua antamaan minulle palkintoa, koska olivat kirjoittaneet sukunimeni omaan voittajat-listaansa yhdellä kirjaimella väärin.

Ala-asteen tenniskerho oli ihan humpuukia, koska siellä opeteltiin vain pallon pomputtelua mailalla. Minkäänlaisesta kentästä tai peruslyönneistä ei ollut puhettakaan.

Sitten olinkin jo aikuinen.

Mitähän eilen tapahtui? Ei voi muistaa.

Hyvinvointia edistämässä

Olen kaivanut Valkeen korvavalolaitteen taas esiin pöytälaatikon perältä. Herääminen jopa 8 tunnin yöunien jälkeen on ollut mahdottoman vaikeaa, ja illalla on torkuttanut jo kuuden aikaan tai viimeistään hämärän laskiessa. Alakuloisuuden määräkin on ollut kasvussa. Hämärää on aamulla ja illalla, ja jatkuva sadekeli ei paranna tilannetta yhtään. Pahin on tietysti työpaikka, koska siellä ei ole tarjolla säteen sädettä päivänvaloa yli kahdeksaan tuntiin.

Huomennahan sitä sitten saa tietää lisää siitä onko syypää kuitenkin yhä kilpirauhanen vaiko vain luonnoton valottomuus. Vähän on kyllä ennakkotuntuma, että vaivojen kanssa on menty, jos ei ihan lähtöruutuun, niin ainakin 6 askelta taaksepäin vankilakortin kera. Pelottaa. Tympäännyttää.

Olen testaillut muutamana aamuna myös selkäjoogakirjan lyhyttä aamu-liikesarjaa. En ole lukenut kirjaa kuin sen ensimmäisen pätkän verran, mutta liikesarja on jo muutaman koeaamun jälkeen todettava oikein antoisaksi. Viehän se sen kymmenisen minuuttia, mutta sen verran joutuu kuitenkin odottamaan aamiaista lääkkeen nappaamisen jälkeen. Liian vaikeitakaan ei tarvitse yrittää heti aamusta, ei mitään päällä seisontaa, vaan ihan rauhallisen lempeitä liikkeitä.

Ihan positiivisesti on pakko suhtautua siihen selkäjoogaan. Lukioaikana liukastuin juostessani talvella bussipysäkille. Selkä kipeytyi todella pahasti pitkäksi aikaa. Koululääkäri totesi, ettei voi tehdä mitään, koska minulla ei ollut henkilökohtaista sairaus- tai tapaturmavakuutusta. (Mitä ne koulujen paljon puhutut vakuutukset mahtavat olla..?) Ei edes kipugeeliä tai särkylääkettä osannut suositella. Sattumalta sängyssä pyöriessäni keksin hyvän kiertovenytyksen, joka osui juuri kipeään kohtaan alaselässä. Liike ja venytys tuntui tekevän hyvää, jatkoin sen tekemistä päivittäin, ja lopulta selkäkipu oli kokonaan tiessään. Sittemmin paljastui, että venytys on olevinaan jooga-asento. Sisäinen pieni joogini siellä ideoi tietämättä mistään mitään.

Työhyvinvointia (yleensä jonkinasteinen pahoinvointi riivaa töissä varsinkin iltapäivisin) yritän parantaa lipittämällä vähemmän automaatin suklaakahvia ja ottamalla teetä sen sijaan. Suosikkiteeni on Rooibos-appelsiini. Tavallinenkin rooibos on hyvää. Sen sijaan suklaa-arominen rooibos on kamalaa. Rooibos-teen väitetään myös auttavan mm. iho-ongelmiin. Kaikki apu kelpaa, kun on näin epätoivoinen!

Kuinkahan monta ja minkä kokoista kupillista sitä pitäisi juoda päivässä, että jonkinlaisen vaikutuksen voisi huomata? Pitäisikin saada joltain viranomaiselta määräys kuppimäärästä ja kuppikoosta tämän asian suhteen. Turhaan ne laskevat montako viipaletta ja minkälaista leipää pitää syödä, kun on tärkempiä asioita vielä ilman lukuarvoja.

Pessimisti varautuu parhaiten

Jaksoin lopultakin käydä labrassa tänään. Menin eilen nukkumaan jo pian kymmenen jälkeen illalla, enkä silti ollut saada revittyä itseäni sängystä edes 6.45. Yllättävää kyllä, lääkäri oli kerrankin muistanut laittaa sekä tavallisen verenkuvan lähetteen sekä kilpirauhaskokeen lähetteen. Sain lääkäriajankin onneksi tälle viikolle, perjantaiksi. Tavallinen Bepanthen on auttanut jonkin verran zombie-käsiin, jotka silti ovat yhä kuivat, kipeät ja tulehtuneen näköiset. Miksi ihmeessä on yritetty laajentaa Bepanthen-tuoteperhettä huulirasvalla ja ihottumavoiteella, kun kumpikin sukulaistuote on aivan surkea? Vain aito Bepanthen toimii, ja vieläpä kaikkeen.

Kutiava iho on Ilta-Sanomien mukaan stressin oire. Stressi pahentaa kutinaa. Kutinasta sressaantuu. Tämän olen kyllä huomannut jo vuosia sitten. Ilmankos on sitten kädet ihan riekaleina. 7/10 oireesta löytyy, mutta minkä sitä ihminen hermostuneelle luonteelleen voi?

Töissä puitiin palaverissa ohimennen yt-tilannetta. Masennuin täysin. Tuli taas sellainen tunne, että on paras jättää kaikki tauot pitämättä, ja vain puurtaa tunnista toiseen, ettei vaikuta laiskalta ja hyödyttömältä. Muut vain vitsailivat ja naureskelivat, yksi esitti imitaatioita ja sai koko porukan melkein kieriskelemään lattialla. Ei naurattanut minua. Olen ilmeisesti ainoa, joka ymmärtää, että talvi on tulossa, ja meidän pitäisi kaikkien olla etsimässä sopivan kokoista pahvilaatikkoa talvi-asumukseksi, ja siihen sopivia lämpöeristeitä: heinää, hiustuppoja, vanhoja pipoja...

Pitänee yrittää juoda runsaasti maitokaakaota firman automaatista, 120 kcal per laaki, että lihoo mukavasti talven varalle. Ei sitten ihan heti kupsahda ruuan puutteeseen, kun on entistä pyöreämpi rasvapallukka saadessaan fudut. Väsyttää kuitenkin niin paljon, että pelkkä suklaakahvi, 68 kcal per laaki, houkuttelee enemmän kuin kaakao. Aamulla tuli ostettua aamiainen vasta työpaikan kahviosta. Yleensä kahvion leivät ovat keskinkertaisia, mutta tänään löytyi aivan taivaallinen yrttiöljy-vuohenjuusto-salaatti-täytteinen jyväleipä. Ehkä siitä juustosta tuli sen verran kaloreita, ettei ole ihan pakko ottaa maitokaakaota vielä tänään.

Turhautuminen

Mikä tuska näiden typerien käsien ihottuman kanssa. Kutina tuntuu vain pahenevan ja leviävän jo ranteisiin. Raapiminen tietysti pahentaa asiaa, nostaa iholle paukamia ja punastuttaa. Olen niin turhautunut elämään tässä kropassa, joka ei koskaan voi olla päivääkään kunnossa. Tuntuu siltä, kuin olisin 30 vuotta hoivannut kroppaa, ja odottanut sen kuntoutumista, että voisin vihdoin alkaa elää.

Kun ei, niin ei. Ihottumat ja finnit eivät vain luovuta. Kun yhden kohdan saa hoidettua, toinen alkaa tuhoutua. Juuri nyt näiden käsien kanssa on menossa tiukka spiraali alas kohti helvettiä. Voinko koskaan enää meikata tai kätellä ihmisiä, kun tämä kroppa on tällainen riesa. Kehtaanko enää koskaan mennä muulle julkiselle paikalle kuin töihin? Vihaan olla tässä kyseisessä ruumiissa. Minne voin reklamoida? Saako uuden ja ehjän tilalle? Vai menikö takuu jo umpeen?

Ja sitten on niitä, jotka voivat syöttää ja juottaa kropalleen mitä vaan, valvottaa loputtomiin, kiduttaa keinokuiduilla, ja voivat silti loistavasti ja näyttävät upeilta. Iskeköön rutto sellaisiin ihmisiin! Katkera ja kostonhimoinenhan en ole, mutta ihan vaan tasapuolisuuden nimissä...

Zombie-kädet

Käsissäni on jo vuoden ajan ollut on-off-ihottumaa. Kun pahempi kausi iskee, raavin kynsin ja hampain sormet vereslihalle - unissani viimeistään, jos hereillä ollessa pystyn vastustamaan kiusausta. Valittelin tilanteesta lääkärille keväällä. Tämähän oli tietysti sitä mieltä, että kyllä se ohi menee, kunhan vaan odotellaan sen tyroksiinin vaikutuksia. Ei määrännyt minkään sortin voidereseptiä.

Nyt olen sitten käyttänyt kortisoonia parin kuukauden kuureja sallitun parin viikon sijaan, eikä kortisooni yllättäen enää auta. Eikä auta rasvaiset käsirasvat tai mitkään perusvoiteetkaan. Ajattelin sitten kokeilla Bepanthen-perheen uusinta voidetta, Anti-Exemiä. Onhan tavallinen Bepanthen sentään maailman paras keksintö. Ensimmäinen sively tuntui tekevän hyvää, mutta nyt kun nukuin yhden yön uusi voide käsissä, ovat kädet kauheammat kuin ikinä. Myös se käsi, joka oli melkein terve, on nyt kuin zombie-leffan päähirviöllä.

Jotainhan siinä sitten varmaan oli mille olen allerginen. Varoitettiinhan siitä, mutta sisällysluettelo näytti viattomalta. Sormet on raavittu vereslihalle, ja niitä sattuu niin hemmetisti, jos sormia yrittää yhtään taivuttaa tai laittaa edes vierekkäin. Hauska oli ajaa aamulla töihin, kun rattia pystyi vääntämään vain sormenpäillä kiinni pidellen. Entäpä käsienpesu! Voi jummi mikä tuska. Olisi hauskempi sanoa, että kädet tihkuvat seksiä, mutta nämä kyllä tihkuvat jotain kudosnestettä tai solulimaa. Onneksi töissä oleva käsirasva vähän lievittää tuskaa. Laittaisin näytille kuvan, mutta se on liian karmiva kovapintaisenkin korston katsottavaksi.

Syksyn glitterein asuste

Hyvä tumma-asuinen Suomen jalankulkukansa, on tullut aika pukeutua jälleen heijastimiin! On alkamassa kausi, jolloin on pimeää vähintään aamulla ja illalla ja välillä myös päivällä. Tämä  aika tunnetaan myös hyvin kosteana, ei vain juomatapojen vaan myös sääolojen puolesta. Jos et ole vähään aikaan ajellut autossa kuskin paikalla synkkänä ja myrskyisenä yönä, olet luultavasti ehtinyt unohtaa miten surkea näkyvyys on, kun märät tiet kiiluvat ja katuvalot häikäisevät kilpaa vastaantulevien autojen ajovalojen kanssa.

Hyvälle, virkeälle, kirkassilmäisellekin kuskille sattuu joskus vahinkoja, vaikka tilannenopeuskin olisi järkevä. Tilastollisestihan 5 % kuljettajista on loistavia, ja loput 95 % on keskimääräistä parempia kuljettajia. Moniko 95 prosentin joukkoon itsensä arvioiva kuljettaja on väärässä? Liikenteessä pörrää jos jonkinlaista kortitonta kuskia. Korttikin kertoo vain sen, että kuljettaja on riittävän hyvä voidakseen harjoitella ajamista ilman opettajaa.

Heijastimen käytön kanssa tuntuu olevan vähän samanlaisia ongelmia kuin pyöräilykypärän. Ei oikein tunnu luontevalta käyttää sellaista, ennemminkin vähän nololta. Kaikenlaisia tekosyitä keksitään. Heijastimissa on sentään päästy niin pitkälle, että niitä löytyy melkein joka makuun. On kovia, pehmeitä, hihaan tai lahkeeseen kietaistavia, värikkäitä, värittömiä, muodokkaita... Pehmeät eivät kuulemma ole kaikkein parhaimpia heijastimia, mutta parempi se on huonon heijastimen kanssa loikkia oikoteitä tien yli epäsuojatien kohdalta kuin ettei olisi heijastinta lainkaan! Suojatie ja hyvä valaistuskaan eivät takaa, että näyt erinomaisesti tarpeeksi kauas huonolla kelillä. Se on valitettavasti sinun pääsi, joka on paljon konkreettisemmin pölkyllä, kuin kuljettajan, jos jotain tapahtuu.

Laita edes lapsellesi heijastin, jos et omasta päästäsi niin välitä. Kyllä hirvitti nähdä viime talvena aamuruuhkan aikaan polvenkorkuinen, tummansiniseen huppu-asuun puettu poika odottamassa tienylitysvuoroa ison puskan takana kohdassa, jossa on jopa suojatie, mutta ei valoa pojan puolella tietä. Pojalla ei ollut heijastinta. Tiedä olisiko niin pientä poikaa ollut edes syytä päästää liikenteeseen yksin... Hankkikaa edes sellaiset vaatteet, joihin on valmiiksi ommeltu heijastinraitoja! Niistä on lapsen paljon vaikeampi oikutellen kieltäytyä, eikä niitä ei niin vaan revitä irti heti, kun silmä välttää.

Teen kyllä kaikkeni ollakseni varovainen ja kevyelle liikenteelle huomaavainen kuljettaja (varsinkin, jos kevyt liikenne muodostuu komeista miehistä ja on sadekeli), mutta varmuutta tässä maailmassa ei ole mistään. Käytä heijastinta, niin säästymme turhilta säikähdyksiltä ja yllätyksiltä kumpikin.

Suremisen viisi vaihetta

Meillä on lääkärin kanssa vähän eri näkemys sairaana olemisesta. Lääkärin mielestä en ole sairas, jos minulla ei ole akuutteja oireita. Oireethan saadaan pidettyä kurissa lääkkeillä. Tästä oli puhetta joskus muinoin kolesterolikontrollin yhteydessä. Sama muistui mieleen uudestaan, kun pohdiskelen kilpirauhassairauttani; olen sairas, koska tarvitsen lääkkeitä. On kamala ajatus, että on aina sairas. Pidän silti lääkärin tarjoamaa ajatusmallia itsensä huijaamisena. Sitten kuitenkin huijaan itseäni monilla muilla tavoilla...

Klassinen käsitys menetyksistä ja suruistahan on 5-vaiheinen prosessi, jonka jokainen surija käy läpi. Vaikka prosessin onkin tarkoitus edetä yksilöllisesti eikä kaikkia vaiheita välttämättä käydä läpi, löydän silti aika monta asiaa, joiden kanssa olen jumiutunut yhteen tai toiseen vaiheeseen, erityisesti kieltämiseen.

1) Kieltäminen (denial)
- Kieltäydyn ankarasti näöntarkistuksista, joita tyrkytetään tekstiviestitse ja satunnaisilla ostosreissuilla silmälasikauppiaan luona. Sain ensimmäiset silmälasini joskus yläasteella. Käytin laseja vain tuntien aikana ja vain, jos oli pakko nähdä jotain taululta. Muuten otin ne vikkelästi pois. Sen jälkeen olen antanut tarkistaa näköni vain kerran, vaikka olen käynyt silloin tällöin tilaamassa uusia aurinkolaseja vahvuuksilla. En vain voi hyväksyä sitä, että minulle on käynyt näin onnettomasti ja häpeällisesti, että näköni on heikentynyt kakkosesta huonommaksi.

- Inhoan tyroksiini-purkkia yöpöydälläni. En voi laittaa sitä laatikkoon, koska muuten unohtaisin sen. Yritin pestä purkista etikettiä pois, mutta liima on liian tiukassa, vaikka paperi lähteekin. Edes öljyllä en saanut purkkia tarpeeksi puhtaaksi. Onneksi sain käsiini toisen suunnilleen saman kokoisen lääkepurkin, joka on aivan eri näköinen ja etikettikin lähti helposti. Nyt voin säilytellä niitä inhottavia pillereitä siinä ja tarjoilla ne itselleni aamulla Ikean minikokoisesta tarjoilukiposta. On liian kamala ajatus, että pidemmän päälle vain lääkkeet pitävät minut hengissä. Ansaitsisin oikeasti kuolla jo nyt, etten turhaan kuormita maapalloa. Minun on pakko yrittää olla ajattelematta asiaa, joten kaikki asiasta muistuttavat tunnusmerkit on yritettävä häivyttää. Vetkuttelen labrassa käymisen kanssa, vaikka tunnen olevani taas paljon väsyneempi, koska pelkään annostuksen vaativan nostamista. Yksi takaisku lisää. Syyskuun aikana pitäisi se käynti silti saada hoidettua.

- En pysty hyväksymään sitäkään, että minusta tuli ruma ja lihava. En osannut odottaa sitä lapsena. Näiden kahden asian osalta tunnen kieltämisen lisäksi vihaa ja masennusta. Tunteet vuorottelevat, mutta edistystä kohti hyväksyntää ei tapahdu.

2) Viha (anger)
- Olen rumuuteni takia vihainen itseni lisäksi nuoruudenaikaiselle ihotautilääkärille ja ahneille kosmetologeille.
- Olen vihanen siitä, että kaikkien muiden vaivojen lisäksi sain vielä vammaisen kilpirauhasen.
- Olen vihainen itselleni kaikista epäonnistumisista ja pienistäkin virheistä, jotka olen elämäni aikana tehnyt. Syytän itseäni yhä mm. siitä, että näytän eräässä lapsuuden perhekuvassa keskisormea (vaikka onnistunutkin versio on olemassa), että lapsena tönäisin kaverini alas liukumäestä (vaikka kenellekään ei käynyt säikähdystä pahemmin), että vastasin kolmannen luokan kertotaulu-pistokokeessa väärin kysymykseen 8 x 8 = ?

3) Kaupanihieronta (bargaining)
- Tätä harrastin joskus nuorempana, mutta olen luopunut siitä, koska en tiedä kenen tai minkä kanssa kauppoja hieroisin. Lapsena lupailin ryhtyä uskomaan jumalaan, jos... En kuitenkaan ryhtynyt, vaikka asiat yleensä kääntyivätkin parhain päin. Nykyään nostan itsekseni maljan ja ajattelen "oikeudenmukaisuus toteutukoon" ja jään odottamaan miten käy.

4) Masennus (depression)
- Masennusta koen, kun muistan, etten ole saavuttanut elämässäni mitään, mitä itse arvostaisin. Enkä pidä itseäni kilpirauhasen vajaatoiminnan takia enää ihmisenä, jolla on oikeus elää tai oikeus tehdä mitään muutakaan. Turha tässä iässä on muutenkaan ajatella vaikkapa perheen hankkimista, mutta kilpirauhasvian kanssa se on entistä turhempaa. Kun kerran kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttaa lapsettomuutta, on se luonnon tapa sanoa, että tämän yksilön ei kuulu lisääntyä. Lääkittynä siihen saattaisi hyvinkin pystyä, mutta se vain on mielestäni luonnonvastaista. Olen silti niin raukka, että napsin kiltisti lääkkeeni, enkä anna itseni kuolla pois. Ja mitä sitä turhaan vanhemmille tai ystäville suruja aiheuttamaan. Onneksi tästä on aina hyvä kääntyä kieltäytymis-vaiheeseen ja olla vähän aikaa taas onnellisempi.

5) Hyväksyminen (acceptance)
- Ainoa puute, jonka olen oppinut itsessäni hyväksymään on se, että en ole tippaakaan musikaalinen. Olen katastrofaalisen huono laulaja (pitäisi paremminkin käyttää sanaa raakkuja), mutta se ei sureta minua yhtään. Olen melkeinpä ylpeä siitä, että musiikilla ei ole elämässäni juuri minkäänlaista sijaa - varsinkaan merkittävää.
- Hyväksyntä-käsitettä ajatellessani tulee mieleen vain, että elämäni on sarja epäonnistumisia. Epäonnistumiset ovat minulle onnistumisen menetyksiä. Siksi siis hahmotan menetyksen ja surun kaavion kautta tuntemuksiani. Jos joku kehittäisi iloitsemisen prosessin, niin sille minulla ei olisi käyttöä. Ellei se sitten olisi seuraavanlainen: 1) riemuitseminen 2) lannistuminen, koska maailma kostaa iloitsijalle riemun aina.

Tunteeton miessukukunta

Miehet ovat kutakuinkin tunteettomia. Mies saattaa tuntea suuttumusta, vihaa, iloa, nälkää, väsymystä... Kertyihän noitakin tunteita näköjään useampia, joten on väärin käyttää sanaa "tunteeton". Ehkä on parempi sanoa, ettei mies osaa tuntea lempeäksi luokiteltavia tunteita.

Rakkautta mies ei tunne. Jotain rakkauden tapaista mies pystyy tuntemaan urheilua, autoja, viinaa, makkaraa, rahaa, lemmikkieläintä tai omaa lastaan kohtaan. Lapsiakaan mies ei halua eikä tarvitse. Ne ovat naisten höpsötyksiä, jotka hankitaan vahingossa tai naisen mieliksi. Joskus kuitenkin käy niin, että oma lapsi saattaa olla niin hassu, että mies tuntee jonkinlaista kiintymystä sitä kohtaan.

Naista kohtaan mies ei tunne minkäänlaista inhimillistä tunnetta. Nainen on vain kodinkone, joka tuottaa ruoka-, siivous- ja viihdepalveluita. Mies tietää, että kone toimii kauemmin oikuttelematta, jos sille valehtelee rakastavansa sitä. Todellisuudessa mies on itserakas ja rakastaa vain sitä miltä nainen saa hänet tuntemaan. Tunne ei liity mitenkään naisen persoonaan, vaan kyse on siitä, että nainen saa miehen tuntemaan itsensä suureksi ja mahtavaksi. "Sinussa parasta on tapa, jolla katsot minua." on mielenkiintoinen lause, joka kuulostaa kohteliaisuudelta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole.

Joku aina joskus väittää, että miehet pystyvät tuntemaan kaikkia samoja tunteita kuin naisetkin. Osa väittää, että mies on joskus jopa herkempi ja tunteikkaampi kuin nainen. Lainasin kirjastosta Miesten vuoro-elokuvan auttaakseni itseäni uskomaan tämän väitteen. Elokuva oli hieno ja mielenkiintoinen, miehet esiintyivät uskottavasti - melkein ostamisen arvoinen filmi. En silti ole vakuuttunut, sillä miehistä tulee maagisesti romanttisia ja tunteellisia vain tv-sarjoissa tai elokuvissa. Oikeassa elämässä en ole nähnyt sellaista tapahtuvan koskaan.

Naisen ei pidä mennä rakastumaan mieheen. Sellainen voi olla vain ja ainoastaan yksipuolista, ja se johtaa aina kohti tuhoa. Perustetaan yhdistys, jonka tehtävä on kouluttaa naisia tunteettomuuteen! Everybody with me!? Anybody? No? Hmph, meuhkaan asiastani sitten ilman apuvoimia jatkossakin.

Ajatuksen voima

Puututaanpa taas asiaan, johon en ole lainkaan perehtynyt - ajattelemiseen.

Vuosien saatossa olen kuullut usein kuinka toisinajattelijoita on vangittu, heitä pidetään kotiarestissa, joitakin on tapettu. En muista koskaan kuulleeni (mikä ei tarkoita etteikö tällaistakin tapahtuisi), että jossakin maassa olisi ryhdytty vainoamaan innokkaasti vaikkapa ammuntaa tai taistelulajeja harjoittelevia ihmisiä. Hehän olisivat helposti ja suoraviivaisesti vaarallisiin tekoihin teknisesti kykeneviä. Kyllä tämä toisinajattelijoiden vainoaminen jotain kertoo ajattelun voimasta ja vaarallisuudesta verrattuna yksinkertaiseen (kyseenalaistan reilun pelin hengessä sporttailijoiden älynlahjat) voimailijaan.

Itsenäistä ajattelijaa on yleisesti ottaen syytä arvostaa. Kuinka moni ihminen oikeasti ajattelee omia ajatuksiaan, jotka eivät ole karismaattisilta mielipidejohtajilta tietoisesti tai tiedostamatta omaksuttuja? Liian moni vain menee ja säheltää ajattelematta yhtään mitään. Vaaralliselta kuulostaa myös, jos joku suppeasti ajattelee vain yhdellä tavalla, ja kieltäytyy pohtimasta vaihtoehtoisia kantoja avoimin mielin.

Olisi mielenkiintoista tietää keitä valittaisiin eduskuntaan, mikäli jokainen äänestäjä ajattelisi huolella valintaansa eikä vain äänestäisi galluppien kärkinimiä. Kuka/ketkä voittaisivat vaalit, jos jokainen äänestäjä ajattelisi "En äänestä tuota puoluejohtajaa, koska hän saa joka tapauksessa tarpeeksi ääniä."? Monet mediayhtiöt rakentavat omia vaalikoneitaan, mutta auttaako tämä ihmisiä tekemään valintojaan? Entä jos äänestäjä on kuunnellut niin paljon arvostamansa julkkis-poliitikon haastatteluita ja vaaliväittelyitä, että on ihan itse aivokylvettänyt itsensä ajattelemaan asioista samalla tavalla? Tällöinhän vaalikone luultavasti löytää yllättäen oman suosikin kärkinimiin.

Kun käyn itse tutkimassa vaalikoneen ehdokkaita, saan top 5-listalle yleensä 3-5 eri puolueen ehdokkaita. He ovat aina minulle entuudestaan tuntemattomia. Sen jälkeen ryhdyn lukemaan tarkempia vastauksia kysymyksiin. Järkytyn. Hehän ovat kaikki hulluja! Vaikka olemme mahdollisesti vastanneet johonkin kysymykseen samalla tavalla kyllää tai eitä ja pitäneet asiaa tärkeänä, ovat perustelut ja ehdokkaan vaihtoehtoratkaisut niin järkyttäviä, etten voisi koskaan äänestää kyseistä henkilöä.

Mukana on välillä hyväntahtoisia siivoojia tai kirvesmiehiä, mutta heidän vastauksistaan kajastaa usein akateeminen kouluttamattomuus. Hyvät ajatukset ovat kauniita, mutta selviäisikö tällainen kansanedustaja älykkyyttä, nokkeluutta ja kieroutta vaativalla pelikentällä? Pelkään pahinta. Oman ehdokkaan valinta on järkyttävän vaikeaa. Äänestän velvollisuudentuntoisena (ettei tartise kuunnella kavereiden haukkuja), joskaan ehdokkaani eivät oikeastaan koskaan tule valituksi. Miksipä kukaan äänestäisi tuntematonta pelkkien ajatusten perusteella...

Minäkin sorrun perusteettomaan ajattelemattomuuteen usein. Olen erinomaisen merkkiuskollinen älyvapaista syistä. Vastaavasti inhoan asioita ilman perusteita.

Adidas-merkistä olen pitänyt aina. Alkuperäisenä syynä lienee "All Days I Dream About Sex", joka joskus teininä kolahti sopivasti. Lausahduksellahan ei tietenkään ole mitään tekemistä Adidaksen tuotteiden kanssa, vaan vain sen jonkun vekkulin, joka on tämän ideoinut. Nyt olisi oikein hyvä hetki lakata pitämästä Adidaksesta, kun kävi ilmi, että heidän vaatteistaan löytyy myrkkyä, josta seuraa pesuhommeleiden myötä ympäristöhaittoja. Tuskinpa kyseinen myrkky ihmisenkään hyvinvointia edistää. Mutta ei - niin vaan on kivasta merkistä kyse, että tykättävä on.

Hesburgeria taas olen inhonnut syvästi siitä hetkestä lähtien, kun kuulin ensimmäistä kertaa mainoslaulun "Hesburger - sen parempaa - et muualta mistään saa". Inhoan myös Pepsiä, koska se ei ole mielestäni se alkuperäinen cola. Mainittakoon, että kolajuomien makua inhoan äärettömästi, oli merkki mikä tahansa.

Olen syntinen, mutta heitän silti kiven. Se tosin on ihan pieni ja pehmeä kivi, ja siihen on maalattu rakkautta kuvaava kiinalainen merkki.